Miksi jotkut lapset kärsivät koti ikävästä, kun taas toiset eivät ollenkaan?

suhteen isääni ja sisaruksiin. Äitini kuitenkin kärsi vaikeista mt-ongelmista, joka ehkä vaikutti siihen, etten ole koskaan tuntenut koti ikävää...

on hyvä koti ja rakastavat vanhemat. Niilä lapsilla, joilla ei ole koti-ikävää, on huono koti ja huonot vanhemmat.

Jos vanhempien välinen suhde on huono tai siinä on jotain, jota lapselle ei ole kerrottu, lapsi potee enemmän koti-ikävää. Koti-ikävä on sitä, että ei tiedä mitä kotona tapahtuu.

Meillä on erittäin onnellinen avioliitto ja kummatkin vanhemmat huolehtivat lapsista lähes yhtä paljon.



.

[/quote]

"Jos vanhempien välinen suhde on huono tai siinä on jotain, jota lapselle ei ole kerrottu, lapsi potee enemmän koti-ikävää. Koti-ikävä on sitä, että ei tiedä mitä kotona tapahtuu".

[/quote]

on hyvä koti ja rakastavat vanhemat. Niilä lapsilla, joilla ei ole koti-ikävää, on huono koti ja huonot vanhemmat.

eivät hylkää heitä vaan hakevat takaisin.

Minulla oli erittäin hyvä koti + vanhemmat enkä kärsinyt ikävästä. Kaverillani oli riitaisa koti, juoppovanhemmat jne. ja hän kyllä kärsi vielä ala-asteen lopussakin niin pahaa koti-ikävää että lähti meiltäkin kesken yön itkuisena.

on hyvä koti ja rakastavat vanhemat. Niilä lapsilla, joilla ei ole koti-ikävää, on huono koti ja huonot vanhemmat.

Jos vanhempien välinen suhde on huono tai siinä on jotain, jota lapselle ei ole kerrottu, lapsi potee enemmän koti-ikävää. Koti-ikävä on sitä, että ei tiedä mitä kotona tapahtuu.

Minä ja sisareni olimme täysin erilaisia olemme siis kaksosia. Minä olin se herkkä joka ikävöin niin kamalasti äitiä. En siis miettinyt mitä siellä kotona tapahtui. Itkien lähdin kotiin kun sisko jäi yöksi. Onneksi tämä vaihe menee ohi ajallaan. kysymys on aikalailla vahvasta läheisriippuvuudesta ja lapsen luonteesta.

on hyvä koti ja rakastavat vanhemat. Niilä lapsilla, joilla ei ole koti-ikävää, on huono koti ja huonot vanhemmat.

eivät hylkää heitä vaan hakevat takaisin.

Kun lapsen perusturvallisuuden tunne on kunnossa, niin ei tarvitse ikävöidä äitiä joka kohdassa. Tietenkin asiaan vaikuttaa myös lapsen ikä. Mutta kärjistäen niin, että koti-ikävää tuntematon lapsi luottaa, että äiti tulee hakemaan eikä jätä vaikka ei koko ajan olisi läsnä.

Kuitenkin lapsilla niin paljon temperamenttieroja, että tuskin teidän lapsella on perusturvallisuudessa vikaa vaikka ikävöisikin. Jos siis pidät kotia turvallisena jne. Eli ehkä lapsi ei vain ole vielä valmis.

Lapsen kanssa kannattaa toki jutella, että miltä tuntui olla ilman äitiä jne. Antaa lapsen kertoa. Ja lisäksi varmistaa, että itse käyttäytyy erittäin luottavaisesti lapsen hoitoon jäämiseen. Eli ei mitään "pärjäätkö nyt varmasti" kyselyitä enää kyläpaikan ovella. Vaan äiti on iloinen ja reipas ja toivottaa mukavaa iltaa. Ja puhelee vaikka että "teillä on varmasti mukavaa mummin kanssa". Ei kuitenkaan yli tätäkään, ettei lapselle tule olo, että pitää pärjätä ettei äiti suutu. Kannattanee myös kokeilla, jos "koti-ikäväpillerit" eli vaikka jotkin pastillit tai ihan hiilitabletit auttaisivat koti-ikävään. Partioleirillä monen ikävä "parani" sylillä, juttelulla ja "pillerillä". :)

Luonnekysymys varmastikin, toiset ovat herkempiä ikävöimään kuin toiset. Saman perheen sisälläkin. Toiset eivät ikävöi, tai eivät ikävöi niin, että se haittaa lasta. Toisinaan ikävöinti taas tekee lapsen olosta ylipääsemättömän kurjaa. Joku ikävöi suremalla tai sanomalla, joku itkemällä, toinen vetäytymällä, jollakin vain "vauhti kasvaa" tai tulee herkästi kinaa. 

Mutta mitä sitten tehdä, jos lapsi on herkkä ikävöimään? Miten tilannetta voi helpottaa? 

Paljon lasten kanssa leireilleenä jotakin osaan asiasta jotain jo sanoa. 

Tyypillistä on, että kovasti ikävöivä lapsi miettii kotia paljon tai liki jatkuvasti. Hän saattaa pohtia, mitä vanhemmat tekevät tai miten heillä menee (kotiloista riippumatta), miten lemmikit voi, onko joku tulossa vierailemaan yms. kotitapahtumia, joissa hän ei ole mukana, tai joihin ei voi vaikuttaa. Miettiminen lisää ikävää, ja ikävä lisää miettimistä, lapsi yrittää elää molemmissa paikoissa yhtä aikaa, mielikuvissaan kotona, todellisuudessa leirillä. Vanhemman ei tällöin kannata ruokkia tätä miettimisen kierrettä kertomalla ennen lähtöä kovinkaan paljon siitä, mitä muu perhe tekee sillä aikaa kun lapsi on poissa, tai kertomalla kuinka asiat sujuvat. On parempi todeta lapselle, että perhe kyllä pärjää sen aikaa kun lapsi on poissa, ja elelee vain "ihan tavallisesti" ja sitten taas nähdään kun lapsi tulee takaisin. Voi mieluummin vaikka sopia, mitä leirin jälkeen tapahtuu, mitä tehdään yhdessä tai miten lapsi voi sitten kertoa leirikuulumiset kun palaa takaisin. Voi olla hyvä sanoa ääneen jollakin tavoin sekin, että lapsi saa nauttia leiristä, eikä hänen tarvitse huolehtia kodista poissa ollessa. Että kaikki on hyvin. Näin voi vastata, vaikka lapsi kyselisikin perheen muista suunnitelmista. Voi olla että "tieto lisää tuskaa" tässäkin tapauksessa, ja silloin lapselle kannattaa tarjota vain sitä tietoa, joka auttaa lasta siirtymään myös mielessään sinne, jonne on menossa. 

Kannattaa myös kertoa, että jos niin sattusi, että leirillä tulee jotakin pulmaa, vaikka pientäkin, niin lapsi voi silloin kääntyä jonkun leirillä olevan johtajan / ohjaajan / aikuisen puoleen. He voivat auttaa sitten paikanpäällä. Nämä on selviä juttuja leirillä, mutta vanhemman suusta sanottuna viestivät, että lapsi voi olla leirillä luottavaisin mielin. Ja se helpottaa ikävöintiä ja vähentää huolehtimista. 

Joskus äidistä (tai isästä) voi tuntua tärkeältä kertoa lapselle lähdön alla, miten vanhemmalle tulee lasta ikävä hänen poissaolleessaan, osoituksena rakkaudesta ja välittämisestä. Lapselle tämä kuitenkin on ylimääräinen henkinen taakka reissuun, vastuu vanhemman hyvinvoinnista lapsen poissaollessa siirtyy näin lapsen vastuulle. Ja näitä lapset oikeasti miettivät leireillä, kun lapsi kantaa huolta siitäkin, että äitillä oli jo lähtiessä niin kova ikävä... (= lapselle lähteminen oli siis kurjaa, kun on sillä aiheuttanut  vanhemmalleen ikäviä tunteita, mitä ei haluaisi tehdä. Ehkä olisi paras mennä takaisin mahdollisimman pian?) Lapsen ei kuulu kantaa vastuuta vanhemman hyvinvoinnista tai ikävöinnistä! Miten lapsi voi kokea pärjäävänsä oman ikävänsä kanssa, jos kerran aikuinenkaan (vanhempi) ei ole varma pärjääkö? Älä siis vanhempana asetu ikävöinnissä lapsen kanssa samalle viivalle (vaikka ikävä kuinka raastaisi), vaan ole turvallinen ja hyvinvoiva vanhempi, joka luottaa siihen, että lapsellakin tulee olemaan kaikki hyvin. Parempi siis sanoa lapselle, että "rakastan sinua koko ajan, ja näemme taas kun palaat leiriltä!" Näin lapsikin voi luottaa, että kaikki tulee olemaan hyvin. 

Se on varmaan yhdistelmä perimää ja ympäristötekijöitä - jälleen kerran!

Eli veikkaan, että lapset ovat persoonaltaan synnynnäisesti erilaisia. Toisen herkempiä ja kiintymyssuhteissaan tiiviimpiä kuin toiset.

Ja sitten lapset ovat myös kasvatukseltaan erilaisia: toiset ovat pienestä pitäen harrastaneet yökyläilyjä ja mummola-viikonloppuja, menneet pienenä kodin ulkopuoliseen hoitoon ja TOTTUNEET olemaan erossa vanhemmistaan. Eikä ole traumaattisia kokemuksia siitä, mitä ilman vanhempia voi sattua.

Toisia taas on kenties hoidettu pitkään kotona, eikä heitä ole viety yöhoitoon mummolle tai kummille tai muuallekaan. Eivät ole kerta kaikkiaan tottuneet olemaan yötä poissa kotoa. TAI (siis todellakin tai, välttämättä ikävöivällä lapsella ei tietenkään ole mitään traumoja) lapsi on ollut yökylässä ja vaikkapa sairastunut oksennustautiin ja sen takia yhdistää ikävät kokemukset ja äidistä erossa olon.

Eli ei ole yhtä ja ainoaa selkeää selittäjää tuolle, ap hyvä. Inhimilliselle käytökselle harvemmin on... ollaan siinä mielessä aika monimutkaisia eläimiä me homo sapiensit.

En tiedä mikä syy on muilla, voin vain kertoa omasta kokemuksesta, eli itse olen alkoholisti perheen lapsi ja tuntui että olisi koko ajan pitänyt olla kotona aktsomassa vanhempien perään ja sisarusten. Koti-ikävä siis oli, mutta ei siksi että halusin kotiin koska siellä oli mukavaa vaan ihan muista syistä.

Siten asuin sijaislapsena ja koti-ikäväkin jäi. Voisin vaan nauttia leireistä rauhassa.

lapsellani on hyvä koti, perusturvallisuus kunnossa. Lapseni 7v ei ikävöi kotiin kun on leireillä tai yökylässä kavereillaan. Itse olen ajatellut näin että hänen ei tarvitse, tietää että hänet haetaan pois kun sen aika on ja luottaa siihen että kaikki on kotona kunnossa.

Toiset tietysti on herkempiä ja vanhemmissaan kiinni ja ikävä iskee helpommin vaikka kaikki olisikin kunnossa. Paljon varmaan persoona kysymys.

Minä en koskaan potenut koti-ikävää lapsena, ja mielestäni mulla oli hieno ja turvallinen lapsuus. Kotona ei mitään ongelmia, ei väkivaltaa, ei juopottelua tms. Olin jopa vähän ujo lapsi, mutta en siis muuten arka. Vietin kesälomia mummolla ja serkuilla, leireillä jne. Olin ihan tyrmistynyt kun jollain ratsastusleirillä oman ikäiseni lapset (10-11 v.) itkivät illalla koti-ikävävää, kun en tunnistanut moista tunnetta itsessäni ollenkaan.

Kävin kielikursseilla 15-16 -vuotiaana, reilasin ympäri Eurooppaa vähän vanhempana ja heti kun tilaisuus tuli parikymppisenä, muutin ulkomaille asumaan. On siis ehkä aina ollut vietti "vaellella" ja nähdä uutta.

Nyt kun olen taas asunut muutaman vuoden poissa Suomesta, niin nyt ikävöin kyllä suomenkieltä, vuodenaikojen vaihteluita, kunnon paistettua lohta ja perunamuussia ja salmiakkia...

33 jatkaa vielä, että olin muuten niitä 80-luvun "avainlapsia", eli opin heti ekaluokkalaisesta asti pärjäämään yksin sekä aamulla kouluunlähdön kanssa että iltapäivällä kunnes äiti ja isä tulivat kotiin. Tein aamulla itse aamupuurot ja iltapäivällä välipalat läksyjen teon lomassa. Ei minusta ollut yhtään kurja tulla koulusta tyhjään kotiin, enkä pelännyt olla yksin.

Olisiko tässä yksi syy koti-ikävään, että pelkää yksinoloa tai sitä omaa pärjäämistä (vieraassa ympäristössä)? Eli osaksi luonnekysymys ja osaksi tottumiskysymys?

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:59"]

Luonnekysymys varmastikin, toiset ovat herkempiä ikävöimään kuin toiset. Saman perheen sisälläkin. Toiset eivät ikävöi, tai eivät ikävöi niin, että se haittaa lasta. Toisinaan ikävöinti taas tekee lapsen olosta ylipääsemättömän kurjaa. Joku ikävöi suremalla tai sanomalla, joku itkemällä, toinen vetäytymällä, jollakin vain "vauhti kasvaa" tai tulee herkästi kinaa. 

Mutta mitä sitten tehdä, jos lapsi on herkkä ikävöimään? Miten tilannetta voi helpottaa? 

Paljon lasten kanssa leireilleenä jotakin osaan asiasta jotain jo sanoa. 

Tyypillistä on, että kovasti ikävöivä lapsi miettii kotia paljon tai liki jatkuvasti. Hän saattaa pohtia, mitä vanhemmat tekevät tai miten heillä menee (kotiloista riippumatta), miten lemmikit voi, onko joku tulossa vierailemaan yms. kotitapahtumia, joissa hän ei ole mukana, tai joihin ei voi vaikuttaa. Miettiminen lisää ikävää, ja ikävä lisää miettimistä, lapsi yrittää elää molemmissa paikoissa yhtä aikaa, mielikuvissaan kotona, todellisuudessa leirillä. Vanhemman ei tällöin kannata ruokkia tätä miettimisen kierrettä kertomalla ennen lähtöä kovinkaan paljon siitä, mitä muu perhe tekee sillä aikaa kun lapsi on poissa, tai kertomalla kuinka asiat sujuvat. On parempi todeta lapselle, että perhe kyllä pärjää sen aikaa kun lapsi on poissa, ja elelee vain "ihan tavallisesti" ja sitten taas nähdään kun lapsi tulee takaisin. Voi mieluummin vaikka sopia, mitä leirin jälkeen tapahtuu, mitä tehdään yhdessä tai miten lapsi voi sitten kertoa leirikuulumiset kun palaa takaisin. Voi olla hyvä sanoa ääneen jollakin tavoin sekin, että lapsi saa nauttia leiristä, eikä hänen tarvitse huolehtia kodista poissa ollessa. Että kaikki on hyvin. Näin voi vastata, vaikka lapsi kyselisikin perheen muista suunnitelmista. Voi olla että "tieto lisää tuskaa" tässäkin tapauksessa, ja silloin lapselle kannattaa tarjota vain sitä tietoa, joka auttaa lasta siirtymään myös mielessään sinne, jonne on menossa. 

Kannattaa myös kertoa, että jos niin sattusi, että leirillä tulee jotakin pulmaa, vaikka pientäkin, niin lapsi voi silloin kääntyä jonkun leirillä olevan johtajan / ohjaajan / aikuisen puoleen. He voivat auttaa sitten paikanpäällä. Nämä on selviä juttuja leirillä, mutta vanhemman suusta sanottuna viestivät, että lapsi voi olla leirillä luottavaisin mielin. Ja se helpottaa ikävöintiä ja vähentää huolehtimista. 

Joskus äidistä (tai isästä) voi tuntua tärkeältä kertoa lapselle lähdön alla, miten vanhemmalle tulee lasta ikävä hänen poissaolleessaan, osoituksena rakkaudesta ja välittämisestä. Lapselle tämä kuitenkin on ylimääräinen henkinen taakka reissuun, vastuu vanhemman hyvinvoinnista lapsen poissaollessa siirtyy näin lapsen vastuulle. Ja näitä lapset oikeasti miettivät leireillä, kun lapsi kantaa huolta siitäkin, että äitillä oli jo lähtiessä niin kova ikävä... (= lapselle lähteminen oli siis kurjaa, kun on sillä aiheuttanut  vanhemmalleen ikäviä tunteita, mitä ei haluaisi tehdä. Ehkä olisi paras mennä takaisin mahdollisimman pian?) Lapsen ei kuulu kantaa vastuuta vanhemman hyvinvoinnista tai ikävöinnistä! Miten lapsi voi kokea pärjäävänsä oman ikävänsä kanssa, jos kerran aikuinenkaan (vanhempi) ei ole varma pärjääkö? Älä siis vanhempana asetu ikävöinnissä lapsen kanssa samalle viivalle (vaikka ikävä kuinka raastaisi), vaan ole turvallinen ja hyvinvoiva vanhempi, joka luottaa siihen, että lapsellakin tulee olemaan kaikki hyvin. Parempi siis sanoa lapselle, että "rakastan sinua koko ajan, ja näemme taas kun palaat leiriltä!" Näin lapsikin voi luottaa, että kaikki tulee olemaan hyvin. 

[/quote]

NIMENOMAAN! Ja tästä poimin eri toten tämän osion:

Joskus äidistä (tai isästä) voi tuntua tärkeältä kertoa lapselle lähdön alla, miten vanhemmalle tulee lasta ikävä hänen poissaolleessaan, osoituksena rakkaudesta ja välittämisestä. Lapselle tämä kuitenkin on ylimääräinen henkinen taakka reissuun, vastuu vanhemman hyvinvoinnista lapsen poissaollessa siirtyy näin lapsen vastuulle. Ja näitä lapset oikeasti miettivät leireillä, kun lapsi kantaa huolta siitäkin, että äitillä oli jo lähtiessä niin kova ikävä... (= lapselle lähteminen oli siis kurjaa, kun on sillä aiheuttanut vanhemmalleen ikäviä tunteita, mitä ei haluaisi tehdä. Ehkä olisi paras mennä takaisin mahdollisimman pian?) Lapsen ei kuulu kantaa vastuuta vanhemman hyvinvoinnista tai ikävöinnistä! Miten lapsi voi kokea pärjäävänsä oman ikävänsä kanssa, jos kerran aikuinenkaan (vanhempi) ei ole varma pärjääkö? Älä siis vanhempana asetu ikävöinnissä lapsen kanssa samalle viivalle (vaikka ikävä kuinka raastaisi), vaan ole turvallinen ja hyvinvoiva vanhempi, joka luottaa siihen, että lapsellakin tulee olemaan kaikki hyvin. Parempi siis sanoa lapselle, että "rakastan sinua koko ajan, ja näemme taas kun palaat leiriltä!" Näin lapsikin voi luottaa, että kaikki tulee olemaan hyvin.

NIILLE vanhemmille muistettavaksi, jotka ovat eronneet ja lapsensa asuvat toisessa kodissaan, toisella vanhemmallaan osan ajastaan. Tai viettävät kesälomaa, viikonloppua, vuoroviikkoja ja niin edelleen! Sinä aikuisena siedät ja kestät kyllä oman ikäväsi. Sinun aikuisena ei tarvitse rakkauttasi lastasi kohtaan vakuutella ikävän määrällä. Eikä sinun tarvitse pilata lapsen aikaa muualla sillä, että saattelet hänet matkaan surullisin mielin. Surusta, jonka itseltäsi hänelle tartutit. Sinun ei aikuisena tarvitse luoda lapsellesi huonoa omaatuntoa, tai kyvyttömyyttä ilonpitoon vain siksi, että et itse siihen osallistu. Anna lapsellesi hyvä lapsuus ja mahdollisuus kaikkeen hyvään, vaikka et itse paikalla olisikaan! Hoida oma ikäväsi itseksesi, anna lapselle kestettäväksi korkeintaan omansa- eikä lisäksi sinun.

Luonne-erot sanoisin.

Meidän esikoinen oli ensimmäisen kerran yökylässä serkkunsa luona kun kuopus syntyi. Oli isälleen sanonut vain "joo joo, mä meen leikkimään" kun isänsä oli heippaa sanonut ovella lähtiessään. Sen jälkeen on ollut lukemattomia kertoja mummoloissa ja serkkujen luona yötä. Lähtee aina yhtä mielellään, eikä tarvitse hakea ennenaikojaan pois.

Kuopus sen sijaan on paljon varovaisempi lähtemään yökylään. Ensimmäsellä kerralla oli yökylässä mummolassa isoveljensä kanssa. Sinne uskalsi jäädä koska isänsä oli vanhemmilleen tehnyt remonttia aiemmin ja mummo hoiti lasta päivät. Näki kuitenkin jäädessä että lasta jännitti jonkun verran mutta hyvin reissu meni kun isoveli oli mukana. Sen jälkeen on ollut toisessa mummolassa ja serkkujen luona yökylässä isoveljen kanssa. En usko että pystyy vielä jäämään yksinään ilman isoveljeä vaikka onkin siitä puhunut. Täytyy varmaan kokeilla tänä kesänä.

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 13:50"]

[quote author="Vierailija" time="17.06.2013 klo 12:59"]

Luonnekysymys varmastikin, toiset ovat herkempiä ikävöimään kuin toiset. Saman perheen sisälläkin. Toiset eivät ikävöi, tai eivät ikävöi niin, että se haittaa lasta. Toisinaan ikävöinti taas tekee lapsen olosta ylipääsemättömän kurjaa. Joku ikävöi suremalla tai sanomalla, joku itkemällä, toinen vetäytymällä, jollakin vain "vauhti kasvaa" tai tulee herkästi kinaa. 

Mutta mitä sitten tehdä, jos lapsi on herkkä ikävöimään? Miten tilannetta voi helpottaa? 

Paljon lasten kanssa leireilleenä jotakin osaan asiasta jotain jo sanoa. 

Tyypillistä on, että kovasti ikävöivä lapsi miettii kotia paljon tai liki jatkuvasti. Hän saattaa pohtia, mitä vanhemmat tekevät tai miten heillä menee (kotiloista riippumatta), miten lemmikit voi, onko joku tulossa vierailemaan yms. kotitapahtumia, joissa hän ei ole mukana, tai joihin ei voi vaikuttaa. Miettiminen lisää ikävää, ja ikävä lisää miettimistä, lapsi yrittää elää molemmissa paikoissa yhtä aikaa, mielikuvissaan kotona, todellisuudessa leirillä. Vanhemman ei tällöin kannata ruokkia tätä miettimisen kierrettä kertomalla ennen lähtöä kovinkaan paljon siitä, mitä muu perhe tekee sillä aikaa kun lapsi on poissa, tai kertomalla kuinka asiat sujuvat. On parempi todeta lapselle, että perhe kyllä pärjää sen aikaa kun lapsi on poissa, ja elelee vain "ihan tavallisesti" ja sitten taas nähdään kun lapsi tulee takaisin. Voi mieluummin vaikka sopia, mitä leirin jälkeen tapahtuu, mitä tehdään yhdessä tai miten lapsi voi sitten kertoa leirikuulumiset kun palaa takaisin. Voi olla hyvä sanoa ääneen jollakin tavoin sekin, että lapsi saa nauttia leiristä, eikä hänen tarvitse huolehtia kodista poissa ollessa. Että kaikki on hyvin. Näin voi vastata, vaikka lapsi kyselisikin perheen muista suunnitelmista. Voi olla että "tieto lisää tuskaa" tässäkin tapauksessa, ja silloin lapselle kannattaa tarjota vain sitä tietoa, joka auttaa lasta siirtymään myös mielessään sinne, jonne on menossa. 

Kannattaa myös kertoa, että jos niin sattusi, että leirillä tulee jotakin pulmaa, vaikka pientäkin, niin lapsi voi silloin kääntyä jonkun leirillä olevan johtajan / ohjaajan / aikuisen puoleen. He voivat auttaa sitten paikanpäällä. Nämä on selviä juttuja leirillä, mutta vanhemman suusta sanottuna viestivät, että lapsi voi olla leirillä luottavaisin mielin. Ja se helpottaa ikävöintiä ja vähentää huolehtimista. 

Joskus äidistä (tai isästä) voi tuntua tärkeältä kertoa lapselle lähdön alla, miten vanhemmalle tulee lasta ikävä hänen poissaolleessaan, osoituksena rakkaudesta ja välittämisestä. Lapselle tämä kuitenkin on ylimääräinen henkinen taakka reissuun, vastuu vanhemman hyvinvoinnista lapsen poissaollessa siirtyy näin lapsen vastuulle. Ja näitä lapset oikeasti miettivät leireillä, kun lapsi kantaa huolta siitäkin, että äitillä oli jo lähtiessä niin kova ikävä... (= lapselle lähteminen oli siis kurjaa, kun on sillä aiheuttanut  vanhemmalleen ikäviä tunteita, mitä ei haluaisi tehdä. Ehkä olisi paras mennä takaisin mahdollisimman pian?) Lapsen ei kuulu kantaa vastuuta vanhemman hyvinvoinnista tai ikävöinnistä! Miten lapsi voi kokea pärjäävänsä oman ikävänsä kanssa, jos kerran aikuinenkaan (vanhempi) ei ole varma pärjääkö? Älä siis vanhempana asetu ikävöinnissä lapsen kanssa samalle viivalle (vaikka ikävä kuinka raastaisi), vaan ole turvallinen ja hyvinvoiva vanhempi, joka luottaa siihen, että lapsellakin tulee olemaan kaikki hyvin. Parempi siis sanoa lapselle, että "rakastan sinua koko ajan, ja näemme taas kun palaat leiriltä!" Näin lapsikin voi luottaa, että kaikki tulee olemaan hyvin. 

[/quote]

NIMENOMAAN! Ja tästä poimin eri toten tämän osion:

Joskus äidistä (tai isästä) voi tuntua tärkeältä kertoa lapselle lähdön alla, miten vanhemmalle tulee lasta ikävä hänen poissaolleessaan, osoituksena rakkaudesta ja välittämisestä. Lapselle tämä kuitenkin on ylimääräinen henkinen taakka reissuun, vastuu vanhemman hyvinvoinnista lapsen poissaollessa siirtyy näin lapsen vastuulle. Ja näitä lapset oikeasti miettivät leireillä, kun lapsi kantaa huolta siitäkin, että äitillä oli jo lähtiessä niin kova ikävä... (= lapselle lähteminen oli siis kurjaa, kun on sillä aiheuttanut vanhemmalleen ikäviä tunteita, mitä ei haluaisi tehdä. Ehkä olisi paras mennä takaisin mahdollisimman pian?) Lapsen ei kuulu kantaa vastuuta vanhemman hyvinvoinnista tai ikävöinnistä! Miten lapsi voi kokea pärjäävänsä oman ikävänsä kanssa, jos kerran aikuinenkaan (vanhempi) ei ole varma pärjääkö? Älä siis vanhempana asetu ikävöinnissä lapsen kanssa samalle viivalle (vaikka ikävä kuinka raastaisi), vaan ole turvallinen ja hyvinvoiva vanhempi, joka luottaa siihen, että lapsellakin tulee olemaan kaikki hyvin. Parempi siis sanoa lapselle, että "rakastan sinua koko ajan, ja näemme taas kun palaat leiriltä!" Näin lapsikin voi luottaa, että kaikki tulee olemaan hyvin.

NIILLE vanhemmille muistettavaksi, jotka ovat eronneet ja lapsensa asuvat toisessa kodissaan, toisella vanhemmallaan osan ajastaan. Tai viettävät kesälomaa, viikonloppua, vuoroviikkoja ja niin edelleen! Sinä aikuisena siedät ja kestät kyllä oman ikäväsi. Sinun aikuisena ei tarvitse rakkauttasi lastasi kohtaan vakuutella ikävän määrällä. Eikä sinun tarvitse pilata lapsen aikaa muualla sillä, että saattelet hänet matkaan surullisin mielin. Surusta, jonka itseltäsi hänelle tartutit. Sinun ei aikuisena tarvitse luoda lapsellesi huonoa omaatuntoa, tai kyvyttömyyttä ilonpitoon vain siksi, että et itse siihen osallistu. Anna lapsellesi hyvä lapsuus ja mahdollisuus kaikkeen hyvään, vaikka et itse paikalla olisikaan! Hoida oma ikäväsi itseksesi, anna lapselle kestettäväksi korkeintaan omansa- eikä lisäksi sinun.

[/quote]

Aivan! Ero ja vuoroviikkoperheissä samoin: tue lasta voimaan hyvin siellä missä hän kulloinkin onkaan, ja olemaan hyvillä mielin myös toisen luona, vaikka itse et olisikaan... Ja kun saman tuen antaisivat vielä sukulaisetkin, niin hyvin menisi... 

Moi olen 10v tyttö kohta yksitoista. Minullakin on kauheat koti-ikävät kun oon esim. Yötä jossain niin hetk illalla koti - Ikävä iskee

Jos joku osaa auttaa niin auttakaa nopeesti

Hei olen itse 11-vuotias tyttö äitini ja iskäni lähtivät juuri helsinkiin yhdeksi yöksi ja olen mummolassa ihan kauhee ikävä vaikka ne tulee 24h jälkeen en kestä tätä minulla on paraskaveri ollaan tunnettu 7 vuotta ja olen käynyt heillä yhesti yötä ja tämän "sairauden" takia olen menettänyt paljon luokkani lähti kuusamoon viikoksi minä jäin kotiin vaikka oisin halunnut lähteä muut luokkalaiset sitten kertoivat hauskoja tarinoita joten en kestä tätä enään

Vierailija kirjoitti:

on hyvä koti ja rakastavat vanhemat. Niilä lapsilla, joilla ei ole koti-ikävää, on huono koti ja huonot vanhemmat.

ja vaikka toivottavasti provoatkin niin kerron kuitenkin, että minulla oli aivan ihana koti, mutta en silti tuntenut koskaan koti-ikävää. Menin mielelläni yökylään ja reissuun ilman vanhempia.

Minä tunsin koti-ikävää ja eroamistilanteet äidin kanssa esim päiväkotiin jääminen olivat hankalia. Ja minulla tämä johtui siitä, etten luottanut vanhempiini, koin että minut hylätään. Jos olet turvallisesti kiintynyt, lapsi voi ymmärtää ja luottaa siihen että minut haetaan kyllä sitten kotiin, äiti ei jätä minua.

vanhempien asenne ja kasvatus loistaa lapsesta.

Koti ikävä menee ohi. Se ei saa ottaa valtaansa. Voi kokeilla rukoilla Jeesusta tai muuten rauhoittua.