Erityislapsen äidin vuodatus.

Olen ollut huomaavinani ettei tällä palstalla oikein " ruikuttajia" tahdota sietää, mutta nyt otan riskin...



9-vuotiaalla lapsellani on kaikennäköistä ongelmaa ja eilen taas (pitkästä aikaa, onneksi) mulla meni hermot.



Lapsella on ollut puheen kehittymisessä ongelmia ja hänellä on dysfasia-diagnoosi sen takia. Puheen tuotto on nykyään suht hyvää mutta ymmärtämispuolessa on tosi paljon ongelmia. Hän ei vastaa kun kysytään, kaikenlainen vuorovaikutus on todella kangertelevaa. Jos esim. kysyn miten koulussa meni niin tosi harvoin saan vastauksen. Jos yritän sanoa hänelle jotain tärkeää asiaa ja kun sanomisen jälkeen kysyn mitä olen sanonut, lapsi vastaa että ei muista.Monesti myös käy niin että hän alkaa puhua leluistaan, ja yleensä ajatukset ja puheet pyörivätkin niissä.



Lapsella on myös suuria vaikeuksia siirtymätilanteissa ja nyt ne ovat kärjistyneet koulussa kun ei meinaa ehtiä taksiin ja eri luokissa oleville tunneille. Lapsi on siis erityisluokalla jossa on 9 oppilasta ja kuulemma tämä lapseni hitaus haittaa koko luokan toimintaa. Luokassa on opettajan lisäksi avustaja ja kuitenkaan lapsi ei tunnu pärjäävän siellä. Noiden ongelmien takiahan hän siellä on. Oppimisessa lapsella ei ole ollut suuria ongelmia ja hän on pysynyt kärryillä ihan hyvin. Siirtymätilanteissa ¿ niin kotona kuin koulussakin ¿ lapsi haahuilee ja vaeltelee ympäriinsä, unohtaa mitä on tekemässä (vaatteiden pukeminen esim. jää monesti puolitiehen), kiirehtiminen on aivan vieras käsite. Jos hoputtaa, lapsi menee jotenkin sekaisin ja sitten mistään ei tule senkään vertaa mitään kuin ennen hoputtamista.



Ongelmana on siirtymätilanteissa myös se että lapsi ei millään tahdo hyväksyä edellisen tekemisen lopettamista vaan yleensä seurauksena on raivari.



Lapsella on myös motoriikassa paljon ongelmia. Hän on liikkeissään kömpelö ja arka ¿ ja monesti hän on kuin ¿norsu posliinikaupassa¿ koska oman kehon hallinta on vaikeaa. Suun alueen motoriikassa on myös ongelmia ja hän kuolaa vieläkin ja sählää ruuan kanssa niin että joka ikinen päivä hän kulkee ruokailun jälkeen ¿ruokalista¿ paidassaan.



Ja pyykkiä tulee muutenkin: lapsella on yliaktiivinen rakko, jota onneksi nyt aletaan hoitaa, mutta lirahduksia sattuu päivittäin. Ja lasta joutuu aina käskemään vessaan kun näkee ihan selvästi että hänellä on hätä, vaikka hän väittää ettei ole ¿ ja parin minuutin päästä hän on taas viimeisessä hädässään vessassa. Lapsi joutuu käymään yön aikana 3-5 kertaa pissalla ja viime yönä hän ensin lirautti housuihinsa (loput meni pönttöön) ja puoli tuntia siitä hän kolisteli taas vessaan ja kun menin katsomaan niin kylpyhuoneen ovella oli lammikko, joka sitten jatkui pöntölle asti. Tässä on hermoissa pitelemistä kun tällaista sattuu, mutta siinä vaiheessa menee pinna poikki kun lapsi on kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan vaan pistää märät housut takaisin, yölläkin hän oli kulkemassa jo takaisin sänkyynsä noiden lammikoiden yli. Silloin mulla pimahti ja raivosin pestessäni vessan lattiaa klo 1 yöllä. (Lapsen passitin sitä ennen takaisin nukkumaan saarnan jälkeen, mutta kyllä hän varmasti kuuli kun raivosin vessassa.) Tuli tunne etten ENÄÄ JAKSA TÄTÄ!



Meillä on myös kaksi ns. normaalia lasta eikä heidän äitinään olemisessa ole mitään vaikeuksia mutta joskus tuntuu että ei minusta ole erityislapsen äidiksi. Miten jaksan tätä samoista asioista vääntämistä vielä ainakin seuraavat 9-... vuotta? Miten nämä ¿hermoromahdukset¿ vaikuttavat lapseen? Rakkautta ja hellyyttä osoitan hänelle joka päivä ja hän on todella kultainen ja kiltti, aivan ihana lapsi. Halii usein ja sanoo että äiti olet kiva.



Millainen on lapsen tulevaisuus, kun vuorovaikutus on noin vaikeaa? Oppiiko hän koskaan syömään siististi? (Nämä ongelmat aiheuttavat enemmän ja enemmän sosiaalista haittaa kun ikää tulee lisää.) Miten nämä normaalin arkielämän vaikeudet vaikuttavat muihin lapsiimme ¿ siis se että yleensä mihinkään ei voi lähteä ilman jonkinlaista kädenvääntöä ja marinaa? Oppiiko hän koskaan kuivaksi? Lopettaako hän ikinä kuolaamista?



Kaiken lisäksi lapsella on allergiaa joka jatkuu maaliskuun lopulta syyskuulle ¿ ja kun tulee pakkaset iho kuivuu niin että välillä se on ihan verillä raapimisen takia.



Olen jo vuosia epäillyt lapsella aspergerin syndroomaa mm. noiden juuttumisten ja sosiaalisten taitojen puutteiden vuoksi ja puheterapeutti taas heitti ilmaan ADHD:n ilman ylivilkkautta. Siinä on nimittäin myös alivilkkauden muoto. Saa nähdä sitten...



Miten paljon pitää lapsen kärsiä? Tiedän että on lapsia joilla on hyvin paljon suurempia ongelmia ja minun täytyy olla tyytyväinen ettei tilanne ole kuitenkaan tämän pahempi, voimme kuitenkin elää suhteellisen normaalia elämää, mutta kuitenkin...



Nyt vaan taas tuntuu että kaikki on kaatunut päälleni ¿ lapsen ongelmat, omat terveysongelmat, remontti joka ei etene (ja sitä seuraava jatkuva sekasotku), yli 50-kohtainen tekemättömien töiden lista (erehdyin sellaisenkin tekemään ja kaduin sitä heti kun tuli niin toivoton olo). Kai se tästä taas iloksi muuttuu. Kiitos teille jotka olette jaksaneet lukea tämän vuodatukseni loppuun asti. Pakko oli saada tämä paha olo nyt ulos. Yleensä en tällä tavalla ¿ruikuta¿ ja monesti tuntuukin että pitäisi kuitenkin useammin purkaa mieltään. Näillä asioilla en kuitenkaan tahdo kovin paljon ystäviäni kuormittaa, joku saattaa kyllä minut tästä kirjoituksestani tunnistaa...



Terveisin eräs äiti



PS. Olisi kiva jos jollain olisi jotain kommenttia tähän. Tosin: Onneksi olemme lähdössä tänä iltana mummolakierrokselle, saa vähän tuulettua. Mahdollisia kommenttejanne en pääse siis ennen huomisiltaa lukemaan.