Tunnetko ihmisiä, jotka ovat heikkolahjaisia, mutta eivät kuitenkaan kehitysvammaisia?

Ei tarvitse tuntea, netin kautta voi jo hoksata miten heikkolahjaisia kaikki rappiotubettajat ovat. Ei ne muuten koko hommaan lähtisi. On kuin katsoisi tositv.tä netistä. 

Jokainen meistä on tietyllä tapaa kehitysvammainen koska 100% täydellistä ihmistä ei ole.

Minä oon heikkolahjainen en kehitysvammainen kuitenkaan. 

Valitettavasti tunnen. Tällä henkilöllä on heikko resilienssi. Ei häntä saa tekemään hänelle epämiellyttäviä hommia ja hänelle epämiellyttävää on fyysisten töiden tekeminen minkä selittää ylipaino. Kunhan saa vain istua perse kiinni sohvalla ja tehdä helpoimmat hommat, niin kaikki hyvin. En ihmettele miksi on työtön. Lähärikoulutuksessa meni sieltä mistä aita matalin ja lääkelaskut meni kolmannella läpi. Opintojen aikana koki olonsa rasittuneeksi fyysisissä töissä kun taas lääkehoidon koki helpommaksi.

Näitä löytyy vieraan kulttuurin edustajista (mm. Somalia), jotka eivät tunne suomalaista koulutussysteemiä ja uskovat epärealistisesti lapsen potentiaaliin. Lapsilla on todistuksissa säälivitosia, ja kun keskustelet heidän kanssa koulutusmahdollisuuksista Suomessa, keskustelu on tätä tasoa: he tosissaan kysyvät, voiko amiksessa kahdessan vuodessa valmistua eläinlääkäriksi, juristiksi, lääkäriksi tai opettajaksi. Myös heidän lukutaidottomat vanhemmat odottavat lapsesta tulevaa lääkäriä, vaikka lapsi ei ole täysin saavuttanut peruskoulun viimeisen lukuvuoden tavoitteita kuin jonkun 10 %. Eivät vaan voi ymmärtää, että ei se peruskoulu ole Suomessa saavutus, jolla mennään huipulle. Omasta mielestään ovat tietysti hyviä koulussa, vaikka oppimisen taso olisi heikkoa. 

Minä olen heikkolahjainen. Ikää jo 63. En ole saanut eämässäni mitään muuta, kuin yksiön huonolta alueelta. Sain potkut yt- neuvotteluissa. Nyt hoidan iäkästä isääni. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoakseni olen jossain mittakaavassa heikkolahjainen tai autistinen. Minulla on, tai ainakin oli, lukihäiriö ja muita oppimisvaikeuksia. Ne olivat erityisen pahoja lapsena, ja pääsin vain säälistä ensimmäisinä kouluvuosinani luokalta toiselle ensimmäisellä yrittämällä. Minua on myös pidetty hitaana, sillä olen usein vaipunut omiin ajatuksiini. Uskon, että minulla on jonkin sortin keskittymishäiriö.

​Näiden haasteiden vastapainoksi minulla on myös vahvuuksia, joiden avulla olen pärjännyt elämässäni hyvin. Olen matemaattisesti lahjakas ja siten pätevä erilaisissa insinööritieteissä. Vaikka olen hidas, olen ajan kanssa pystynyt kehittämään ratkaisuja ongelmiin, joita ympärillä olleet ”nopeat” eivät ole saaneet edes ryhmätyönä missään ajassa valmiiksi.

​Olen myös aina ollut pidetty ja tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa. Osaan lukea kanssaihmisten tunnetiloja ja sovittaa käyttäytymiseni niihin. Olen hyvä myymään asioita sekä ennakoimaan tulevia tapahtumakulkuja vaillinaisen tiedon perusteella.

​Mitä tulee elämässä pärjäämiseen, minua voi pitää jossain määrin menestyneenä. Minulla on yhtä noin vuoden työttömyysjaksoa lukuun ottamatta ollut aina töitä. Viimeisen 25 vuoden ajan olen ollut myös hyvätuloinen, vaikken aivan iltapäivälehtien verokalenteriin ylläkään. Kaikki kolme lastani ovat päässeet hienosti elämänsä alkuun ja menestyneet niin koulussa, opinnoissaan kuin harrastuksissaankin.

​Olen itse tyytyväinen elämääni ja hyväksyn rajoitteeni. Ainoa, mistä olen jossain määrin katkera, on kotoa saamani tuki. Vanhempani yrittivät epäilemättä parastaan, mutta menetelmät olivat täysin väärät. Jos alusta asti olisi keskitytty vahvuuksiini sen sijaan, että olisi aina surtu heikkouksiani, olisin päässyt vieläkin pidemmälle. Tämä maa on täynnä niitä, jotka osaavat solmia kengännauhat, kirjoittaa esseitä, laulaa nuotilleen, ääntää kauniisti ruotsia tai pärjätä ketteryys- tai lihaskuntotesteissä. Minun lähtökohdistani millään näistä taidoista en olisi elättänyt itseäni, vaikka olisin surrut niitä kaiken valveillaoloaikani. Nyt minulla kesti yli 40 vuotta itseni hyväksymiseen ja itsetunnon rakentamiseen.

​Jos teillä jollain on ”hidas lapsi”, tukekaa häntä siinä, mitä hän osaa tai mistä hän on kiinnostunut. Heikkouksia toki kannattaa myös vahvistaa ja paikkailla, mutta ei niistä kannata tehdä maailman isointa numeroa. Ei, vaikka naapurin Tiina osaisi tehdä täydellisen rusettisolmun jo eskarissa.

Itse olisin halunnut, että minun olisi annettu tehdä yksin, mikä korostui yläasteella kiusaajien takia. Sen lisäksi olisi voinut tehdä jotain mukautuksia kirjoitustehtävien suhteen ahdistuessani 8. luokalta alkaen novellien kirjoittamisesta äidinkielen tunnilla: "Tälle nauretaan. En halua tätä luettavan kenellekään ääneen.". Aloin tuosta alkaen pelätä tehdä mielikuvituksellisia juttuja siinä pelossa, että muut nauraisivat. Ironista vain, että ennen tuota kiinnostuin 4. luokalla novellien kirjoittamisesta, ja siinäkin lumosi se kielioppi, rytmittely - se toi ja tuo minulle edelleen esteettisen mieltymyksen sekä selkeyden. 7. luokalla kirjoitin fantasia-aiheisen novellin, jota äidinkielen opettaja kehui kappalejakojen ja kieliopin suhteen hyväksi. Oli 8:n tai 9:n arvoinen suoritus. 

 

 Kaikki on minussa rappeutunut: huono fyysinen kunto, kädentaidot ja luovuus. Jo piirtämistäkin aloin kammoamaan myöhemmin yläasteella, missä olin pienestä pitäen hyvä. Nyt olen pelännyt pään lyödessä tyhjää ja ajatellessani, miten naurettavia niistä tulee ja niille nauretaan. Tämä pelko alkoi siitä, kun kuvataide aineena loppui yläasteella enkä saanut valinnaista. Kotona asuessa vain piirsin etenemättä siinä yhtään, vaikka ne ei olleet mitään täysin amatöörin tekeleitä kun osasi käyttää muotoja ja viivoja apuna. Pelaaminenkin kiinnosti siinä iässä, ja amatöörinä latasin tietokoneelle emulaattoreita. Eipä vain oikein saanut resursseja näiden kiinnostuksen kohteiden toteuttamiseen, olisin halunnut opetella tietokoneella piirtämistä ja oppia videopelaamisesta lisää. Kaikki osaaminen jäänyt vain puolitiehen, enkä mitään uskalla enää. Jo matalan kynnyksen taidekurssia kansalaisopistolla tuli raja vastaan: tuijotin tyhjää paperia kuin vähä-älyinen, mietin mitä teen, mihin suuntaan liikutan pensseliä. Opettaja otti kädestäni kiinni ja kysyi, että ymmärränkö, intuitio. En ymmärrä. Todella noloa. Minä vain surullisena mietin, kun muut tekevät käsin asioita ja minä en.

 

Ainoita asioita, joita ymmärrän ja osaan edes jotenkin, on tietokoneen käyttäminen (joo, osaan avata, tiedän mikä on sähköposti, Word jne. mutta en osaa purkaa osiin enkä korjata sitä) ja järjestelmien ymmärtäminen. Kun ymmärtää, mihin mikäkin painike vie, se on helppoa. Sama pätenee kameran kanssa: kamerassa on oma logiikka, mikä on suljinaika, mikä on F-luku, mikä on ISO-arvo, miten otat pimeässä kuvia, miten luot juovamaisen vaikutelman nopeasti liikkuvasta autosta jne. Tietokoneen ääressä kirjoittaessa oloni on myös turvallinen, koska en jaa siinä tilaa kenenkän muun kuin itseni kanssa. Kuulostaa niin salaperäiseltä. 

 

Kiva olla tällainen reppana, joka on jäänyt sinne teini-iän tasolle pukeutumisen suhteen, kun ei perheessä ymmärretty nuoren "hömpötyksiä". Ikääkin on 31 vuotta. Muu maailma menee eteenpäin, ja minä vain istun takamus kiinni sohvalla puhelinta näppäillen. Helppoa, en jaa kenenkään kanssa siinä tilaa, vain itseni kanssa yksityisesti. Silleen kun saisin tehdä työnikin.

 

- tänne aiemmin kirjoittanut, omaa taantumustaan epäillyt henkilö, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Lisätäkseni vielä, niin harmittaa kun en kokeillut yli 10 vuotta sitten aikuisten perusopetusta iltakoulussa, jossa olisin korottanut arvosanoja ja sivistänyt itseäni samalla. Se juna meni jo, mitä sitä enää murehtia. Ainoa asia, missä olen edennyt edes joten kuten, on englannin kieli kansalaisopistolla: B1-B2-taso, ja Facebookin algoritmi suosittelee minulle englannin kielioppia, kuten idiomeja ja fraasiverbejä, ja sanostoa (simple vs. advanced) käsitteleviä videoita, joista jotain tajuan. Fraasiverbit tulleetkin kansalaisopistolla jo tutuksi, ja tiedän ainakin osasta mitä ne tarkoittaa. Ne edellyttävät aikamoista päättelykykyä. 

 

Mitähän muuta tässä iässä voikaan oppia, kun on ollut tällainen reppana, joka ei oikein ole uskaltanut mitään ja jäi kotiinsa tietokoneen ääreen burgeroitumaan. Hyvä, kun en ole ihan peräkammarin tytöksi jäänyt, mutta silti minulta puuttuu se itseluottamus ja tekemisen itsetunto, mitä on vain tragedioiden pyhä kolminaisuus ja kun siihen lisää diagnoosihistorian, niin kyllä sillä setillä aivojen treenaaminen olisi ollut tärkeää, mutta oman kapasiteetteni ja parhaat ikävuodet hukkasin tietokoneelle ja peleille. 

 

Pitää kyllä todeta, miten poikkeuksellisen rohkea olin tänä vuonna: opiskelin media-alan tutkinnon osan, opin järjestelmäkameran käytön nopeasti vaikka en ole sellaiseen koskenut ikinä lukuun ottamatta digikameraa, mutta opintiellä todennäköisesti auttoi jo aiempi piirustusharrastus: miten sommitella ja rytmitellä - valokuvaukseen pätee sama sääntö. Voi vitsi, kun olisi minulla rahkeita AMK:iin asti, kuten yksi kuraattori sellaista mietti minun kohdalla opiskellessani merkonomiksi, mitä en tajunnut koska kuntoutusohjaaja ei missään nimessä suositellut teoreettista alaa, koska testitulokset, koska monialaiset oppimisvaikeudet, koska köyhä sanavarasto ja sen takia heikko luetun ymmärtäminen jne. Sen sijaan joku käden ja silmän yhteistyötä edellyttävä työ, mutta en pystyisi tällaisena heiveröisenä naisena kantamaan raskaita siivousvälineitä, enkä altistamaan herkkää ihoani kemikaaleille tai ruokarajoitteisena maistamaan asiakkaille valmistettua ruokaa, jotka sisältävät ties mitä lisäaineita, karrageenia, dekstrooseja yms. joihin kroppa reagoi herkästi. Tätä kertomaani kuraattorin oli vaikeaa uskoa hänen saadessa minusta fiksun vaikutelman. Välillä toki mietityttää, että voinko edes yrittää ja mitä jos kadun, etten yrittänyt velloessani vain epävarmuudessa. Itse kiinnostavana näkisin medianomin opinnot, tykkään suunnitella visuaalista materiaalia ja olen sellainen esteetikkokin, mikä näkyy mieltymykseni vanhoihin tavaroihin, eri vuosisatojen tyyleihin yms. joita saan vain ihastella kuvien kautta. Perustietotekniset taidot hallussa. 

 

- allekirjoittaneella laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Annan vinkin: kokeile matalalla kynnyksellä kansanopiston lyhytkoulutuksia tai avoimia, väyläopintoja. Oletko harkinnut tietotekniikkaa? Jos olet järjestelmällinen ja opit kieliä nopeasti, saatat olla vahvoilla. Oppimishäiriö voi olla hidaste, motivaatio auttaa.

En tiedä, mitä sanoa tuosta tietotekniikasta. Enkä tiedä, voiko tässä iässä enää harjaannuttaa taitojaan - se olisi pitänyt aloittaa nuorempana, mutta ei minulla ollut mitään kykyä verkostoitua eikä korvesta olisi kuskattu mihinkään harrastuksiin eikä rahaakaan ollut, joten se siitä nuoruusiän kiinnostuksesta videopelaamista ja digitaalista piirtämistä kohtaan. Kyllä sitä aikuisiällä nyt kaipaa sarjakuvien piirtämistä miettien, kuinka siinä olisi introvertimmälle ihmiselle sopiva työ (toki epärealistinen kilpailun ollessa kova ja työllistymisen ollessa vaikeaa), jota saisi omassa pimeässä nurkassa tehdä, mutta se käsien käyttö: pää lyö tyhjään, en uskalla, tämä on naurettavaa, intuitiivinen ajattelu on naurettavaa. 

Oma ennakkoluulo tietotekniikkaa kohtaan on ollut, että siinä tarvitaan matematiikkaa, minkä minä suoritin peruskoulussa yksilöllistetyllä arvosanalla 7, joka vastaisi yleisopetuksessa nelosta. Ilman yksilöllistämistä olisin ollut "aivan pihalla". Keskiarvo yläasteelta päästessä oli 7,5, ja ilman yksilöllistämisiä arvosanat olivat 5-7 ja harvoissa tapauksissa 8, taitoaineissa 9. 5:t nostin 7:ksi omatoimisesti. Yhteiskuntaopista suoriuduin 7-8 välillä, historiasta ja uskonnosta arvosanoilla 7, äidinkielestä arvosanalla 8 (laski joksikin aikaa 7:ksi) ja ruotsi 8. Englanti oli 6, ja muistan kun tuli vaadittua englannin yksilöllistämistä, koska "en osaa". Joillain tunneilla minulle tuli helposti mieleen kiusaaminen, jolloin ei tehnyt mieli keskittyä tehtävään. Kerran kävi niin, että purskahdin luokassa itkuun tehtävää tehdessä, koska sitä ennen minulle auottiin päätä yhdestä tragediasta. Ei vaan pystynyt ajattelemaan koulutyöskentelyä. Onko yllättävää, jos ei ole halunnut tehdä ryhmä- ja paritöitä. Ensimmäistä perustutkintoa opiskellessanikin kävi niin, että päädyin erään entisen koulukiusaajan pariksi, jota en edes pitänyt kaikkein pahimpana koska muuttui yläasteella sen verran, että lopetti "hyi"-huutelut, mutta silti keksin hätävalheen luistaa tuon tunnin. Käytännön työtä opetellessa olin epävarma: hiljaa pään sisällä mietin uskallanko ja saanko tehdä tuota, vapisin harjoitellessani pursotuksen tekemistä, baarityöluokassa vapisin harjoitellessa juomien tekemistä ja kuulin eräiden nauraneen, jolloin ajattelin, että varmasti nauroivat minulle. 

Itse asiassa kuulin opolta tuollaisesta kurssimaisesta opiskelusta vai onko ne juuri niitä väyläopintoja, jotka antaisivat jonkinlaisen käsityksen AMK:n medianomin opinnoista sisällöllisesti. Nämä olisivat sellaisia, joita voi sisällyttää saaden opintopisteitä opiskellessa toisen asteen tutkintoa. Samalla sain opolta vastauksen, kuinka medianomin opinnot olisivat AMK:n helpoimpia tutkintoja, joo-o. Oma pelko/ennakkoluulo on ollut, että mitä jos se AMK on oikeasti niin teoreettista, jossa luetaan paksuja kirjoja, pitää olla expertti matematiikassa, maantiedossa, biologiassa ja muissa kouluaineissa - hyvä jos edes perustiedot on hallussa. Syystäkin pidin kuraattorin mietteitä hakea AMK:hon kahden vuoden takaa ihan hulluna. En vain kehtaa nuolaista ennen kuin tipahtaa, en tohdi innostua liikaa. 

Jatkan toisessa viestikentässä. 

- lainaamasi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoakseni olen jossain mittakaavassa heikkolahjainen tai autistinen. Minulla on, tai ainakin oli, lukihäiriö ja muita oppimisvaikeuksia. Ne olivat erityisen pahoja lapsena, ja pääsin vain säälistä ensimmäisinä kouluvuosinani luokalta toiselle ensimmäisellä yrittämällä. Minua on myös pidetty hitaana, sillä olen usein vaipunut omiin ajatuksiini. Uskon, että minulla on jonkin sortin keskittymishäiriö.

​Näiden haasteiden vastapainoksi minulla on myös vahvuuksia, joiden avulla olen pärjännyt elämässäni hyvin. Olen matemaattisesti lahjakas ja siten pätevä erilaisissa insinööritieteissä. Vaikka olen hidas, olen ajan kanssa pystynyt kehittämään ratkaisuja ongelmiin, joita ympärillä olleet ”nopeat” eivät ole saaneet edes ryhmätyönä missään ajassa valmiiksi.

​Olen myös aina ollut pidetty ja tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa. Osaan lukea kanssaihmisten tunnetiloja ja sovittaa käyttäytymiseni niihin. Olen hyvä myymään asioita sekä ennakoimaan tulevia tapahtumakulkuja vaillinaisen tiedon perusteella.

​Mitä tulee elämässä pärjäämiseen, minua voi pitää jossain määrin menestyneenä. Minulla on yhtä noin vuoden työttömyysjaksoa lukuun ottamatta ollut aina töitä. Viimeisen 25 vuoden ajan olen ollut myös hyvätuloinen, vaikken aivan iltapäivälehtien verokalenteriin ylläkään. Kaikki kolme lastani ovat päässeet hienosti elämänsä alkuun ja menestyneet niin koulussa, opinnoissaan kuin harrastuksissaankin.

​Olen itse tyytyväinen elämääni ja hyväksyn rajoitteeni. Ainoa, mistä olen jossain määrin katkera, on kotoa saamani tuki. Vanhempani yrittivät epäilemättä parastaan, mutta menetelmät olivat täysin väärät. Jos alusta asti olisi keskitytty vahvuuksiini sen sijaan, että olisi aina surtu heikkouksiani, olisin päässyt vieläkin pidemmälle. Tämä maa on täynnä niitä, jotka osaavat solmia kengännauhat, kirjoittaa esseitä, laulaa nuotilleen, ääntää kauniisti ruotsia tai pärjätä ketteryys- tai lihaskuntotesteissä. Minun lähtökohdistani millään näistä taidoista en olisi elättänyt itseäni, vaikka olisin surrut niitä kaiken valveillaoloaikani. Nyt minulla kesti yli 40 vuotta itseni hyväksymiseen ja itsetunnon rakentamiseen.

​Jos teillä jollain on ”hidas lapsi”, tukekaa häntä siinä, mitä hän osaa tai mistä hän on kiinnostunut. Heikkouksia toki kannattaa myös vahvistaa ja paikkailla, mutta ei niistä kannata tehdä maailman isointa numeroa. Ei, vaikka naapurin Tiina osaisi tehdä täydellisen rusettisolmun jo eskarissa.

Itse olisin halunnut, että minun olisi annettu tehdä yksin, mikä korostui yläasteella kiusaajien takia. Sen lisäksi olisi voinut tehdä jotain mukautuksia kirjoitustehtävien suhteen ahdistuessani 8. luokalta alkaen novellien kirjoittamisesta äidinkielen tunnilla: "Tälle nauretaan. En halua tätä luettavan kenellekään ääneen.". Aloin tuosta alkaen pelätä tehdä mielikuvituksellisia juttuja siinä pelossa, että muut nauraisivat. Ironista vain, että ennen tuota kiinnostuin 4. luokalla novellien kirjoittamisesta, ja siinäkin lumosi se kielioppi, rytmittely - se toi ja tuo minulle edelleen esteettisen mieltymyksen sekä selkeyden. 7. luokalla kirjoitin fantasia-aiheisen novellin, jota äidinkielen opettaja kehui kappalejakojen ja kieliopin suhteen hyväksi. Oli 8:n tai 9:n arvoinen suoritus. 

 

 Kaikki on minussa rappeutunut: huono fyysinen kunto, kädentaidot ja luovuus. Jo piirtämistäkin aloin kammoamaan myöhemmin yläasteella, missä olin pienestä pitäen hyvä. Nyt olen pelännyt pään lyödessä tyhjää ja ajatellessani, miten naurettavia niistä tulee ja niille nauretaan. Tämä pelko alkoi siitä, kun kuvataide aineena loppui yläasteella enkä saanut valinnaista. Kotona asuessa vain piirsin etenemättä siinä yhtään, vaikka ne ei olleet mitään täysin amatöörin tekeleitä kun osasi käyttää muotoja ja viivoja apuna. Pelaaminenkin kiinnosti siinä iässä, ja amatöörinä latasin tietokoneelle emulaattoreita. Eipä vain oikein saanut resursseja näiden kiinnostuksen kohteiden toteuttamiseen, olisin halunnut opetella tietokoneella piirtämistä ja oppia videopelaamisesta lisää. Kaikki osaaminen jäänyt vain puolitiehen, enkä mitään uskalla enää. Jo matalan kynnyksen taidekurssia kansalaisopistolla tuli raja vastaan: tuijotin tyhjää paperia kuin vähä-älyinen, mietin mitä teen, mihin suuntaan liikutan pensseliä. Opettaja otti kädestäni kiinni ja kysyi, että ymmärränkö, intuitio. En ymmärrä. Todella noloa. Minä vain surullisena mietin, kun muut tekevät käsin asioita ja minä en.

 

Ainoita asioita, joita ymmärrän ja osaan edes jotenkin, on tietokoneen käyttäminen (joo, osaan avata, tiedän mikä on sähköposti, Word jne. mutta en osaa purkaa osiin enkä korjata sitä) ja järjestelmien ymmärtäminen. Kun ymmärtää, mihin mikäkin painike vie, se on helppoa. Sama pätenee kameran kanssa: kamerassa on oma logiikka, mikä on suljinaika, mikä on F-luku, mikä on ISO-arvo, miten otat pimeässä kuvia, miten luot juovamaisen vaikutelman nopeasti liikkuvasta autosta jne. Tietokoneen ääressä kirjoittaessa oloni on myös turvallinen, koska en jaa siinä tilaa kenenkän muun kuin itseni kanssa. Kuulostaa niin salaperäiseltä. 

 

Kiva olla tällainen reppana, joka on jäänyt sinne teini-iän tasolle pukeutumisen suhteen, kun ei perheessä ymmärretty nuoren "hömpötyksiä". Ikääkin on 31 vuotta. Muu maailma menee eteenpäin, ja minä vain istun takamus kiinni sohvalla puhelinta näppäillen. Helppoa, en jaa kenenkään kanssa siinä tilaa, vain itseni kanssa yksityisesti. Silleen kun saisin tehdä työnikin.

 

- tänne aiemmin kirjoittanut, omaa taantumustaan epäillyt henkilö, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Lisätäkseni vielä, niin harmittaa kun en kokeillut yli 10 vuotta sitten aikuisten perusopetusta iltakoulussa, jossa olisin korottanut arvosanoja ja sivistänyt itseäni samalla. Se juna meni jo, mitä sitä enää murehtia. Ainoa asia, missä olen edennyt edes joten kuten, on englannin kieli kansalaisopistolla: B1-B2-taso, ja Facebookin algoritmi suosittelee minulle englannin kielioppia, kuten idiomeja ja fraasiverbejä, ja sanostoa (simple vs. advanced) käsitteleviä videoita, joista jotain tajuan. Fraasiverbit tulleetkin kansalaisopistolla jo tutuksi, ja tiedän ainakin osasta mitä ne tarkoittaa. Ne edellyttävät aikamoista päättelykykyä. 

 

Mitähän muuta tässä iässä voikaan oppia, kun on ollut tällainen reppana, joka ei oikein ole uskaltanut mitään ja jäi kotiinsa tietokoneen ääreen burgeroitumaan. Hyvä, kun en ole ihan peräkammarin tytöksi jäänyt, mutta silti minulta puuttuu se itseluottamus ja tekemisen itsetunto, mitä on vain tragedioiden pyhä kolminaisuus ja kun siihen lisää diagnoosihistorian, niin kyllä sillä setillä aivojen treenaaminen olisi ollut tärkeää, mutta oman kapasiteetteni ja parhaat ikävuodet hukkasin tietokoneelle ja peleille. 

 

Pitää kyllä todeta, miten poikkeuksellisen rohkea olin tänä vuonna: opiskelin media-alan tutkinnon osan, opin järjestelmäkameran käytön nopeasti vaikka en ole sellaiseen koskenut ikinä lukuun ottamatta digikameraa, mutta opintiellä todennäköisesti auttoi jo aiempi piirustusharrastus: miten sommitella ja rytmitellä - valokuvaukseen pätee sama sääntö. Voi vitsi, kun olisi minulla rahkeita AMK:iin asti, kuten yksi kuraattori sellaista mietti minun kohdalla opiskellessani merkonomiksi, mitä en tajunnut koska kuntoutusohjaaja ei missään nimessä suositellut teoreettista alaa, koska testitulokset, koska monialaiset oppimisvaikeudet, koska köyhä sanavarasto ja sen takia heikko luetun ymmärtäminen jne. Sen sijaan joku käden ja silmän yhteistyötä edellyttävä työ, mutta en pystyisi tällaisena heiveröisenä naisena kantamaan raskaita siivousvälineitä, enkä altistamaan herkkää ihoani kemikaaleille tai ruokarajoitteisena maistamaan asiakkaille valmistettua ruokaa, jotka sisältävät ties mitä lisäaineita, karrageenia, dekstrooseja yms. joihin kroppa reagoi herkästi. Tätä kertomaani kuraattorin oli vaikeaa uskoa hänen saadessa minusta fiksun vaikutelman. Välillä toki mietityttää, että voinko edes yrittää ja mitä jos kadun, etten yrittänyt velloessani vain epävarmuudessa. Itse kiinnostavana näkisin medianomin opinnot, tykkään suunnitella visuaalista materiaalia ja olen sellainen esteetikkokin, mikä näkyy mieltymykseni vanhoihin tavaroihin, eri vuosisatojen tyyleihin yms. joita saan vain ihastella kuvien kautta. Perustietotekniset taidot hallussa. 

 

- allekirjoittaneella laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Annan vinkin: kokeile matalalla kynnyksellä kansanopiston lyhytkoulutuksia tai avoimia, väyläopintoja. Oletko harkinnut tietotekniikkaa? Jos olet järjestelmällinen ja opit kieliä nopeasti, saatat olla vahvoilla. Oppimishäiriö voi olla hidaste, motivaatio auttaa.

En tiedä, mitä sanoa tuosta tietotekniikasta. Enkä tiedä, voiko tässä iässä enää harjaannuttaa taitojaan - se olisi pitänyt aloittaa nuorempana, mutta ei minulla ollut mitään kykyä verkostoitua eikä korvesta olisi kuskattu mihinkään harrastuksiin eikä rahaakaan ollut, joten se siitä nuoruusiän kiinnostuksesta videopelaamista ja digitaalista piirtämistä kohtaan. Kyllä sitä aikuisiällä nyt kaipaa sarjakuvien piirtämistä miettien, kuinka siinä olisi introvertimmälle ihmiselle sopiva työ (toki epärealistinen kilpailun ollessa kova ja työllistymisen ollessa vaikeaa), jota saisi omassa pimeässä nurkassa tehdä, mutta se käsien käyttö: pää lyö tyhjään, en uskalla, tämä on naurettavaa, intuitiivinen ajattelu on naurettavaa. 

 

Oma ennakkoluulo tietotekniikkaa kohtaan on ollut, että siinä tarvitaan matematiikkaa, minkä minä suoritin peruskoulussa yksilöllistetyllä arvosanalla 7, joka vastaisi yleisopetuksessa nelosta. Ilman yksilöllistämistä olisin ollut "aivan pihalla". Keskiarvo yläasteelta päästessä oli 7,5, ja ilman yksilöllistämisiä arvosanat olivat 5-7 ja harvoissa tapauksissa 8, taitoaineissa 9. 5:t nostin 7:ksi omatoimisesti. Yhteiskuntaopista suoriuduin 7-8 välillä, historiasta ja uskonnosta arvosanoilla 7, äidinkielestä arvosanalla 8 (laski joksikin aikaa 7:ksi) ja ruotsi 8. Englanti oli 6, ja muistan kun tuli vaadittua englannin yksilöllistämistä, koska "en osaa". Joillain tunneilla minulle tuli helposti mieleen kiusaaminen, jolloin ei tehnyt mieli keskittyä tehtävään. Kerran kävi niin, että purskahdin luokassa itkuun tehtävää tehdessä, koska sitä ennen minulle auottiin päätä yhdestä tragediasta. Ei vaan pystynyt ajattelemaan koulutyöskentelyä. Onko yllättävää, jos ei ole halunnut tehdä ryhmä- ja paritöitä. Ensimmäistä perustutkintoa opiskellessanikin kävi niin, että päädyin erään entisen koulukiusaajan pariksi, jota en edes pitänyt kaikkein pahimpana koska muuttui yläasteella sen verran, että lopetti "hyi"-huutelut, mutta silti keksin hätävalheen luistaa tuon tunnin. Käytännön työtä opetellessa olin epävarma: hiljaa pään sisällä mietin uskallanko ja saanko tehdä tuota, vapisin harjoitellessani pursotuksen tekemistä, baarityöluokassa vapisin harjoitellessa juomien tekemistä ja kuulin eräiden nauraneen, jolloin ajattelin, että varmasti nauroivat minulle. 

 

Itse asiassa kuulin opolta tuollaisesta kurssimaisesta opiskelusta vai onko ne juuri niitä väyläopintoja, jotka antaisivat jonkinlaisen käsityksen AMK:n medianomin opinnoista sisällöllisesti. Nämä olisivat sellaisia, joita voi sisällyttää saaden opintopisteitä opiskellessa toisen asteen tutkintoa. Samalla sain opolta vastauksen, kuinka medianomin opinnot olisivat AMK:n helpoimpia tutkintoja, joo-o. Oma pelko/ennakkoluulo on ollut, että mitä jos se AMK on oikeasti niin teoreettista, jossa luetaan paksuja kirjoja, pitää olla expertti matematiikassa, maantiedossa, biologiassa ja muissa kouluaineissa - hyvä jos edes perustiedot on hallussa. Syystäkin pidin kuraattorin mietteitä hakea AMK:hon kahden vuoden takaa ihan hulluna. En vain kehtaa nuolaista ennen kuin tipahtaa, en tohdi innostua liikaa. 

 

Jatkan toisessa viestikentässä. 

 

- lainaamasi kommentoija

Netistä olen itse hakenut tietoa asiaan liittyen, ja löysin maksuttomia netissä toteutettavia maistiaisopintoja. Siinä tuli mietittyä, että menettäisikö tuossa mitään, jos yrittäisi tällä tavoin tutustua kyseiseen alaan. Opetussuunnitelmastakin hain tietoa ennestään nähdäkseni, että onko siellä matematiikkaa tai tieteen tekemistä. 

Olisi tässä yksinelävänä aikaa, kun saisin arkirytmini järjestykseen, mitä on sotkenut valvominen, turhautuminen, tekemisen ja rahan puute ja ruudun orjana oleminen. Olo niin koko ajan kuormittunut, väsynyt ja sekava, kävelynikin on välillä horjuvaa, niskassa painon tunnetta. Liikuntaa en ole harrastanut yli 6 vuoteen, mitä on vahvistanut Sjögrenin tuoma väsymys ajatellessani, että nukahdan kuitenkin kävellessä tai juoksumatolla eikä mikään määrä liikuntaa parantaisi väsymystä. Tässä sitten seurauksena on, että juon nykyisin paljon kofeiinipitoisia juomia. Kirjastosta lainatusta kirjastakin on yli 100 sivua luettu, jonka valitsin itseäni kiinnostavan aiheen (japanilainen yhteiskunta suomalaisen silmin, joka kattaa mm. naisten aseman, koulumaailman, avioliitto- ja perhekäsityksen), mutta puhelin koko ajan vetää puoleensa: WhatsApp ja Facebook Messenger laulavat, vuokratyöfirman sovellus tarjoaa työvuoroja, Instagramia selatessa tulee aina uutta ja uutta, algoritmi suosittelee kiinnostuksen kohteisiin liittyvää sisältöä. Tulee koko ajan vain ärtynyt olo: taasko minua tavoitetaan, mutta en osaa päästää irtikään, koska sitten muuttuisin muille kuolleeksi, jos minua ei näy koko päivän aikana. 

Olen suoraan sanoen kuin kuriton teini aikuisen kropassa, joka asuu omillaan - sillä erotuksella, etten biletä asunnossani tai kapinoi ketään vastaan. Niin mielelläni menisin johonkin puhelinaddiktien katkaisuhoitoon. Olen joutunut täysin puhelimeen hihnaan kiinni, jota en saa itse katkaistia. 

- lainaamasi kommentoija

Tunnen joitakin. Kaikki ovat vasemmistolaisia tuilla elätettäviä 

Vierailija kirjoitti:

Sähkö tulee töpselistä ja ruoka kaupasta. Joka näin väittää, on todella heikkolahjainen.

Unohtui tuo että äänestää vasemmistoa 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sähkö tulee töpselistä ja ruoka kaupasta. Joka näin väittää, on todella heikkolahjainen.

Unohtui tuo että äänestää vasemmistoa 

Eikö tää nyt ole jo otsikosta lähtien selvä. Toki on myös ylpeä valinnastaan ja jankuttaa persuista joka keskustelussa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs lapsena normaaliälyiseksi todettu henkilö voisi nykyään olla heikkolahjainen. Kävi lapsuudessaan tavallista koulua, vasta aikuisuudessa alkoi tulemaan kuvioihin päihderiippuvuus ja vankila. Vapauduttuaan aikuisiällä ja liian myöhään tämä mies oli ihan kuin lapsi: ihmeissään, että mikä se työkkäri, minne hänet ilmoitettiin. Myös hammaslääkärissä käydessä piti pitää kädestä kuin peloissaan olevaa lasta. Kyse on jo niin pitkälle menneestä päihderiippuvuudesta, jossa kehitys on jo täysin pysähtynyt. 

Dissosiaatio ja persoonallisuuskatko estää toiminnallisen oppimisen. Edelleen älykyyttä löytyy mutta henkilö menee katki vähän väliä ja ei tallenna samalla tavalla. 

Tosi yleistä hyväksikäytetyillä ihmisillä ja jotka on kokenut lapsuudessa pahoinpitelyä. Ei johdu päihteistä tai huumeista vaan, että henkilö poistuu hetkeksi pois. Tällä aikaa ei oppimista tai kehitystä tapahdu. Suojautumiskeino kuten ne päihteetkin on jotka auttaa dissosiaatiossa.

Tuollainen taidan minäkin juuri olla ilman päihde- ja huumekuvioita. Pidän itseäni ihan taantuneena, teinin tasoisena. Minulla on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, sitä oli edeltänyt aiemmin vaikea dysfasia autismin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi. Se ahdistaa minua, sillä en voi päättää omaa suuntaani vaan minun halut ovat muiden taskussa. Pelkillä matematiikan oppimisvaikeuksilla ja autismilla minulla olisi teoriassa mahdollisuus mihin vain.  Istuisin vaikka kotona tietokoneen ääressä tai työskentelisin muuten omassa nurkassa ilman kasvokkain kohtaamisia. Järjestelmäkamera kädessä tunnen myös vapautta, kun ei ole ketään selän takana kyttäämässä vaan jaan työvälineet ja -tilan itselleni. Ja kameran logiikan opin nopeasti näin aikuisiällä, vaikken ole ikinä sellaista pitänyt kädessä lukuun ottamatta digikameraa ja puhelinta. 

 

Olin peruskoulussa koulukiusattu ja kaikkein pahin alkoi siitä, kun minulle alettiin aukomaan päätä asiasta, johon olin syytön. Joka hetki. Tulin vain ujommaksi, enkä uskaltanut oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua ja jos jotain omasta mielestäni kipeitä asioita kysyttiin, hiljennyin. Pään sisällä saatoin miettiä jotain asiaa, mutta en uskaltanut ajatuksiani sanoittaa ääneen pelätessäni muiden reaktioita. Minulla oli koululaisena myös ihan outoja ennakkoajatuksia (voisiko olla pakko-oireinen häiriö, yleinen autistisilla, mutta ei siinä tällaisia seikkoja ainakaan mainita, en kuitenkaan pelkää väkivallan yms. uhkaa tai sitä, että tekisin muille pahaa) ilman, että kukaan olisi sanonut mitään vaikka osa niistäkin tuli ihan todellisista aiheista: ajattelin esim. seksuaalisuudesta, että en saa tietää tällaisia tai äiti hirttää (älkää ottako kirjaimellisesti tätä) minut, minkä takia jätin lukematta terveystiedon kokeisiin tämän aiheen tiimoilta. Todellinen, ihan oikeasta pelosta ajattelin näin: jos kerron oikean syyn suoraan, niin loukkaan taatusti isääni, ja juuri pelkäsin isäni loukkaamista, jos olisin kertonut hänelle suoraan miksi en halunnut hänen luo. Tätäkin tapausta koululaisena väritin omilla sepityksilläni psykologin juttusilla ollessa, koska ajattelin, että totuutta ei saa kertoa, vaikkei kukaan minua edes kiristänyt saati uhkaillut seurauksilla. Olen ihan outo ja varmaan vainoharhainenkin. Yläasteellakin pelkäsin sanoa ääneen luokan kuullen, että olen ujo, kun yhtenä päivänä kävi niin, että minut määrättiin pahimman kiusaajan pariksi, mistä olin peloissani ja opettaja silti pyysi minua olemaan ystävällinen hänelle, kun itse pään sisällä ajattelin että haluan tehdä yksin, en hänen enkä kenenkään muun kanssa pari- tai ryhmätöitä. Kun kiusaaja itsekin piti vastarintaa minun lailla, pääsin toiseen ryhmään, vaikka mielelläni olisin tehnyt yksin. Kerran elämässä sain tehdä ryhmä-/parityön yksin pyytäessäni sitä vedoten sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka uskoin minulla olleen ollessani yläastelainen. Onko mikään ihmekään, jos minulla on vieläkin 31-vuotiaana haikea muistelu nuoruutta kohtaan sekä sairaalloinen nuoruuden ihailu, mikä näkyy ulkonäön tavoittelussa suojaten itseään auringolta ja pukeutuen ja värjäten hiuksiaan vielä kuin teini. Varmaan joku identiteettihäiriö, vaikka tiedän kuka olen ja mikä on oikea ikäni, enkä ole työelämässä vaatinut ketään kohtelemaan minua kuvitteellisena teininä. Jos vain aikakone olisi olemassa, eläisin teini-iän uudelleen, mutta tiedän sen, että en voi käyttäytyä kuin teinit ja olen asunut yli 10 vuotta omillani maksaen laskut ajoissa ja noudattanut työpaikalla ja muita sääntöjä sen sijaan, että laittaisin kaikki ranttaliksi keskisormea näyttäen. 

 

Pakko jatkaa toisessa viestikentässä.

Hei, mulla on rakenteellinen dissosiaatio ja tunnistin tekstistäsi paljon itseäni. Eli ei hätää, olet vain traumatisoitunut, et outo. Toivottavasti pääset traumaterapiaan, mulle se on ollut pelastus. Kaikkea hyvää sulle!

heikkolahjaiset tatuoivat itsensä kyllä heitä melko paljon on. pöljät leimaavat itse itsensä.

Jumala on luonut kaikki ihmiset ja oli ne millaisia hyvänsä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs lapsena normaaliälyiseksi todettu henkilö voisi nykyään olla heikkolahjainen. Kävi lapsuudessaan tavallista koulua, vasta aikuisuudessa alkoi tulemaan kuvioihin päihderiippuvuus ja vankila. Vapauduttuaan aikuisiällä ja liian myöhään tämä mies oli ihan kuin lapsi: ihmeissään, että mikä se työkkäri, minne hänet ilmoitettiin. Myös hammaslääkärissä käydessä piti pitää kädestä kuin peloissaan olevaa lasta. Kyse on jo niin pitkälle menneestä päihderiippuvuudesta, jossa kehitys on jo täysin pysähtynyt. 

Dissosiaatio ja persoonallisuuskatko estää toiminnallisen oppimisen. Edelleen älykyyttä löytyy mutta henkilö menee katki vähän väliä ja ei tallenna samalla tavalla. 

Tosi yleistä hyväksikäytetyillä ihmisillä ja jotka on kokenut lapsuudessa pahoinpitelyä. Ei johdu päihteistä tai huumeista vaan, että henkilö poistuu hetkeksi pois. Tällä aikaa ei oppimista tai kehitystä tapahdu. Suojautumiskeino kuten ne päihteetkin on jotka auttaa dissosiaatiossa.

Tuollainen taidan minäkin juuri olla ilman päihde- ja huumekuvioita. Pidän itseäni ihan taantuneena, teinin tasoisena. Minulla on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, sitä oli edeltänyt aiemmin vaikea dysfasia autismin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi. Se ahdistaa minua, sillä en voi päättää omaa suuntaani vaan minun halut ovat muiden taskussa. Pelkillä matematiikan oppimisvaikeuksilla ja autismilla minulla olisi teoriassa mahdollisuus mihin vain.  Istuisin vaikka kotona tietokoneen ääressä tai työskentelisin muuten omassa nurkassa ilman kasvokkain kohtaamisia. Järjestelmäkamera kädessä tunnen myös vapautta, kun ei ole ketään selän takana kyttäämässä vaan jaan työvälineet ja -tilan itselleni. Ja kameran logiikan opin nopeasti näin aikuisiällä, vaikken ole ikinä sellaista pitänyt kädessä lukuun ottamatta digikameraa ja puhelinta. 

 

Olin peruskoulussa koulukiusattu ja kaikkein pahin alkoi siitä, kun minulle alettiin aukomaan päätä asiasta, johon olin syytön. Joka hetki. Tulin vain ujommaksi, enkä uskaltanut oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua ja jos jotain omasta mielestäni kipeitä asioita kysyttiin, hiljennyin. Pään sisällä saatoin miettiä jotain asiaa, mutta en uskaltanut ajatuksiani sanoittaa ääneen pelätessäni muiden reaktioita. Minulla oli koululaisena myös ihan outoja ennakkoajatuksia (voisiko olla pakko-oireinen häiriö, yleinen autistisilla, mutta ei siinä tällaisia seikkoja ainakaan mainita, en kuitenkaan pelkää väkivallan yms. uhkaa tai sitä, että tekisin muille pahaa) ilman, että kukaan olisi sanonut mitään vaikka osa niistäkin tuli ihan todellisista aiheista: ajattelin esim. seksuaalisuudesta, että en saa tietää tällaisia tai äiti hirttää (älkää ottako kirjaimellisesti tätä) minut, minkä takia jätin lukematta terveystiedon kokeisiin tämän aiheen tiimoilta. Todellinen, ihan oikeasta pelosta ajattelin näin: jos kerron oikean syyn suoraan, niin loukkaan taatusti isääni, ja juuri pelkäsin isäni loukkaamista, jos olisin kertonut hänelle suoraan miksi en halunnut hänen luo. Tätäkin tapausta koululaisena väritin omilla sepityksilläni psykologin juttusilla ollessa, koska ajattelin, että totuutta ei saa kertoa, vaikkei kukaan minua edes kiristänyt saati uhkaillut seurauksilla. Olen ihan outo ja varmaan vainoharhainenkin. Yläasteellakin pelkäsin sanoa ääneen luokan kuullen, että olen ujo, kun yhtenä päivänä kävi niin, että minut määrättiin pahimman kiusaajan pariksi, mistä olin peloissani ja opettaja silti pyysi minua olemaan ystävällinen hänelle, kun itse pään sisällä ajattelin että haluan tehdä yksin, en hänen enkä kenenkään muun kanssa pari- tai ryhmätöitä. Kun kiusaaja itsekin piti vastarintaa minun lailla, pääsin toiseen ryhmään, vaikka mielelläni olisin tehnyt yksin. Kerran elämässä sain tehdä ryhmä-/parityön yksin pyytäessäni sitä vedoten sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka uskoin minulla olleen ollessani yläastelainen. Onko mikään ihmekään, jos minulla on vieläkin 31-vuotiaana haikea muistelu nuoruutta kohtaan sekä sairaalloinen nuoruuden ihailu, mikä näkyy ulkonäön tavoittelussa suojaten itseään auringolta ja pukeutuen ja värjäten hiuksiaan vielä kuin teini. Varmaan joku identiteettihäiriö, vaikka tiedän kuka olen ja mikä on oikea ikäni, enkä ole työelämässä vaatinut ketään kohtelemaan minua kuvitteellisena teininä. Jos vain aikakone olisi olemassa, eläisin teini-iän uudelleen, mutta tiedän sen, että en voi käyttäytyä kuin teinit ja olen asunut yli 10 vuotta omillani maksaen laskut ajoissa ja noudattanut työpaikalla ja muita sääntöjä sen sijaan, että laittaisin kaikki ranttaliksi keskisormea näyttäen. 

 

Pakko jatkaa toisessa viestikentässä.

Hei, mulla on rakenteellinen dissosiaatio ja tunnistin tekstistäsi paljon itseäni. Eli ei hätää, olet vain traumatisoitunut, et outo. Toivottavasti pääset traumaterapiaan, mulle se on ollut pelastus. Kaikkea hyvää sulle!

Hmmmm.... testien mukaan en täytä traumaperäisen stressihäiriön kriteerejä. Tein aikuisiällä sen testin. En vain kaikkea ole uskaltanut ruotia esiin häpeän ja itkuun purskahtamisen takia. Psykoterapiaan en pääse, koska ei ole mielenterveysdiagnoosia, ja minä kun luulin saaneeni ahdistuneisuushäiriödiagnoosin ollessani 5. luokkalainen lastenpsykiatriselta poliklinikalta, mutta siellä olikin autismi ja jo nyt purettu kehitysvammadiagnoosi. Ahdistuneisuus mainittiin vain oireena. Ehkä pitäisi esittää hullua ja harhaista, no en kyllä tohdi sellaista tekemään. Terveyskeskuksesta vain ohjattiin autistien vertaistukiryhmiin, mutta arvatkaa pystynkö: en ja se johtuu siitä, että ryhmä voi olla liian homogeeninen, sillä en samaistu siihen median tarjoamaan neurokirjo-muottiin, vaan kyseenalaistan tiettyjä asioita, joista ei saa puhua. Puhuin tästä traumaperäisen stressihäiriön mahdollisuudesta erään diakoniatyöntekijän kanssa, ja hän tuumi, etten täyttäisi kriteerejä analyyttisyyteni ja muistini perusteella. Kumpi olisikaan pahempaa: muistaa minun tapaan yksityiskohtaisesti tapahtumia vai olisiko parempi menettää muistinsa? 

Olen toisaalta miettinyt, mistä kumpuaa tarpeeni ja suoraan sanoen sairaalloinen (vaikka tiedän todellisen ikäni ja nielen sen faktan, että ikäännyn) nuoruuden ihailu halutessani näyttää nuoremmalta. Ehkä minulla on Peter Pan-syndrooma. Olen kokenut olevani hukassa identiteettini kanssa, mikä on aikuisiällä näkynyt hiusten värjäämisessä ja pukeutumisessa. High School Musicalit ja Sweey Valley High'it olen jättänyt peruskouluun, se nyt vielä puuttuisi että eläytyisin nuortensarjoihin ja -kirjoihin ollen niissä suosittu ja ihailtu, voi jumalauta. Nuoruudessa tuli etsittyä itseään tyylien kautta ollakseen joku, jota ihailla, mutta koskaan en päässyt toteuttamaan itseäni, ellei sitten äiti oikeasti ajatellut, että erityisnuorella kuulu olla persoonaa. Olin lapsena poikamainen tyttö, tykkäsin miekoista kuin nukeista, pidin itseäni jossain vaiheessa transmiehenä ja niinkin jyrkkä olin, etten suostunut tekemään "naisten töitä" kotona, teinistä lähtien haaveilin japanilaisen populaarikulttuurin tyylistä ja siihen liittyvästä harrastuksesta, muttei ollut korvessa asuvana mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja oma estyneisyyskin olisi estänyt verkostoitumisen. 

Jatkan vielä toisessa viestikentässä. 

- lainaamasi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs lapsena normaaliälyiseksi todettu henkilö voisi nykyään olla heikkolahjainen. Kävi lapsuudessaan tavallista koulua, vasta aikuisuudessa alkoi tulemaan kuvioihin päihderiippuvuus ja vankila. Vapauduttuaan aikuisiällä ja liian myöhään tämä mies oli ihan kuin lapsi: ihmeissään, että mikä se työkkäri, minne hänet ilmoitettiin. Myös hammaslääkärissä käydessä piti pitää kädestä kuin peloissaan olevaa lasta. Kyse on jo niin pitkälle menneestä päihderiippuvuudesta, jossa kehitys on jo täysin pysähtynyt. 

Dissosiaatio ja persoonallisuuskatko estää toiminnallisen oppimisen. Edelleen älykyyttä löytyy mutta henkilö menee katki vähän väliä ja ei tallenna samalla tavalla. 

Tosi yleistä hyväksikäytetyillä ihmisillä ja jotka on kokenut lapsuudessa pahoinpitelyä. Ei johdu päihteistä tai huumeista vaan, että henkilö poistuu hetkeksi pois. Tällä aikaa ei oppimista tai kehitystä tapahdu. Suojautumiskeino kuten ne päihteetkin on jotka auttaa dissosiaatiossa.

Tuollainen taidan minäkin juuri olla ilman päihde- ja huumekuvioita. Pidän itseäni ihan taantuneena, teinin tasoisena. Minulla on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, sitä oli edeltänyt aiemmin vaikea dysfasia autismin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi. Se ahdistaa minua, sillä en voi päättää omaa suuntaani vaan minun halut ovat muiden taskussa. Pelkillä matematiikan oppimisvaikeuksilla ja autismilla minulla olisi teoriassa mahdollisuus mihin vain.  Istuisin vaikka kotona tietokoneen ääressä tai työskentelisin muuten omassa nurkassa ilman kasvokkain kohtaamisia. Järjestelmäkamera kädessä tunnen myös vapautta, kun ei ole ketään selän takana kyttäämässä vaan jaan työvälineet ja -tilan itselleni. Ja kameran logiikan opin nopeasti näin aikuisiällä, vaikken ole ikinä sellaista pitänyt kädessä lukuun ottamatta digikameraa ja puhelinta. 

 

Olin peruskoulussa koulukiusattu ja kaikkein pahin alkoi siitä, kun minulle alettiin aukomaan päätä asiasta, johon olin syytön. Joka hetki. Tulin vain ujommaksi, enkä uskaltanut oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua ja jos jotain omasta mielestäni kipeitä asioita kysyttiin, hiljennyin. Pään sisällä saatoin miettiä jotain asiaa, mutta en uskaltanut ajatuksiani sanoittaa ääneen pelätessäni muiden reaktioita. Minulla oli koululaisena myös ihan outoja ennakkoajatuksia (voisiko olla pakko-oireinen häiriö, yleinen autistisilla, mutta ei siinä tällaisia seikkoja ainakaan mainita, en kuitenkaan pelkää väkivallan yms. uhkaa tai sitä, että tekisin muille pahaa) ilman, että kukaan olisi sanonut mitään vaikka osa niistäkin tuli ihan todellisista aiheista: ajattelin esim. seksuaalisuudesta, että en saa tietää tällaisia tai äiti hirttää (älkää ottako kirjaimellisesti tätä) minut, minkä takia jätin lukematta terveystiedon kokeisiin tämän aiheen tiimoilta. Todellinen, ihan oikeasta pelosta ajattelin näin: jos kerron oikean syyn suoraan, niin loukkaan taatusti isääni, ja juuri pelkäsin isäni loukkaamista, jos olisin kertonut hänelle suoraan miksi en halunnut hänen luo. Tätäkin tapausta koululaisena väritin omilla sepityksilläni psykologin juttusilla ollessa, koska ajattelin, että totuutta ei saa kertoa, vaikkei kukaan minua edes kiristänyt saati uhkaillut seurauksilla. Olen ihan outo ja varmaan vainoharhainenkin. Yläasteellakin pelkäsin sanoa ääneen luokan kuullen, että olen ujo, kun yhtenä päivänä kävi niin, että minut määrättiin pahimman kiusaajan pariksi, mistä olin peloissani ja opettaja silti pyysi minua olemaan ystävällinen hänelle, kun itse pään sisällä ajattelin että haluan tehdä yksin, en hänen enkä kenenkään muun kanssa pari- tai ryhmätöitä. Kun kiusaaja itsekin piti vastarintaa minun lailla, pääsin toiseen ryhmään, vaikka mielelläni olisin tehnyt yksin. Kerran elämässä sain tehdä ryhmä-/parityön yksin pyytäessäni sitä vedoten sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka uskoin minulla olleen ollessani yläastelainen. Onko mikään ihmekään, jos minulla on vieläkin 31-vuotiaana haikea muistelu nuoruutta kohtaan sekä sairaalloinen nuoruuden ihailu, mikä näkyy ulkonäön tavoittelussa suojaten itseään auringolta ja pukeutuen ja värjäten hiuksiaan vielä kuin teini. Varmaan joku identiteettihäiriö, vaikka tiedän kuka olen ja mikä on oikea ikäni, enkä ole työelämässä vaatinut ketään kohtelemaan minua kuvitteellisena teininä. Jos vain aikakone olisi olemassa, eläisin teini-iän uudelleen, mutta tiedän sen, että en voi käyttäytyä kuin teinit ja olen asunut yli 10 vuotta omillani maksaen laskut ajoissa ja noudattanut työpaikalla ja muita sääntöjä sen sijaan, että laittaisin kaikki ranttaliksi keskisormea näyttäen. 

 

Pakko jatkaa toisessa viestikentässä.

Hei, mulla on rakenteellinen dissosiaatio ja tunnistin tekstistäsi paljon itseäni. Eli ei hätää, olet vain traumatisoitunut, et outo. Toivottavasti pääset traumaterapiaan, mulle se on ollut pelastus. Kaikkea hyvää sulle!

Hmmmm.... testien mukaan en täytä traumaperäisen stressihäiriön kriteerejä. Tein aikuisiällä sen testin. En vain kaikkea ole uskaltanut ruotia esiin häpeän ja itkuun purskahtamisen takia. Psykoterapiaan en pääse, koska ei ole mielenterveysdiagnoosia, ja minä kun luulin saaneeni ahdistuneisuushäiriödiagnoosin ollessani 5. luokkalainen lastenpsykiatriselta poliklinikalta, mutta siellä olikin autismi ja jo nyt purettu kehitysvammadiagnoosi. Ahdistuneisuus mainittiin vain oireena. Ehkä pitäisi esittää hullua ja harhaista, no en kyllä tohdi sellaista tekemään. Terveyskeskuksesta vain ohjattiin autistien vertaistukiryhmiin, mutta arvatkaa pystynkö: en ja se johtuu siitä, että ryhmä voi olla liian homogeeninen, sillä en samaistu siihen median tarjoamaan neurokirjo-muottiin, vaan kyseenalaistan tiettyjä asioita, joista ei saa puhua. Puhuin tästä traumaperäisen stressihäiriön mahdollisuudesta erään diakoniatyöntekijän kanssa, ja hän tuumi, etten täyttäisi kriteerejä analyyttisyyteni ja muistini perusteella. Kumpi olisikaan pahempaa: muistaa minun tapaan yksityiskohtaisesti tapahtumia vai olisiko parempi menettää muistinsa? 

 

Olen toisaalta miettinyt, mistä kumpuaa tarpeeni ja suoraan sanoen sairaalloinen (vaikka tiedän todellisen ikäni ja nielen sen faktan, että ikäännyn) nuoruuden ihailu halutessani näyttää nuoremmalta. Ehkä minulla on Peter Pan-syndrooma. Olen kokenut olevani hukassa identiteettini kanssa, mikä on aikuisiällä näkynyt hiusten värjäämisessä ja pukeutumisessa. High School Musicalit ja Sweey Valley High'it olen jättänyt peruskouluun, se nyt vielä puuttuisi että eläytyisin nuortensarjoihin ja -kirjoihin ollen niissä suosittu ja ihailtu, voi jumalauta. Nuoruudessa tuli etsittyä itseään tyylien kautta ollakseen joku, jota ihailla, mutta koskaan en päässyt toteuttamaan itseäni, ellei sitten äiti oikeasti ajatellut, että erityisnuorella kuulu olla persoonaa. Olin lapsena poikamainen tyttö, tykkäsin miekoista kuin nukeista, pidin itseäni jossain vaiheessa transmiehenä ja niinkin jyrkkä olin, etten suostunut tekemään "naisten töitä" kotona, teinistä lähtien haaveilin japanilaisen populaarikulttuurin tyylistä ja siihen liittyvästä harrastuksesta, muttei ollut korvessa asuvana mahdollisuuksia toteuttaa itseään ja oma estyneisyyskin olisi estänyt verkostoitumisen. 

 

Jatkan vielä toisessa viestikentässä. 

 

- lainaamasi kommentoija

Joku identiteettihäiriö minulla on (ollut) yrittäessäni nuorempana kuulua johonkin. Olen jopa miettinyt, että onkohan kyseessä epävakaa persoonallisuus, muttei tunne-elämä ole silleen häiriintynyt, että nollasta sataan tunteet vaihtelevat, syyttäisin muita tekosistani jne. enkä osaisi koskaan olla niin itsekeskeinen, että miettisin vain itseäni - uskonto on opettanut minulle oikean rakkauden merkityksen. Enemmänkin estynyt persoonallisuus kuvaisi minua paremmin passiivisen ja vetäytyvän luonteen takia, jos jokin persoonallisuushäiriö pitäisi minulle diagnosoida. Ei ole sen tyylistä käyttäytymistä, että aloitan nyt tämän projektin ja haudon sen lyhyessä ajassa unohtaen koko jutun, kun tulee jotain uutta eteen jne. Kiinnostus valokuvaamista kohtaan ei ole hiipunut, vaikka miten paljon opelteltavia juttuja on. Sama pätee englantiin. Enemmän pitäisi sitä tekemistä olla, jotta oppia tulisi enemmän. 

Niinkin hölmö olin ollut, että olin diagnosoinut itseni persoonallisuushäiriöiseksi vain tämän perusteella: väitin yläastelaisena muille ikätovereille, kuinka minäkin ryyppään ja tuli hankittua jälki-istuntoa. Samoja väitteitä syötin kehitysvammaa tutkineelle psykologille samalla väittäen, kuinka liikuin rasistisissa porukoissa ja miten kaduin sitä ja päätin muuttaa tapani. Oikeasti en mitään noista tehnyt, vaan ne oli valhetta. Melkein kaikkea, mitä olin havainnoinut ympäristöstä, imin omiin sepityksiin, joilla tuli mahtailtua vain näyttääkseen muille. Näitä valheita syöttäessä tiedostin olleeni valehtelija. Hävettää, miten tuli toimittua aikoinaan. 

Todellisuus oli toinen: kotonaansa tietokoneen ääressä istuva, liikuntaa harrastamaton teini, joka ei astunut ovesta ulos paitsi kouluun lähtiessä, valitti tylsyyttä korvessa asuessa, luki satunnaisesti jonkun kirjan tai sarjakuvan, mutta tykkäsi muuten olla tietokoneen ja pelien äärellä, piirti välillä kunnes kiinnostus lopahti pelätessä omaa mielikuvituksettomuutta ja koska ei saanut mahdollisuutta kehittää itseään rahan puutteen ja vähäisten harrastusmahdollisuuksien takia. Kokeisiin luin, jos aihe oli helppo tai kiinnostava, ja aina vaihdoin lukupaikkaa: milloin oma huone ja milloin saunanlauteilla, joista jälkimmäisessä vaihdoin istuma-asentoa. Internet oli ainoa ystävä. Tuossa olisi ollut naispuolisen hikkyn ainekset valmiina. 

- lainaamasi kommentoija

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs lapsena normaaliälyiseksi todettu henkilö voisi nykyään olla heikkolahjainen. Kävi lapsuudessaan tavallista koulua, vasta aikuisuudessa alkoi tulemaan kuvioihin päihderiippuvuus ja vankila. Vapauduttuaan aikuisiällä ja liian myöhään tämä mies oli ihan kuin lapsi: ihmeissään, että mikä se työkkäri, minne hänet ilmoitettiin. Myös hammaslääkärissä käydessä piti pitää kädestä kuin peloissaan olevaa lasta. Kyse on jo niin pitkälle menneestä päihderiippuvuudesta, jossa kehitys on jo täysin pysähtynyt. 

Dissosiaatio ja persoonallisuuskatko estää toiminnallisen oppimisen. Edelleen älykyyttä löytyy mutta henkilö menee katki vähän väliä ja ei tallenna samalla tavalla. 

Tosi yleistä hyväksikäytetyillä ihmisillä ja jotka on kokenut lapsuudessa pahoinpitelyä. Ei johdu päihteistä tai huumeista vaan, että henkilö poistuu hetkeksi pois. Tällä aikaa ei oppimista tai kehitystä tapahdu. Suojautumiskeino kuten ne päihteetkin on jotka auttaa dissosiaatiossa.

Tuollainen taidan minäkin juuri olla ilman päihde- ja huumekuvioita. Pidän itseäni ihan taantuneena, teinin tasoisena. Minulla on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, sitä oli edeltänyt aiemmin vaikea dysfasia autismin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi. Se ahdistaa minua, sillä en voi päättää omaa suuntaani vaan minun halut ovat muiden taskussa. Pelkillä matematiikan oppimisvaikeuksilla ja autismilla minulla olisi teoriassa mahdollisuus mihin vain.  Istuisin vaikka kotona tietokoneen ääressä tai työskentelisin muuten omassa nurkassa ilman kasvokkain kohtaamisia. Järjestelmäkamera kädessä tunnen myös vapautta, kun ei ole ketään selän takana kyttäämässä vaan jaan työvälineet ja -tilan itselleni. Ja kameran logiikan opin nopeasti näin aikuisiällä, vaikken ole ikinä sellaista pitänyt kädessä lukuun ottamatta digikameraa ja puhelinta. 

 

Olin peruskoulussa koulukiusattu ja kaikkein pahin alkoi siitä, kun minulle alettiin aukomaan päätä asiasta, johon olin syytön. Joka hetki. Tulin vain ujommaksi, enkä uskaltanut oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua ja jos jotain omasta mielestäni kipeitä asioita kysyttiin, hiljennyin. Pään sisällä saatoin miettiä jotain asiaa, mutta en uskaltanut ajatuksiani sanoittaa ääneen pelätessäni muiden reaktioita. Minulla oli koululaisena myös ihan outoja ennakkoajatuksia (voisiko olla pakko-oireinen häiriö, yleinen autistisilla, mutta ei siinä tällaisia seikkoja ainakaan mainita, en kuitenkaan pelkää väkivallan yms. uhkaa tai sitä, että tekisin muille pahaa) ilman, että kukaan olisi sanonut mitään vaikka osa niistäkin tuli ihan todellisista aiheista: ajattelin esim. seksuaalisuudesta, että en saa tietää tällaisia tai äiti hirttää (älkää ottako kirjaimellisesti tätä) minut, minkä takia jätin lukematta terveystiedon kokeisiin tämän aiheen tiimoilta. Todellinen, ihan oikeasta pelosta ajattelin näin: jos kerron oikean syyn suoraan, niin loukkaan taatusti isääni, ja juuri pelkäsin isäni loukkaamista, jos olisin kertonut hänelle suoraan miksi en halunnut hänen luo. Tätäkin tapausta koululaisena väritin omilla sepityksilläni psykologin juttusilla ollessa, koska ajattelin, että totuutta ei saa kertoa, vaikkei kukaan minua edes kiristänyt saati uhkaillut seurauksilla. Olen ihan outo ja varmaan vainoharhainenkin. Yläasteellakin pelkäsin sanoa ääneen luokan kuullen, että olen ujo, kun yhtenä päivänä kävi niin, että minut määrättiin pahimman kiusaajan pariksi, mistä olin peloissani ja opettaja silti pyysi minua olemaan ystävällinen hänelle, kun itse pään sisällä ajattelin että haluan tehdä yksin, en hänen enkä kenenkään muun kanssa pari- tai ryhmätöitä. Kun kiusaaja itsekin piti vastarintaa minun lailla, pääsin toiseen ryhmään, vaikka mielelläni olisin tehnyt yksin. Kerran elämässä sain tehdä ryhmä-/parityön yksin pyytäessäni sitä vedoten sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka uskoin minulla olleen ollessani yläastelainen. Onko mikään ihmekään, jos minulla on vieläkin 31-vuotiaana haikea muistelu nuoruutta kohtaan sekä sairaalloinen nuoruuden ihailu, mikä näkyy ulkonäön tavoittelussa suojaten itseään auringolta ja pukeutuen ja värjäten hiuksiaan vielä kuin teini. Varmaan joku identiteettihäiriö, vaikka tiedän kuka olen ja mikä on oikea ikäni, enkä ole työelämässä vaatinut ketään kohtelemaan minua kuvitteellisena teininä. Jos vain aikakone olisi olemassa, eläisin teini-iän uudelleen, mutta tiedän sen, että en voi käyttäytyä kuin teinit ja olen asunut yli 10 vuotta omillani maksaen laskut ajoissa ja noudattanut työpaikalla ja muita sääntöjä sen sijaan, että laittaisin kaikki ranttaliksi keskisormea näyttäen. 

 

Pakko jatkaa toisessa viestikentässä.

Hei, mulla on rakenteellinen dissosiaatio ja tunnistin tekstistäsi paljon itseäni. Eli ei hätää, olet vain traumatisoitunut, et outo. Toivottavasti pääset traumaterapiaan, mulle se on ollut pelastus. Kaikkea hyvää sulle!

Hei taas, haluan tähän liittyen vielä kommentoida, että kävin työkyvyn kontrolloinnissa, mikä liittyi fyysiseen terveyteen kärsiessäni kuivista silmistä, jotka aiheuttavat polton tunnetta, jatkuvaa näöntarkentamista ja rasittumistae, eikä siihen silmätipatkaan saati silmälasitkaan auta. Syy tähän on Sjögrenin oireyhtymä. Lääkäri sai kertomastani ristiriitaisen kuvan: haluanko tehdä 8 tunnin työpäiviä vai saada sairauslomaa. Tuntuu, että jouduin tässä taistelemaan tuulimyllyjä vastaan, enkä minä uskalla olla mitenkään napakka. 

Lääkäri löysi historiikkia ja mietti sitä autismiasiaa todeten, että tässä on muustakin kyse on Sjögrenin oireyhtymästä. Joo, hän on oikeassa sen suhteen, mutta hän ei sitä ymmärtänyt, miten minulla on ollut epämukava olo kassalla ollessa joutuessani tarkentamaan näköä kassanäyttöä kohden, tuntemaan koko ajan pääkipua sekä silmien polttelua ja vuotoa, millaista ei ennen ole ollut ollessani ensimmäisessä työpaikassa. Eikä ollut perillä nykyisestä diagnoosista, kun tuoreessa anamneesissa mainittiin vanha dysfasia-diagnoosi autismin piirtein, kun nykyinen on laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi. Kyllä tämä on aikamoista kädenvääntöä, kun selitin, että töissä minulle tulee selväksi tehtävänanto, mitä teet ja missä ajassa, sama pätee koulutyöhön. Oli musertavaa, kun hän otti kehitysvamman puheeksi, mikä löytyi vanhemmista tiedoista ja hiljaa ajattelin, että voi apua, nyt minulta riistetään mahdollisuus oikeaan työpaikkaan. Ehdotti hän neuropsykiatrisia tutkimuksia, joissa voisi avautua enemmän asioita, mutta en vaan oikein uskalla koska pelkään olla muiden katseiden alla arvioitavana ja sitten sitä, että minut vain nähtäisiin laaja-alaisina oppimisvaikeuksina. Mietin, mitähän hallaa nuo huomaamattomat, tunnistamattomaksi jääneet mielenterveysongelmat ovat tehneet kognitiolleni. Minulle tulee taas sellainen tunne, ettei tällainen vajaavainen voi olla mitenkään vakavasti otettava. 

No, uskalsin sen verran todeta, että en ole kaikkea kertonut itsestäni, koska en ole uskaltanut häpeän takia, ja kerroin kiusattuna olemisesta, mutta en tarkemmin, sen vaan mainitsin, että sillä on ollut vaikutusta asioihin niin, että olin epäillyt itselläni sosiaalisten tilanteiden pelkoa, lievää masennusta ja nyt jopa estynyttä persoonallisuutta tai sen piirteitä ja otin samalla puheeksi tuon rakenteellisen dissosiaation. Näin takautuvasti uskallan antaa itsestäni karkeita arvioita, joista jotkut pitänee paikkansa edelleen ja jotkut ei suurissa määrin. Sosiaalisten tilanteiden pelko-epäily syntyi yläasteikäisenä alkaessani pelkäämään julkisilla paikoilla liikkumista kiusaajien takia, mutta silti oli pakko lähteä kouluun ja kestää päänaukomista koulumatkalla kuin vapaa-ajalla liikkuessa. Kun pääsin muuttamaan, liikuin vapaasti julkisilla paikoilla ilman pelkoa kiusaajista. Huonoa itsetuntoa muuttaminen ei hävittänyt. 

Anteeksi taas kirjoittelustani, mutta on paljon helpompaa näin purkaa oloaan, kun suullisesti asioista ei tule mitään, mikä hävettää. 

- se, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Vierailija kirjoitti:

Z-sukupolvi kokonaisuudessaan.

Ai, mä luulin sukupolvi Z olevan tulevia tekniikan neroja ja taitavia englannin kielen käyttäjiä pelien ansiosta. Me muut ollaan fossiileja kun ei olla saatu lapsina näprätä kosketusnäyttöpuhelinta ja oppia englantia peleistä.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen muutamia ihmisiä, joilla ei ole kykyä abstraktiin ajatteluun. Kokemuksen mukaan he ovat onnellisempia, koska monimutkainen ajattelu ei rasita heitä. He ovat tasapainoisempia ja emotionaalinen puoli on balanssissa. He eivät tee ongelmia sinne, missä niitä ei ole. Ovat perustyytyväisiä ihmisiä. Sitten joku huippu älykäs ihminen voi masentua tästä maailmasta.

Lapseni sai 9 vuotta myöhemmin diagnoosin keskivaikea kehitysvamma. Nyt teini ja tyytyväinen kun saa katsella piirrettyjä suoratoistosta ja syödä jäätelöä. Kommukointi kuvakorteilla. Se on pitänyt hyväksyä,ettei lapsi tuo seurustelukumppania näytille,lähde opiskelemaan tai muuta omaan kotiin. Hän on mielestäni tyytyväisen oloinen ihminen eikä hän osaa pohtia omaa huonommuuttaan suhteessa muihin mihin taas lievästi vammaiset kykenevät. 

Ajattelevat musta-valkoisesti asioista. Kaikki on salaliittoteoriaa ja kuinka valtamedia valehtelee, mekastavat wokesta ja vasemmistosta. Myös naisen puute on vasemmiston ja feministien syyytä. Ei kykyä nähdä omia virheitä.