Lue keskustelun säännöt.
Erityislapsen äidin vuodatus.
11.11.2005 |
Olen ollut huomaavinani ettei tällä palstalla oikein " ruikuttajia" tahdota sietää, mutta nyt otan riskin...
9-vuotiaalla lapsellani on kaikennäköistä ongelmaa ja eilen taas (pitkästä aikaa, onneksi) mulla meni hermot.
Lapsella on ollut puheen kehittymisessä ongelmia ja hänellä on dysfasia-diagnoosi sen takia. Puheen tuotto on nykyään suht hyvää mutta ymmärtämispuolessa on tosi paljon ongelmia. Hän ei vastaa kun kysytään, kaikenlainen vuorovaikutus on todella kangertelevaa. Jos esim. kysyn miten koulussa meni niin tosi harvoin saan vastauksen. Jos yritän sanoa hänelle jotain tärkeää asiaa ja kun sanomisen jälkeen kysyn mitä olen sanonut, lapsi vastaa että ei muista.Monesti myös käy niin että hän alkaa puhua leluistaan, ja yleensä ajatukset ja puheet pyörivätkin niissä.
Lapsella on myös suuria vaikeuksia siirtymätilanteissa ja nyt ne ovat kärjistyneet koulussa kun ei meinaa ehtiä taksiin ja eri luokissa oleville tunneille. Lapsi on siis erityisluokalla jossa on 9 oppilasta ja kuulemma tämä lapseni hitaus haittaa koko luokan toimintaa. Luokassa on opettajan lisäksi avustaja ja kuitenkaan lapsi ei tunnu pärjäävän siellä. Noiden ongelmien takiahan hän siellä on. Oppimisessa lapsella ei ole ollut suuria ongelmia ja hän on pysynyt kärryillä ihan hyvin. Siirtymätilanteissa ¿ niin kotona kuin koulussakin ¿ lapsi haahuilee ja vaeltelee ympäriinsä, unohtaa mitä on tekemässä (vaatteiden pukeminen esim. jää monesti puolitiehen), kiirehtiminen on aivan vieras käsite. Jos hoputtaa, lapsi menee jotenkin sekaisin ja sitten mistään ei tule senkään vertaa mitään kuin ennen hoputtamista.
Ongelmana on siirtymätilanteissa myös se että lapsi ei millään tahdo hyväksyä edellisen tekemisen lopettamista vaan yleensä seurauksena on raivari.
Lapsella on myös motoriikassa paljon ongelmia. Hän on liikkeissään kömpelö ja arka ¿ ja monesti hän on kuin ¿norsu posliinikaupassa¿ koska oman kehon hallinta on vaikeaa. Suun alueen motoriikassa on myös ongelmia ja hän kuolaa vieläkin ja sählää ruuan kanssa niin että joka ikinen päivä hän kulkee ruokailun jälkeen ¿ruokalista¿ paidassaan.
Ja pyykkiä tulee muutenkin: lapsella on yliaktiivinen rakko, jota onneksi nyt aletaan hoitaa, mutta lirahduksia sattuu päivittäin. Ja lasta joutuu aina käskemään vessaan kun näkee ihan selvästi että hänellä on hätä, vaikka hän väittää ettei ole ¿ ja parin minuutin päästä hän on taas viimeisessä hädässään vessassa. Lapsi joutuu käymään yön aikana 3-5 kertaa pissalla ja viime yönä hän ensin lirautti housuihinsa (loput meni pönttöön) ja puoli tuntia siitä hän kolisteli taas vessaan ja kun menin katsomaan niin kylpyhuoneen ovella oli lammikko, joka sitten jatkui pöntölle asti. Tässä on hermoissa pitelemistä kun tällaista sattuu, mutta siinä vaiheessa menee pinna poikki kun lapsi on kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan vaan pistää märät housut takaisin, yölläkin hän oli kulkemassa jo takaisin sänkyynsä noiden lammikoiden yli. Silloin mulla pimahti ja raivosin pestessäni vessan lattiaa klo 1 yöllä. (Lapsen passitin sitä ennen takaisin nukkumaan saarnan jälkeen, mutta kyllä hän varmasti kuuli kun raivosin vessassa.) Tuli tunne etten ENÄÄ JAKSA TÄTÄ!
Meillä on myös kaksi ns. normaalia lasta eikä heidän äitinään olemisessa ole mitään vaikeuksia mutta joskus tuntuu että ei minusta ole erityislapsen äidiksi. Miten jaksan tätä samoista asioista vääntämistä vielä ainakin seuraavat 9-... vuotta? Miten nämä ¿hermoromahdukset¿ vaikuttavat lapseen? Rakkautta ja hellyyttä osoitan hänelle joka päivä ja hän on todella kultainen ja kiltti, aivan ihana lapsi. Halii usein ja sanoo että äiti olet kiva.
Millainen on lapsen tulevaisuus, kun vuorovaikutus on noin vaikeaa? Oppiiko hän koskaan syömään siististi? (Nämä ongelmat aiheuttavat enemmän ja enemmän sosiaalista haittaa kun ikää tulee lisää.) Miten nämä normaalin arkielämän vaikeudet vaikuttavat muihin lapsiimme ¿ siis se että yleensä mihinkään ei voi lähteä ilman jonkinlaista kädenvääntöä ja marinaa? Oppiiko hän koskaan kuivaksi? Lopettaako hän ikinä kuolaamista?
Kaiken lisäksi lapsella on allergiaa joka jatkuu maaliskuun lopulta syyskuulle ¿ ja kun tulee pakkaset iho kuivuu niin että välillä se on ihan verillä raapimisen takia.
Olen jo vuosia epäillyt lapsella aspergerin syndroomaa mm. noiden juuttumisten ja sosiaalisten taitojen puutteiden vuoksi ja puheterapeutti taas heitti ilmaan ADHD:n ilman ylivilkkautta. Siinä on nimittäin myös alivilkkauden muoto. Saa nähdä sitten...
Miten paljon pitää lapsen kärsiä? Tiedän että on lapsia joilla on hyvin paljon suurempia ongelmia ja minun täytyy olla tyytyväinen ettei tilanne ole kuitenkaan tämän pahempi, voimme kuitenkin elää suhteellisen normaalia elämää, mutta kuitenkin...
Nyt vaan taas tuntuu että kaikki on kaatunut päälleni ¿ lapsen ongelmat, omat terveysongelmat, remontti joka ei etene (ja sitä seuraava jatkuva sekasotku), yli 50-kohtainen tekemättömien töiden lista (erehdyin sellaisenkin tekemään ja kaduin sitä heti kun tuli niin toivoton olo). Kai se tästä taas iloksi muuttuu. Kiitos teille jotka olette jaksaneet lukea tämän vuodatukseni loppuun asti. Pakko oli saada tämä paha olo nyt ulos. Yleensä en tällä tavalla ¿ruikuta¿ ja monesti tuntuukin että pitäisi kuitenkin useammin purkaa mieltään. Näillä asioilla en kuitenkaan tahdo kovin paljon ystäviäni kuormittaa, joku saattaa kyllä minut tästä kirjoituksestani tunnistaa...
Terveisin eräs äiti
PS. Olisi kiva jos jollain olisi jotain kommenttia tähän. Tosin: Onneksi olemme lähdössä tänä iltana mummolakierrokselle, saa vähän tuulettua. Mahdollisia kommenttejanne en pääse siis ennen huomisiltaa lukemaan.
Kommentit (82)
Toinen asia josta voisin tehdä yhtä pitkän vuodatuksen on tämä meidän remontti! Käytännön vinkkejä olisi kiva saada siitä, miten saisimme tämän joskus valmiiksi.
Muutimme tänne noin puolitoista vuotta sitten ja nyt on remontti noin puolivälissä. Suurin ongelma tässä on ajan puute ja se ettei lastenhoitoapua ole kovin paljon, kaikilla lähipiirissämme on viikonloput muutenkin kiireisiä. Suurin remonttia hidastava asia on ajan puutteen lisäksi hirveä kaaos, joka johtuu siitä ettei tavaroille ole vielä paikkoja. (Ja niitä paikkoja ei tule ennen kuin remontti on valmis, yksi huone on vielä kokonaan pois käytöstä - toimii varastona.) Muuttolaatikoita on vielä varmaan 50 nurkissa pyörimässä - tosin irtorojuakin on siunaantunut aika paljon kun noista laatikoista on näiden kuukausien mittaan etsitty kiireessä yhtä sun toista. Varmaan suuresta osasta roinaa voisi luopua mutta kun ei ole aikaa käydä niitä läpi!
Kun yritän aloittaa niin melkein samantien iskee lähes paniikinomainen ja epätoivoinen tunne: tämä on täysin TOIVOTONTA!!! Saan aina kamalat stressireaktiot kun ajattelenkin noiden laatikoiden setvimistä. Meillä on kaikenlisäksi suht iso varasto joka on myös kaikenlaista tavaraa lähes pullollaan ja nyt lähiviikkoina se pitää tyhjentää kun sekin menee remonttiin. Tätä remonttia ei voi siirtää tuonnemmaksi kun se tehdään taloyhtiön toimesta. En uskalla edes miettiä miten siitä sitten selvitään. (Mies tosin on toiveikas - taidan jättää varastontyhjennysoperaation hänen huolekseen.)
Mua ärsyttää aivan kamalasti se että täällä on tällainen kaaos. Kun arkielämässä on muutenkin stressiä aiheuttavia asioita niin toivoisin kyllä että koti olisi kunnossa eikä tarvitsisi pyöritellä noita laatikoita nurkasta toiseen. Aina saa jotain etsiä ja kompastella tavaroihin joilla on ikävä taipumus levitä pitkin lattioita. Ärsyttää tämä oma saamattomuus - miten saisin itsestäni irti että saisin nuo ylimääräiset tavarat pois täältä.
Täytyy lopettaa tämä valitus ja lähteä ruuanlaittohommiin.
Terveisin ap, joka istuu täällä muuttolaatikoiden ym rojun keskellä olevan tietokoneen äärellä
Ps. Lasten kanssa menee edelleen/taas kivasti, mitä nyt keskenään nahistelevat taas koko ajan - voisin harkita uutta uraa erotuomarina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tästä on tulossa meidän unelmakämppä jossa olisi tarkoitus asua todella pitkään. Jos ja kun tästä urakasta selvitään, emme kyllä varmasti enää muuta mihinkään - varsinkaan täysin remontoitavaan asuntoon.
ap, jota keittiö kutsuu....
On mennyt taas pojan kanssa aika takapakkia ja päätin palata parin vuoden takaisiin tunnelmiin. Eipä ole kovin paljon erilaista nykyään kuin pari vuotta sitten, paitsi se että nyt tiedämme mikä (add) aiheuttaa pojan ongelmat.
Pojalla aloitettiin vuodenvaihteessa concerta-lääkitys ja siitä oli tosi paljon hyötyä, läksyt alkoivat sujua ja kaikenlainen " haahuilu" väheni tosi paljon. Pojan kanssa pystyi myös keskustelemaan ihan uudella tavalla. Hyvän alun jälkeen tuli taantumista ja sen jälkeen tämä tarkkaavaisuuspuoli on ollut vaihtelevaa, nyt tuntuu että ollaan taas lähes alkupisteessä.
Pojalla aloitettiin kasteluun minirin- ja cystrin-lääkitys ja kesäkuussa (n. 1,5-vuoden jälkeen) pitkän kuivan kauden jälkeen lääkitys purettiin. Parin viikon jälkeen kastelu alkoi uudelleen ja mutta nuo lääkkeet ei enää autakaan, nyt vahinkoja sattuu 3-4 kertaa viikossa. Poika on siis nyt 11-vuotias. Olen aika turhautunut ja väsynyt tilanteeseen.
Remontin sujumisesta en edes viitsi mainita...
Meillä on kohta keskustelu koulussa opettajan kanssa kun poika jättää jälleen läksynsä tekemättä (vaikka yritetään tukea poikaa niissä tosi paljon), hidastelee ja itkee koulussa tosi usein jne. (Mitä uutta; noita samoja asioita tässä on tahkottu jo vuosia, mulla ainakin on keinot aika vähissä.)
Töissä tilanne on aika hankala ollut koko syksyn, alan olla kohta melkein sairaslomakunnossa.
Antakaa arvoisat av-laiset mulle joku potku takapuoleen että jaksan jatkaa. Mun " kyllä tästä selvitään" -asenne on nyt kadoksissa, pitäis löytää mahd. pian... :(
Terveisin melkolailla väsynyt ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
et ole yksin!! Voimia arkeen, Harmi etten nyt kerkiä enempää kirjoitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tämän kirjoituksen aloittaja ja ihan hetken mielijohteesta googlasin tämän vuosien takaisen kirjoitukseni. Luulin että tämä haudattiin vuosia sitten vauva-lehden uudistuksen myötä.. Täytyypä palata lukemaan myöhemmin mitä on tullut kirjoitettua. Paljon on tapahtunut ja poikani on nyt 16-vuotias ja aloittaa huomenna ammattikoulun. :)
Minullakin on dysfasia lapsi jolla laajat puheen ymmärtämisen vaikeudet.
Todella ymmärrettävää että vanhempien jaksaminen on kovilla. Itse koen raskaaksi sen kun joutuu miettimään miten lapsi pärjää sitten aikuisena elämässä. Ja sen kun joutuu taistelemaan että saa lapselle kuntoutusta ja apua. Puheterapiat, henk.koht avustajat ym eivät järjesty lapselle tuosta vaan, vaikka olisi kaikki lääkärin todistukset hankittuna. Ja sitten joutuu murehtimaan että miten kuntoutuminen hidastuu jos apuja ei saa ajoissa.
Niin ja sitten on se arki ja arjen pyöritys. Mutta näillä mennään ja periksi ei anneta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen tämän kirjoituksen aloittaja ja ihan hetken mielijohteesta googlasin tämän vuosien takaisen kirjoitukseni. Luulin että tämä haudattiin vuosia sitten vauva-lehden uudistuksen myötä.. Täytyypä palata lukemaan myöhemmin mitä on tullut kirjoitettua. Paljon on tapahtunut ja poikani on nyt 16-vuotias ja aloittaa huomenna ammattikoulun. :)
Olis kiva kuulla miten poika on vaikeuksistaan huolimatta edennyt elämässään ja miten dysfasia vaikuttaa 16 vuotiaan koulunkäyntiin ja kverisuhteisiin.
terv 5-vuotiaan dysfasia pojan äiti
Että tollanen harmittaa ja stressaa ja on raskasta. Ja on huoli lapsen tulevaisuudesta ja sisaruksistakin.
Mutta toivottavasti selviää, mikä pojalla on ja sitä kautta ehkä saatte lisävinkkejä arjen sujumiseen?
Muuten ei kai voi kuin hyväksyä se, että teidän kohdalle on sattunut tällainen asia ja keskittyä hyviin puoliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietin aluksi tämän löydettyäni kannattaako tätä enää nostaa ylös näin pitkän ajan jälkeen ja on kiva saada positiivista palautetta siitä, että päätin vielä kommentoida. Mulle ja lähipiirilleni tapahtui lyhyessä ajassa tuon viimeisen kirjoitukseni (lokakuu 2007) jälkeen paljon asioita, jotka kaikki vaikuttavat elämään edelleen. Olin muistaakseni sairaslomalla lähes heti tuon viimeisen päivitykseni jälkeen, sitten löytyi keittiöstä vanha vesivahinko (seuraavat neljä kk keittiö remontissa), juuri ennen joulua mummu loukkasi itsensä pahasti (ei ole tämän jälkeen enää päässyt kotiin), jouluna tapahtui jotain, en ihan itsekään tiedä oikein mitä, minkä seurauksena mulle valkeni kuin kirkkaalta taivaalta että avioliitosta ei tule mitään, tammikuun alussa aloitin opiskelun ja tammikuun puolivälissä isä sairastui etenevään perinnölliseen sairauteen. Vuosi 2008 menikin sitten omalta osaltani tutkimuksia odotellessa ja paniikissa miten mulle käy, samalla hoidin lapsia, kotia, koulun ja työt - ja kävin ihan hulluna jumpissa "kun vielä voin, kun kohta saatan olla pyörätuolissa". Opiskelut sain päätökseen 2010 ja jo silloin kun koulun aloitin olin päättänyt että jos avioliiton tila ei ole siihen mennessä muuttunut on aika tehdä ratkaisuja. Sitä vauhditti kun löysin, yhtään etsimättä, uuden rakkaan joka on ennen kokemattomalla tavalla samalla aaltopituudella kanssani. Olemme nyt puoli vuotta harjoitelleen uusperhe-elämää. Lapset ovat ottaneet hänet hyvin vastaan eivätkä ole pahaa sanaa sanoneet.
Mulla alkoi olla stressioireena noiden paihimpien vuosien aikana kamala koko kehon kattava pistely joka oli välillä lähes jatkuvaa ja se on nyt kadonnut paitsi stressaavissa tilanteissa. Samoin mulle on tullut varmaan stressin seurauksena nivelrikko sormiin. (vaikeuttaa välillä työtäni päiväkodin pienten puolella.)
Kuitenkin nyt tuntuu että elämä alkaa olla aika mallillaan ja toivottavasti nyt ei enää mitään kamalan suuria muutoksia tule.
Pojalla alkoi nyt uudet tutkimukset sairaalasta ja sieltä saattaa kyllä tulla muutoksia asioihin mutta luulen että se on positiivista - jospa sieltä nyt tulisi vihdoin lopullinen ratkaisu näihin pojan asioihin. On ainakin tosi hyvissä käsissä siellä.
Tsemppiä kaikille teille "perässätulijoille" ja mielelläni annan vinkkejä jos vaan osaan.
Noista pojan kaverisuhteista olisin kiinnostunut kuulemaan lisää, siinä teilläkin taisi olla erilaisia vaiheita? Osaatko sanoa mitkä seikat vaikuttivat siihen, että kavereita löytyi ja niiden kanssa osattiin olla?
Tiesivätkö muut lapset (ja heidän vanhempansa) poikasi erityisyydestä, ja jos, miten reagoivat?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Poikani kaverit ovat lähes kaikki olleen erityisluokilla eli heillä on varmaan toisistaan vertaistukea. Parhaalla kaverilla on asperger, muista en tarkkaan tiedä. Tätä parasta kaveria lukuunottamatta poikani kaverit ovat muutaman vuoden nuorempia, poikani on itsekin ikäistään nuoremman oloinen. Ns. tavallisten lasten/nuorten seurassa poikani ei oikein tullut toimeen ja on jäänyt esim pihan porukassa ulkopuoliseksi. Kiusaamistakin on välillä ollut, mutta koulussa niihin puututtiin tosi tehokkaasti. Riparilla hän oli hyvin mukana mutta sieltä ei käsittääkseni jäänyt pysyviä kavereita. On nämä erityispiirteet aiheuttaneet joskus ihmetystä muissa lapsissa ja vanhemmissa.
Kiiros sanoistasi ap!! Hyvää keväänodotusta sinulle!! t. 85
Miehelläni on ollut vaikea hyväksyä lapsen autistisia piirteitä. Lapsemme saa todennäköisesti jonkin autismin kirjon diagnoosin. Lapsuusiän autsimiin en jaksa uskoa. Toisaalta diagnoosille ei ole minulle niinkään väliä. Sama rakas lapsi hän on. Diagnoosista on apua siinä mielessä että saa oikeanlaista tukea ja apua.
Toivon että mieheni kanssa pystymme tukemaan toisiamme ja liittome kestäisi. Uskon että meillä on siihen kaiket edellytykset.
t. 85
Oli tullut niin paljon tekstiä että sen lukemiseen meni aika pitkään.
Kiitos paljon kaikille kommenteistanne! Sanon heti että täytyy lukea tarkemmin ne aamulla, nyt olen aika rättipoikki kun toissayön unet menivät pipariksi tuon saamani " hermoromahduksen" takia ja koska en ole kovin hyvä nukkumaan kylässä viime yönäkään en ole hyvin nukkunut.
ap
Kuopus on 2-vuotias ja olen hänen kanssaan hoitovapaalla ensi kesään asti. Keskimmäinen on 7-vuotias ja ekalla koulussa.
Kuopus saa siis päivällä jakamattoman huomioni. Enemmän olen huolissani juuri tästä keskimmäisestä lapsestamme, mutta yritän antaa myös hänellekin huomiota tasapuolisesti. Hänellä tosin menee aika paljon jo aikaa kavereiden kanssa ja joskus tuntuu ettei häntä paljon kotona näy. Hänen luokkakaverinsa asuu naapurissa ja he ovat kuin paita ja peppu.
Naapurissa asuu myös 6- ja 8-vuotiaat sisarukset, joista nuoremmalla on myös dysfasia. Esikoiseni on ystävystynyt erityisesti vanhemman lapsen kanssa ja he kumpikin sanovat olevansa toistensa parhaat kaverit. :) He viettävät tasapuolisesti aikaa sekä meillä että heillä. Lapseni ei siis ole vaikeuksistaan huolimatta eristäytynyt kavereista.
Aikaisemmin oli pihapiirissä kiusaamista mutta nyt ei enää ole ollut. Tilanne kavereiden kanssa on nyt siis tosi hyvä.
Samoin lapseni aloitti nyt syksyllä lähikoulussa pallokerhon, jossa hän on nuorimmasta päästä ja ilmeisesti muut ovat normaaliluokkalaisia. En ole itse siellä paikalla (lapsi kulkee tuon 200 metrin matkan yksin sinne) mutta koska lapsi on tosi innostunut siitä ja menee sinne mielellään niin oletan että siellä sujuu hyvin. Ohjaaja on samaa mieltä.
Se kirpaisee monesti kun monilla ystävilläni on samanikäisiä lapsia kuin meillä ja silloin korostuu se miten paljon lapseni eroaa normaalista 9-vuotiaasta. Tuolla aikaisemmin ketjussa oli hyvä kuvaus siitä.
ap
Koulussa hän opiskelee normaalin oppimäärän mukaan EVY-opetuksessa ja on pysynyt hyvin mukana opetuksessa. Jos peruskoulu sujuu hyvin ja hän saa ysiltä päästötodistuksen tästä erityisopetuksesta ei tule mitään merkintää todistukseen. Lukemaan hän oppi ekan syksyllä ja matikassa hän on pärjännyt tosi hyvin.
Ongelmana on koulussa se että nykyään toimitaan lukujärjestyksen mukaan (ekalla ja tokalla oli vapaampaa, mieleisiä juttuja saatettiin jatkaa vielä seuraavallakin tunnilla) ja jos esim. matikan tunti loppuu ja mieleiset tehtävät jäävät kesken niin siitä tulee kamala harmi jota lapsi ei pysty kovin hyvin peittämään. Ja jos pitää siirtyä toiseen luokkaan tai taksiin niin siinä tulee suuria vaikeuksia.
ap
(Kommentoin näin erissä koska mulla on monesti käynyt niin että kirjoitukseni on joutunut jonnekin taivaan tuuliin ja kaiken on saanut aloittaa alusta.)
Torstain ja perjantain välisenä yönä vain tuntui että NYT on mitta täynnä, mutta tällä hetkellä se ei ole sitä lähelläkään, tuo vuodatus auttoi siinä tosi paljon. On ollut paljon parempi olo sen jälkeen. Katselin lapsiani tuon vuodatuksen kirjoittamisen jälkeen pitkään kun he rivissä istuivat katsomassa lastenohjelmia. Mietin kuinka ihania ja rakkaita he kaikki ovat! Mieheni osallistuu lastenhoitoon tosi paljon, onneksi. Kun itsellä alkaa pinna palaa niin voin siirtyä syrjempään ja pitkäpinnaisempi mieheni ottaa ohjat käsiinsä. Tämä syksy on kyllä ollut meillä kummallakin kiireinen (mullakin on kodin ulkopuolisia harrastuksia) ja monesti tuntuu ettei me olla yhtä aikaa kotona. Onneksi kuitenkin yhteistäkin aikaa on edes vähän.
Minulla on myös rakas paras ystäväni eli siskoni, jolle pystyn sanomaan kaikkein synkimmätkin ajatukseni ilman että tarvitsee miettiä mitä hän ajattelee. Samoin hän tekee minunkin suuntaani - hänelläkin on lapsella dysfasia ja autistisia piirteitä. Vertaistukea siis on aika paljon ystävä- ja tuttavapiirissäni. (Siskollenikaan en ole koskaan kertonut kaikkea harmia aiheuttavia asioita kerralla niin kuin eilen tein täällä.)
Nyt menen nukkumaan, kun ei enää tahdo silmät sysyä auki. Hyvää yötä kaikille!
ap
Vierailija:
Ne muutamat viikonloput vuodessa, jolloin erityislapsi pääsee kyläilemään sijaisperheeseen, ovat meillä täysin sisarusten ehdoilla suunniteltuja. Meillä tosin on kyetty viettämään yksilöllisesti aikaa sisarusten kanssa erikseenkin, koska mieheni ja minä pystymme molemmat hoitamaan erityislapsen ja muut sisarukset sillä aikaa, kun toinen vanhemmista viettää aikaa yhden lapsen kanssa.