Lue keskustelun säännöt.
Erityislapsen äidin vuodatus.
11.11.2005 |
Olen ollut huomaavinani ettei tällä palstalla oikein " ruikuttajia" tahdota sietää, mutta nyt otan riskin...
9-vuotiaalla lapsellani on kaikennäköistä ongelmaa ja eilen taas (pitkästä aikaa, onneksi) mulla meni hermot.
Lapsella on ollut puheen kehittymisessä ongelmia ja hänellä on dysfasia-diagnoosi sen takia. Puheen tuotto on nykyään suht hyvää mutta ymmärtämispuolessa on tosi paljon ongelmia. Hän ei vastaa kun kysytään, kaikenlainen vuorovaikutus on todella kangertelevaa. Jos esim. kysyn miten koulussa meni niin tosi harvoin saan vastauksen. Jos yritän sanoa hänelle jotain tärkeää asiaa ja kun sanomisen jälkeen kysyn mitä olen sanonut, lapsi vastaa että ei muista.Monesti myös käy niin että hän alkaa puhua leluistaan, ja yleensä ajatukset ja puheet pyörivätkin niissä.
Lapsella on myös suuria vaikeuksia siirtymätilanteissa ja nyt ne ovat kärjistyneet koulussa kun ei meinaa ehtiä taksiin ja eri luokissa oleville tunneille. Lapsi on siis erityisluokalla jossa on 9 oppilasta ja kuulemma tämä lapseni hitaus haittaa koko luokan toimintaa. Luokassa on opettajan lisäksi avustaja ja kuitenkaan lapsi ei tunnu pärjäävän siellä. Noiden ongelmien takiahan hän siellä on. Oppimisessa lapsella ei ole ollut suuria ongelmia ja hän on pysynyt kärryillä ihan hyvin. Siirtymätilanteissa ¿ niin kotona kuin koulussakin ¿ lapsi haahuilee ja vaeltelee ympäriinsä, unohtaa mitä on tekemässä (vaatteiden pukeminen esim. jää monesti puolitiehen), kiirehtiminen on aivan vieras käsite. Jos hoputtaa, lapsi menee jotenkin sekaisin ja sitten mistään ei tule senkään vertaa mitään kuin ennen hoputtamista.
Ongelmana on siirtymätilanteissa myös se että lapsi ei millään tahdo hyväksyä edellisen tekemisen lopettamista vaan yleensä seurauksena on raivari.
Lapsella on myös motoriikassa paljon ongelmia. Hän on liikkeissään kömpelö ja arka ¿ ja monesti hän on kuin ¿norsu posliinikaupassa¿ koska oman kehon hallinta on vaikeaa. Suun alueen motoriikassa on myös ongelmia ja hän kuolaa vieläkin ja sählää ruuan kanssa niin että joka ikinen päivä hän kulkee ruokailun jälkeen ¿ruokalista¿ paidassaan.
Ja pyykkiä tulee muutenkin: lapsella on yliaktiivinen rakko, jota onneksi nyt aletaan hoitaa, mutta lirahduksia sattuu päivittäin. Ja lasta joutuu aina käskemään vessaan kun näkee ihan selvästi että hänellä on hätä, vaikka hän väittää ettei ole ¿ ja parin minuutin päästä hän on taas viimeisessä hädässään vessassa. Lapsi joutuu käymään yön aikana 3-5 kertaa pissalla ja viime yönä hän ensin lirautti housuihinsa (loput meni pönttöön) ja puoli tuntia siitä hän kolisteli taas vessaan ja kun menin katsomaan niin kylpyhuoneen ovella oli lammikko, joka sitten jatkui pöntölle asti. Tässä on hermoissa pitelemistä kun tällaista sattuu, mutta siinä vaiheessa menee pinna poikki kun lapsi on kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan vaan pistää märät housut takaisin, yölläkin hän oli kulkemassa jo takaisin sänkyynsä noiden lammikoiden yli. Silloin mulla pimahti ja raivosin pestessäni vessan lattiaa klo 1 yöllä. (Lapsen passitin sitä ennen takaisin nukkumaan saarnan jälkeen, mutta kyllä hän varmasti kuuli kun raivosin vessassa.) Tuli tunne etten ENÄÄ JAKSA TÄTÄ!
Meillä on myös kaksi ns. normaalia lasta eikä heidän äitinään olemisessa ole mitään vaikeuksia mutta joskus tuntuu että ei minusta ole erityislapsen äidiksi. Miten jaksan tätä samoista asioista vääntämistä vielä ainakin seuraavat 9-... vuotta? Miten nämä ¿hermoromahdukset¿ vaikuttavat lapseen? Rakkautta ja hellyyttä osoitan hänelle joka päivä ja hän on todella kultainen ja kiltti, aivan ihana lapsi. Halii usein ja sanoo että äiti olet kiva.
Millainen on lapsen tulevaisuus, kun vuorovaikutus on noin vaikeaa? Oppiiko hän koskaan syömään siististi? (Nämä ongelmat aiheuttavat enemmän ja enemmän sosiaalista haittaa kun ikää tulee lisää.) Miten nämä normaalin arkielämän vaikeudet vaikuttavat muihin lapsiimme ¿ siis se että yleensä mihinkään ei voi lähteä ilman jonkinlaista kädenvääntöä ja marinaa? Oppiiko hän koskaan kuivaksi? Lopettaako hän ikinä kuolaamista?
Kaiken lisäksi lapsella on allergiaa joka jatkuu maaliskuun lopulta syyskuulle ¿ ja kun tulee pakkaset iho kuivuu niin että välillä se on ihan verillä raapimisen takia.
Olen jo vuosia epäillyt lapsella aspergerin syndroomaa mm. noiden juuttumisten ja sosiaalisten taitojen puutteiden vuoksi ja puheterapeutti taas heitti ilmaan ADHD:n ilman ylivilkkautta. Siinä on nimittäin myös alivilkkauden muoto. Saa nähdä sitten...
Miten paljon pitää lapsen kärsiä? Tiedän että on lapsia joilla on hyvin paljon suurempia ongelmia ja minun täytyy olla tyytyväinen ettei tilanne ole kuitenkaan tämän pahempi, voimme kuitenkin elää suhteellisen normaalia elämää, mutta kuitenkin...
Nyt vaan taas tuntuu että kaikki on kaatunut päälleni ¿ lapsen ongelmat, omat terveysongelmat, remontti joka ei etene (ja sitä seuraava jatkuva sekasotku), yli 50-kohtainen tekemättömien töiden lista (erehdyin sellaisenkin tekemään ja kaduin sitä heti kun tuli niin toivoton olo). Kai se tästä taas iloksi muuttuu. Kiitos teille jotka olette jaksaneet lukea tämän vuodatukseni loppuun asti. Pakko oli saada tämä paha olo nyt ulos. Yleensä en tällä tavalla ¿ruikuta¿ ja monesti tuntuukin että pitäisi kuitenkin useammin purkaa mieltään. Näillä asioilla en kuitenkaan tahdo kovin paljon ystäviäni kuormittaa, joku saattaa kyllä minut tästä kirjoituksestani tunnistaa...
Terveisin eräs äiti
PS. Olisi kiva jos jollain olisi jotain kommenttia tähän. Tosin: Onneksi olemme lähdössä tänä iltana mummolakierrokselle, saa vähän tuulettua. Mahdollisia kommenttejanne en pääse siis ennen huomisiltaa lukemaan.
Kommentit (82)
Tällaisina synkkinä hetkinä tuntuu että ainoa vaihtoehto on antaa lapsi/lapset huostaan, kun en itse tähän pysty. Onneksi tuo tunne menee aina nopeasti ohi - seurauksena on aina kamala morkkis kun olen tuollaisia miettinyt.
Olemme vähän väliinputoajia noiden tukiperheiden saannin kannalta. Meille olisi siitä varmasti tosi paljon hyötyä ja tulisi tarpeeseen, mutta koska lapsemme ei ole kehitysvammainen emme saa tukiperhettä. Hän ei siis ole tarpeeksi sairas. Kodinhoitoapua olen kysynyt joskus kunnalta, mutta sitä saa täällä vain jos perheessä on päihde- ja väkivaltaongelmia. Olemme kuitenkin aivan tavallinen perhe ilman suurempia ongelmia, joten olemme tämänkin avun ulkopuolella. (Sekin tulisi tarpeeseen tämän remontin takia, tänne kun saisi jonkun muutamaksi päiväksi hoitamaan tätä lapsi- ja kodinhoitorumbaa niin että itse voisin täysin keskittyä remontin tekemiseen, niin kyllä helpottaisi - saisi tätä taas vähän eteenpäin. Se taas helpottaisi vähän arkea.)
En ole vielä ehtinyt käydä tuolla Perheklubin sivuilla, mutta täytyy käydä jossain välissä. Otin myös nuo ketjun alkupuolella olleet kirjavihjeet muistiin.
En ole vielä ottanut yhteyttä noihin liittoihin, mutta luulen että nyt alkaa olla aika ottaa. Ehkä nyt olen kypsä siihen että voisin olla jonkun yhdistyksen toiminnassa mukana. Aikaisemmin on tuntunut etten ole siihen ihan vielä valmis.
ap
Vierailija:
Ei oo kovin fiksua todeta et " musta ei olis tohon" ...Mun mielestä antaa jotenkin vastuuttoman olosen vaikutelman susta. Sama ku joku sanoo kiukuttelevan tai koliikkilapsen vanhemmalle et " musta ei kyl ois tohon" ...No mitä siihen sit sanomaan? " Joo, kiitti kannustuksesta mut ei multakaan kysytty etukäteen et onks musta tähän!" .Että kyllä jos ollaan inhimillisiä ihmisiä niin varmasti tehtäis kaikki voitamme samassa tilanteessa. Itellä nous melkein kyyneleet silmiin kun ap kirjoitit, että joka päivä kuitenkin osoitat rakkkautta ja hellyyttä lastasi kohtaan ja saat kuulla kuinka kiva olet. Aivan ihanaa!
Koita jaksaa. En voi muuta toivoa kuin voimia ja pitkää pinnaa:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä mieltä olet tuosta vinkistä käyttää kuvia helpottamaan siirtymätilanteita?
Palaan siis ensi kesänä töihin. Olen töissä päiväkodissa, ja työssäni joudun/saan olla paljon erityisryhmässä, jossa on paljon vaikeampiakin lapsia kuin omani.
Toisaalta kokemuksestani erityislapsen äitinä on paljon hyötyä työssä, mutta olen todella huolissani jaksamisestani, kun kuitenkin kotiin palattuani alkaa toinen työpäivä omien lasten kanssa. Olenhan kuitenkin omalle lapselleni vähän kuin henkilökohtainen avustaja, kun hän vaatii paljon ohjaamista ja muistuttamista tekemisissään.
Mietin että pitäisikö minun pyytää jo nyt vaihtoa toiseen päiväkotiin (jossa ei olisi näin vaikeaa erityisryhmää) vai pitäisikö peräti vaihtaa alaa. Näin saisin säästettyä itseäni omille lapsilleni. Toisaalta nämä erityislapset ovat todella ihania kun katsoo lasta käytöshäiriöiden takana.
Toisaalta voihan sitä mennä töihin ja jos tuntuu ettei jaksa niin pyytää vaihtoa sitten. Siinä on se vaara että ajan itseni loppuun, ennen kuin suostun " antamaan periksi" .
Tässäpä miettimistä kerrakseen...
ap
Kaikki äänteet ovat löytyneet ja puhe on yleensä selkeää.
Toimintaterapialähete on vetämässä. Ja nyt odotamme kutsua tutkimuksiin noiden asperger- ja ADHD-epäilyjen takia. Niistä sitten selviää mitä tuleman pitää. Tilanne on nyt tällä hetkellä siis kesken. Kuvia on joskus käytetty, mutta eivät ole nyt käytössä. Kotona niitä ei ole ollut. Täytyy ottaa asiasta selvää.
Jotenkin tässä pitäisi ratkaista se miten lapsi selviää ensi syksynä yksin taksiin täältä kotoa, kun olen palannut töihin. Taksi ei odota ja kouluun on matkaa 4 km. Eli taksiin on paras ehtiä. Voi olla että joudumme miehen kanssa tekemään jonkun systeemin että jompikumpi on kotona aamuisin. Hänellä on liukuva työaika. Sitten vaan yhteinen aika illalla jää lyhyeksi, kun päivä pitenee toisesta päästä jos ei pääse ajoissa töihin. Harkitse vakavasti lyhennettyä työpäivää ensimmäisiksi kuukausiksi ensi syksynä.
ap
Vierailija:
Mitä mieltä olet tuosta vinkistä käyttää kuvia helpottamaan siirtymätilanteita?
Piti nyt ruveta kirjoittamaan, ajatuksesi kuulostivat aika tutuilta. Minulla itselläni on 11-vuotias cp-tyttö (liikkuu sähköpyörätuolilla, on täysin avustettava jokaisen päivittäisen toiminnan kohdalla, hänellä on epilepsia, vaikeat kommunikaatio ongelmat sekä kehitysvamma)
Arki on aika rankkaa; hän tarvitsee jatkuvaa hoitoa ja hoivaa. Myös öisin käyn häntä kääntämässa 2-4 kertaa koska hän ei siihen itse pysty.
Tuo on valitettavaa että Suomessa vammaisten lasten perheet ovat eriarvoisessa asemassa, riippuen siitä missä kunnassa sattuu asumaan. Minä olisin tarvinnut opiskelevana yksinhuoltajana jonkin verran apua, mutta kaupungilla sitä ei juuri ollut antaa. Vammaisuus ei todellakaan ole peruste saada kotiapua, vaikka moni niin kuvittelee. Mekin saimme sitten opintojeni loppuvaiheessa hoitoapua kerran viikossa lastensuojelun määrärahoista, koska vammaispalvelu ei ollut tällaiseen budjetoinut rahaa.
Itse olen käyttänyt paljon cp-liiton lomittaja palvelua (7/vrk/vuosi joka toinen vuosi). Nyt lapseni on alkanut käydä myös yksin leireillä joita eri liitot järjestävät nuorille. Muutama opiskelija on tehnyt myös meillä kotona opintoihinsa kuuluvan työharjoittelun. Olen myös ostanut hoitoa luotettavilta ja tutuilta hoitajilta. Se on sellainen sijoitus jossa rahat eivät mene hukkaan!
Suurin ratkaisu oli kuitenkin se että tyttäreni siirtyi viime lukukaudella valtion kouluun. Hän lähtee maanantai aamuna ja palaa kotiin perjantaina. Kuulostaa varmaan hirveän kylmältä, mutta meidän oli pakko tehdä tällainen ratkaisu. Minulla alkoivat fyysiset voimat loppua, On raskasta nostaa MONTA kertaa päivässä n.40kg ja 146cm lasta.
Nyt elämämme on mallillaan, minulla on voimia viikonloppuisin ja meillä on lapsen kanssa mukava olla yhdessä. Opiskeluni ovat loppuneet ja olen saanut sijaisuuden mukavasta päiväkodista : )
eli olemme samalla alalla. Kun kotiasiat ovat kunnossa jaksan tehdä tätä työtä josta haaveilin jo pienenä tyttösenä.
Henkisiä halauksia sinulle erityisen ihanalle äidille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sensorisen integraation toimintaterapia voisi auttaa. Kuitenkin tuntuu siltä, että ihan sama mikä diagnoosi on, kunhan oireisiin saisi jotain kuntoutusta. Valitettavasti nykyään kyllä täytyy olla jokin diagnoosi ennen kuntoutusta tai hoitoa.
Voimia teille arkeen.
Vierailija:
Vammaisuus ei todellakaan ole peruste saada kotiapua, vaikka moni niin kuvittelee. Mekin saimme sitten opintojeni loppuvaiheessa hoitoapua kerran viikossa lastensuojelun määrärahoista, koska vammaispalvelu ei ollut tällaiseen budjetoinut rahaa.
Näin selitti meille kotihoidon ohjaaja. Budjettiin ei koskaan tule lisäyksiä, elleivät hakija sinnikkäästi hae tukia. Joten minä hain esimerkiksi omaishoitajan tukea, vaikka tiesinkin, ettei sen kyseisen vuoden budjetissa enää ollut määrärahoja sitä varten. Tiesivätpähän seuraavana vuonna varata hieman suuremman summan. Sama juttu on ollut monien apuvälineiden kanssa. Kaikkea ei ole saanut samana vuonna, mutta seuraavana vuonna lapsi on jo otettu budjetissa huomioon. Ehkä hieman tylsää, mutta tarpeellista muistuttamista siitä, että me olemme olemassa =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tuttuja nuo ongelmat.
Mietinkin tässä, olisiko meille erityislasten äideille hyväksi, kun saisimme jutella rauhassa suljetulla palstalla. Voisin perustaa sellaisen msn-groupiin. sinne pääsisi sinne hakemuksella ja tosiaaan vain jäseset näkisivät kirjoituksemme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perustin itselleni uuden sähköpostiosoitteen juuri sitä varten että voisi ottaa sitä kautta yhteyttä muihin erityislasten äiteihin. Muuten siirryn näissä asioissa tuonne erityislasten perheet -palstalle. Kiinnostaisi kyllä tuo suljettu ryhmäkin.
Mun os. on add1308@luukku. com
ap
Ps. jos jotakuta muutakin kiinnostaa ottaa yhteyttä niin olisi tervetullutta. :)
Olen tämän kirjoituksen aloittaja ja ihan hetken mielijohteesta googlasin tämän vuosien takaisen kirjoitukseni. Luulin että tämä haudattiin vuosia sitten vauva-lehden uudistuksen myötä.. Täytyypä palata lukemaan myöhemmin mitä on tullut kirjoitettua. Paljon on tapahtunut ja poikani on nyt 16-vuotias ja aloittaa huomenna ammattikoulun. :)
Olis kiva kuulla miten poika on vaikeuksistaan huolimatta edennyt elämässään ja miten dysfasia vaikuttaa 16 vuotiaan koulunkäyntiin ja kverisuhteisiin.
terv 5-vuotiaan dysfasia pojan äiti
Palasin lukemaan kirjoituksia. En muistanutkaan että kävin päivittämässä kuulumisia vuoden ja parin päästä enkä myöskään sitä että olin silloin yhdessä vaiheessa noin loppu. En silloin tiennyt että vielä paljon vaikeampaa aikaa on luvassa, ei tosin pojan asioissa vaan muilla elämän osa-alueilla.
Poikani kävin myös yläasteen erityisluokalla ja itsenäistyi aika paljon - varsinkin ysin aikana hän teki ison harppauksen omatoimisuudessa ja muuttui lapsesta nuoreksi miehenaluksi. (Harppaus tuli myös pituuskasvussa ja katselen häntä nykyään ylöspäin :) ) Hän sai normaali oppimäärällä päättötodistukseen keskiarvoksi noin 7,5. Oli suuren ja ahkeran työn takana ja vaati tosi paljon tsemppaamista sekä pojalta että läheisiltä aikuisilta.
Pojalleni on ollut kaverisuhteen tosi vaikeita mutta onneksi hänellä on muutama hyvä samanhenkinen kaveri. Toivottavasti hän saa ammattikoulussa uusia kavereita. (Nyt on siis yksi päivä takana ja kaikki ihmiset siellä uusia.)
Pojalla on ollut tarkaavaisuuslääkitys viime kevääseen asti, mutta nyt on alkamassa taas uudet tutkimukset (add/asperger) ja saa nähdä mitä ne tuovat tullessaan. Nyt alkaa olla jo vähitellen aika jolloin poika alkaa hoitaa koko ajan enemmän asioitaan - esim. sairaalassa hän kirjoitti itse käyntiinsä liittyviä asiakirjoja.
Jotenkin ihan uskomatonta että tuosta ihan ensimmäisestä kirjoituksestani on kohta jo 7 vuotta! Muistan kuinka kirjoitin sitä pää punaisena..
Yhden neuvon voisin kaikille haasteellisten - ja muidenkin - lasten vanhemmille: hoitakaa parisuhdettanne: jakakaa ajatuksenne, tukekaa toisianne, antakaa tunteille tilaa ja ymmärrystä, silloin kun toinen väsyy niin toinen ottaa suuremman vastuun, kunnioittakaa toisianne. Ja jos nämä eivät ilman ulkopuolista apua onnistu hakekaa sitä ajoissa. Itse emme näin tehneet ja vuosia harkittu ero tuli voimaan viime vuoden maaliskuussa.
Terv. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipa mielenkiintoista lukea tällainen monen vuoden kaari. Ikävää, että parisuhteenne kärsi liikaa. Minä olen usein sanonut miehelleni, kun hän on valitellut vaikeuksista, että voi joskus olla vielä vaikeampaa... Tilanteet ja haasteet muuttuu, täytyy muistaa nauttia niistä itsestäänselvinä pitämistämme asioista, koska yllättäen ne voivatkin kadota. Annetaan itsemme ja toistemme olla väsyneitä ja vajaavaisia, ei saa vaatia itseltä ja muilta liikaa. Ja uskalletaan pyytää apua. Ja toivottavasti saadaan ja annetaan sitä. Voimia ja iloa uusiin haasteisiin perheellenne ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtavaa että olet päivittänyt vanhaa ketjua (muistelen hämärästi että olen tätä joskus lukenut, vaikken osallistunutkaan).
Olisi kiva kuulla vielä lisää mitä kaikkea tapahtui - minulla on itselläni asperger-poika, nyt 9v, ja vaikka monissa asioissa on menty eteenpäin, aina tulee esille uusia (ja iän myötä isoja asioita), joiden takia joudutaan uusiin ongelmiin.
Niinpä siis olisin todella kiitollinen kokemuksistasi, etenkin jos sinulla olisi jotain käytännön vinkkejä meille "perässätulijoille".
ps. parisuhde ihan retuperällä meilläkin
Pojallamme on edelleen samoja ongelmia joiden takia vuosi sitten vuodatukseni kirjoitin. (Uskomatonta että siitä on jo vuosi kulunut, kun kuitenkin on niin tuoreessa muistissa!!)
Olemme käyneet tässä välillä tutkimuksissa ja pojallamme todettiin tarkkaavaisuushäiriö ja oppimisvaikeus. Lisäksi mahdollista epilepsiaa aletaan lähitulevaisuudessa tutkia uudelleen. Poikamme on ollut nyt joulukuusta asti sairaalan uroterapeutin seurannassa ja lääkehoito on auttanut (tosin vähän vaihtelevasti) kasteluun.
Kunhan pojan koulu saadaan sujumaan on asiat aika mainiosti. Palasin myös työhön ja olen viihtynyt todella hyvin ennakkopeloista huolimatta. Jossain vaiheessa alan opiskella jotain erityislapsiin liittyvää.
Niin joo ja remontista sen verran että eipä tuo ole hirveästi edennyt, samojen laatikkokasojen keskellä tätä kirjoittelen kuin vuosi sitten. Koko kesä meni pihatöitä tehden. Hiljaa hyvä tulee....
Toivottavasti jotkut minulle vuosi sitten vastanneista vielä palstailee täällä ja muistaa kirjoitukseni.
Terveisin ap :)
Ap:n perheen kuulumisia
Taas vähän googlailin ja täältähän tämä edelleen löytyi :) Poikani on nyt neljän kuukauden opiskelua vaille valmis elektroniikka-asentaja ja täyttää siis ensi kesänä 19 vuotta. Nyt on hurja ajatella miten pieni hän oli kun aloitustani kirjoitin.. Ja miten pieniä pikkusiskot olivat - näistä vanhempi opiskelee nyt lähihoitajaksi ekaa vuotta ja nuorempi on viidennellä luokalla.
Poikani hoitaa jo lähes kaikki asiansa itse, välillä vähän sähläilee ja unohtelee mutta äitiinsä tullut ;) Armeijaan ei ole menossa koska sai tarkkaavaisuushäiriön ja kommunikaatio-ongelmien takia c:n paperit. Poika oli kovasti pettynyt tästä. Vähän kyllä huolettaa miten pojan käy kun valmistuu, mihin pääsee töihin jne. Nykyään kun työelämässä on niin suuret vaatimukset ja kilpailu paikoista kova. Pojalla on ollut tukena työvalmentaja nyt tämän viimeisen vuoden.
Hän muuten kävi pari vuotta sitten Folkhälsanin järjestämän sosiaalisten taitojen kurssin (vinkiksi muille, en tosin tiedä miten niitä kursseja siellä järjestetään nykyään.)
Samanlainen kaaos täällä on edelleen kuin aloitustani kirjoittaessa.. En itsekään ole mitenkään järjestelmällisimmästä päästä. Nyt olen kyllä saanut jonkinverran raivattua ja aion sitkeästi jatkaa kunnes on valmista. Remonttikin on hädin tuskin valmis ja kohta on alettava uusi kierros.....
Toivottavasti tämän kirjoituksen nostaminen tuo jollekin nuoremman erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhemmalle hyötyä. Elämä voittaa vaikka joskus on hyvinkin epätoivoisia ja synkkiä hetkiä.
Terveisin ap :)
[quote author="Vierailija" time="27.01.2015 klo 15:45"]Ap:n perheen kuulumisia
Taas vähän googlailin ja täältähän tämä edelleen löytyi :) Poikani on nyt neljän kuukauden opiskelua vaille valmis elektroniikka-asentaja ja täyttää siis ensi kesänä 19 vuotta. Nyt on hurja ajatella miten pieni hän oli kun aloitustani kirjoitin.. Ja miten pieniä pikkusiskot olivat - näistä vanhempi opiskelee nyt lähihoitajaksi ekaa vuotta ja nuorempi on viidennellä luokalla.
Poikani hoitaa jo lähes kaikki asiansa itse, välillä vähän sähläilee ja unohtelee mutta äitiinsä tullut ;) Armeijaan ei ole menossa koska sai tarkkaavaisuushäiriön ja kommunikaatio-ongelmien takia c:n paperit. Poika oli kovasti pettynyt tästä. Vähän kyllä huolettaa miten pojan käy kun valmistuu, mihin pääsee töihin jne. Nykyään kun työelämässä on niin suuret vaatimukset ja kilpailu paikoista kova. Pojalla on ollut tukena työvalmentaja nyt tämän viimeisen vuoden.
Hän muuten kävi pari vuotta sitten Folkhälsanin järjestämän sosiaalisten taitojen kurssin (vinkiksi muille, en tosin tiedä miten niitä kursseja siellä järjestetään nykyään.)
Samanlainen kaaos täällä on edelleen kuin aloitustani kirjoittaessa.. En itsekään ole mitenkään järjestelmällisimmästä päästä. Nyt olen kyllä saanut jonkinverran raivattua ja aion sitkeästi jatkaa kunnes on valmista. Remonttikin on hädin tuskin valmis ja kohta on alettava uusi kierros.....
Toivottavasti tämän kirjoituksen nostaminen tuo jollekin nuoremman erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhemmalle hyötyä. Elämä voittaa vaikka joskus on hyvinkin epätoivoisia ja synkkiä hetkiä.
Terveisin ap :)
[/quote]
Hei olipa kiva kuulla että asiat ovat menneet hienosti ja poikasi valmistumassa ammattiin. Minulla on 8-vuotias ADHD-tyttö ja välillä meinaa epätoivo iskeä täälläkin. Meillä on lääkitys käytössä mutta silti on suuria vaikeuksia ainakin omantoiminnanohjauksessa. Myös vuorovaikutustaidoissa on puutteita. Tyttö on kyllä fiksu ja pohjimmiltaan kiltti mutta pelko tulevaisuudesta puskee pinnalle ajoittain. Kaikkea hyvää teille!
Sen voisi vielä lisätä että suurimpia haasteita parin viime vuoden aikana on ollut luovuttaminen - siis siirtyminen pikkuhiljaa poikaansa leijonaemon tavoin puolustaneen ja asioita hoitaneen äidin roolista taustalle ja antaa pojan itse hoitaa asioitaan ja mennä menojaan. Olla siis tukena tarvittaessa mutta antaa pojan mennä maailmalle ja luottaa siihen että elämä kantaa ja poika selviää. (En tarkoita tällä nyt sitä että poika saisi tulla ja mennä miten sattuu...) Lapset on meillä vain lainassa.
Ap
Ei oo kovin fiksua todeta et " musta ei olis tohon" ...Mun mielestä antaa jotenkin vastuuttoman olosen vaikutelman susta. Sama ku joku sanoo kiukuttelevan tai koliikkilapsen vanhemmalle et " musta ei kyl ois tohon" ...No mitä siihen sit sanomaan? " Joo, kiitti kannustuksesta mut ei multakaan kysytty etukäteen et onks musta tähän!" .
Että kyllä jos ollaan inhimillisiä ihmisiä niin varmasti tehtäis kaikki voitamme samassa tilanteessa. Itellä nous melkein kyyneleet silmiin kun ap kirjoitit, että joka päivä kuitenkin osoitat rakkkautta ja hellyyttä lastasi kohtaan ja saat kuulla kuinka kiva olet. Aivan ihanaa!
Koita jaksaa. En voi muuta toivoa kuin voimia ja pitkää pinnaa:)