Tunnetko ihmisiä, jotka ovat heikkolahjaisia, mutta eivät kuitenkaan kehitysvammaisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eräs lapsena normaaliälyiseksi todettu henkilö voisi nykyään olla heikkolahjainen. Kävi lapsuudessaan tavallista koulua, vasta aikuisuudessa alkoi tulemaan kuvioihin päihderiippuvuus ja vankila. Vapauduttuaan aikuisiällä ja liian myöhään tämä mies oli ihan kuin lapsi: ihmeissään, että mikä se työkkäri, minne hänet ilmoitettiin. Myös hammaslääkärissä käydessä piti pitää kädestä kuin peloissaan olevaa lasta. Kyse on jo niin pitkälle menneestä päihderiippuvuudesta, jossa kehitys on jo täysin pysähtynyt. 

Dissosiaatio ja persoonallisuuskatko estää toiminnallisen oppimisen. Edelleen älykyyttä löytyy mutta henkilö menee katki vähän väliä ja ei tallenna samalla tavalla. 

Tosi yleistä hyväksikäytetyillä ihmisillä ja jotka on kokenut lapsuudessa pahoinpitelyä. Ei johdu päihteistä tai huumeista vaan, että henkilö poistuu hetkeksi pois. Tällä aikaa ei oppimista tai kehitystä tapahdu. Suojautumiskeino kuten ne päihteetkin on jotka auttaa dissosiaatiossa.

Tuollainen taidan minäkin juuri olla ilman päihde- ja huumekuvioita. Pidän itseäni ihan taantuneena, teinin tasoisena. Minulla on myös laaja-alaisia oppimisvaikeuksia, sitä oli edeltänyt aiemmin vaikea dysfasia autismin piirtein ja jopa lievä kehitysvamma kunnes se kumottiin ja tilalle tuli laaja-alaiset oppimisvaikeudet ja autismi. Se ahdistaa minua, sillä en voi päättää omaa suuntaani vaan minun halut ovat muiden taskussa. Pelkillä matematiikan oppimisvaikeuksilla ja autismilla minulla olisi teoriassa mahdollisuus mihin vain.  Istuisin vaikka kotona tietokoneen ääressä tai työskentelisin muuten omassa nurkassa ilman kasvokkain kohtaamisia. Järjestelmäkamera kädessä tunnen myös vapautta, kun ei ole ketään selän takana kyttäämässä vaan jaan työvälineet ja -tilan itselleni. Ja kameran logiikan opin nopeasti näin aikuisiällä, vaikken ole ikinä sellaista pitänyt kädessä lukuun ottamatta digikameraa ja puhelinta. 

 

Olin peruskoulussa koulukiusattu ja kaikkein pahin alkoi siitä, kun minulle alettiin aukomaan päätä asiasta, johon olin syytön. Joka hetki. Tulin vain ujommaksi, enkä uskaltanut oma-aloitteisesti aloittaa keskustelua ja jos jotain omasta mielestäni kipeitä asioita kysyttiin, hiljennyin. Pään sisällä saatoin miettiä jotain asiaa, mutta en uskaltanut ajatuksiani sanoittaa ääneen pelätessäni muiden reaktioita. Minulla oli koululaisena myös ihan outoja ennakkoajatuksia (voisiko olla pakko-oireinen häiriö, yleinen autistisilla, mutta ei siinä tällaisia seikkoja ainakaan mainita, en kuitenkaan pelkää väkivallan yms. uhkaa tai sitä, että tekisin muille pahaa) ilman, että kukaan olisi sanonut mitään vaikka osa niistäkin tuli ihan todellisista aiheista: ajattelin esim. seksuaalisuudesta, että en saa tietää tällaisia tai äiti hirttää (älkää ottako kirjaimellisesti tätä) minut, minkä takia jätin lukematta terveystiedon kokeisiin tämän aiheen tiimoilta. Todellinen, ihan oikeasta pelosta ajattelin näin: jos kerron oikean syyn suoraan, niin loukkaan taatusti isääni, ja juuri pelkäsin isäni loukkaamista, jos olisin kertonut hänelle suoraan miksi en halunnut hänen luo. Tätäkin tapausta koululaisena väritin omilla sepityksilläni psykologin juttusilla ollessa, koska ajattelin, että totuutta ei saa kertoa, vaikkei kukaan minua edes kiristänyt saati uhkaillut seurauksilla. Olen ihan outo ja varmaan vainoharhainenkin. Yläasteellakin pelkäsin sanoa ääneen luokan kuullen, että olen ujo, kun yhtenä päivänä kävi niin, että minut määrättiin pahimman kiusaajan pariksi, mistä olin peloissani ja opettaja silti pyysi minua olemaan ystävällinen hänelle, kun itse pään sisällä ajattelin että haluan tehdä yksin, en hänen enkä kenenkään muun kanssa pari- tai ryhmätöitä. Kun kiusaaja itsekin piti vastarintaa minun lailla, pääsin toiseen ryhmään, vaikka mielelläni olisin tehnyt yksin. Kerran elämässä sain tehdä ryhmä-/parityön yksin pyytäessäni sitä vedoten sosiaalisten tilanteiden pelkoon, jonka uskoin minulla olleen ollessani yläastelainen. Onko mikään ihmekään, jos minulla on vieläkin 31-vuotiaana haikea muistelu nuoruutta kohtaan sekä sairaalloinen nuoruuden ihailu, mikä näkyy ulkonäön tavoittelussa suojaten itseään auringolta ja pukeutuen ja värjäten hiuksiaan vielä kuin teini. Varmaan joku identiteettihäiriö, vaikka tiedän kuka olen ja mikä on oikea ikäni, enkä ole työelämässä vaatinut ketään kohtelemaan minua kuvitteellisena teininä. Jos vain aikakone olisi olemassa, eläisin teini-iän uudelleen, mutta tiedän sen, että en voi käyttäytyä kuin teinit ja olen asunut yli 10 vuotta omillani maksaen laskut ajoissa ja noudattanut työpaikalla ja muita sääntöjä sen sijaan, että laittaisin kaikki ranttaliksi keskisormea näyttäen. 

 

Pakko jatkaa toisessa viestikentässä.

Näin valokuvaamista harrastavana totean että valokuvaamisessa on tietynlainen logiikkansa, teoriansa ja käyttäytymisensä mikä pitää ymmärtää vaikka voisi yksinkertaisesti ajatella että kyse on 'vain' kuvista.  Valokuvaus on nk. abstraktin tason toimintaa. Heikkolahjaiset viihtyvät enemmän sellaisten konkreettisten asioiden äärellä. Vaikutat myös liian analyyttiselta ollaksesi iq 70 paikkeilla. Jotain muuta voi olla, aspergeria/lievää autismia, traumatisoitumista ja masennusta eikä harvinaista että nämä esiintyvät yhdessä.

Uskoakseni olen jossain mittakaavassa heikkolahjainen tai autistinen. Minulla on, tai ainakin oli, lukihäiriö ja muita oppimisvaikeuksia. Ne olivat erityisen pahoja lapsena, ja pääsin vain säälistä ensimmäisinä kouluvuosinani luokalta toiselle ensimmäisellä yrittämällä. Minua on myös pidetty hitaana, sillä olen usein vaipunut omiin ajatuksiini. Uskon, että minulla on jonkin sortin keskittymishäiriö.

​Näiden haasteiden vastapainoksi minulla on myös vahvuuksia, joiden avulla olen pärjännyt elämässäni hyvin. Olen matemaattisesti lahjakas ja siten pätevä erilaisissa insinööritieteissä. Vaikka olen hidas, olen ajan kanssa pystynyt kehittämään ratkaisuja ongelmiin, joita ympärillä olleet ”nopeat” eivät ole saaneet edes ryhmätyönä missään ajassa valmiiksi.

​Olen myös aina ollut pidetty ja tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa. Osaan lukea kanssaihmisten tunnetiloja ja sovittaa käyttäytymiseni niihin. Olen hyvä myymään asioita sekä ennakoimaan tulevia tapahtumakulkuja vaillinaisen tiedon perusteella.

​Mitä tulee elämässä pärjäämiseen, minua voi pitää jossain määrin menestyneenä. Minulla on yhtä noin vuoden työttömyysjaksoa lukuun ottamatta ollut aina töitä. Viimeisen 25 vuoden ajan olen ollut myös hyvätuloinen, vaikken aivan iltapäivälehtien verokalenteriin ylläkään. Kaikki kolme lastani ovat päässeet hienosti elämänsä alkuun ja menestyneet niin koulussa, opinnoissaan kuin harrastuksissaankin.

​Olen itse tyytyväinen elämääni ja hyväksyn rajoitteeni. Ainoa, mistä olen jossain määrin katkera, on kotoa saamani tuki. Vanhempani yrittivät epäilemättä parastaan, mutta menetelmät olivat täysin väärät. Jos alusta asti olisi keskitytty vahvuuksiini sen sijaan, että olisi aina surtu heikkouksiani, olisin päässyt vieläkin pidemmälle. Tämä maa on täynnä niitä, jotka osaavat solmia kengännauhat, kirjoittaa esseitä, laulaa nuotilleen, ääntää kauniisti ruotsia tai pärjätä ketteryys- tai lihaskuntotesteissä. Minun lähtökohdistani millään näistä taidoista en olisi elättänyt itseäni, vaikka olisin surrut niitä kaiken valveillaoloaikani. Nyt minulla kesti yli 40 vuotta itseni hyväksymiseen ja itsetunnon rakentamiseen.

​Jos teillä jollain on ”hidas lapsi”, tukekaa häntä siinä, mitä hän osaa tai mistä hän on kiinnostunut. Heikkouksia toki kannattaa myös vahvistaa ja paikkailla, mutta ei niistä kannata tehdä maailman isointa numeroa. Ei, vaikka naapurin Tiina osaisi tehdä täydellisen rusettisolmun jo eskarissa.

Vierailija kirjoitti:

Uskoakseni olen jossain mittakaavassa heikkolahjainen tai autistinen. Minulla on, tai ainakin oli, lukihäiriö ja muita oppimisvaikeuksia. Ne olivat erityisen pahoja lapsena, ja pääsin vain säälistä ensimmäisinä kouluvuosinani luokalta toiselle ensimmäisellä yrittämällä. Minua on myös pidetty hitaana, sillä olen usein vaipunut omiin ajatuksiini. Uskon, että minulla on jonkin sortin keskittymishäiriö.

​Näiden haasteiden vastapainoksi minulla on myös vahvuuksia, joiden avulla olen pärjännyt elämässäni hyvin. Olen matemaattisesti lahjakas ja siten pätevä erilaisissa insinööritieteissä. Vaikka olen hidas, olen ajan kanssa pystynyt kehittämään ratkaisuja ongelmiin, joita ympärillä olleet ”nopeat” eivät ole saaneet edes ryhmätyönä missään ajassa valmiiksi.

​Olen myös aina ollut pidetty ja tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa. Osaan lukea kanssaihmisten tunnetiloja ja sovittaa käyttäytymiseni niihin. Olen hyvä myymään asioita sekä ennakoimaan tulevia tapahtumakulkuja vaillinaisen tiedon perusteella.

​Mitä tulee elämässä pärjäämiseen, minua voi pitää jossain määrin menestyneenä. Minulla on yhtä noin vuoden työttömyysjaksoa lukuun ottamatta ollut aina töitä. Viimeisen 25 vuoden ajan olen ollut myös hyvätuloinen, vaikken aivan iltapäivälehtien verokalenteriin ylläkään. Kaikki kolme lastani ovat päässeet hienosti elämänsä alkuun ja menestyneet niin koulussa, opinnoissaan kuin harrastuksissaankin.

​Olen itse tyytyväinen elämääni ja hyväksyn rajoitteeni. Ainoa, mistä olen jossain määrin katkera, on kotoa saamani tuki. Vanhempani yrittivät epäilemättä parastaan, mutta menetelmät olivat täysin väärät. Jos alusta asti olisi keskitytty vahvuuksiini sen sijaan, että olisi aina surtu heikkouksiani, olisin päässyt vieläkin pidemmälle. Tämä maa on täynnä niitä, jotka osaavat solmia kengännauhat, kirjoittaa esseitä, laulaa nuotilleen, ääntää kauniisti ruotsia tai pärjätä ketteryys- tai lihaskuntotesteissä. Minun lähtökohdistani millään näistä taidoista en olisi elättänyt itseäni, vaikka olisin surrut niitä kaiken valveillaoloaikani. Nyt minulla kesti yli 40 vuotta itseni hyväksymiseen ja itsetunnon rakentamiseen.

​Jos teillä jollain on ”hidas lapsi”, tukekaa häntä siinä, mitä hän osaa tai mistä hän on kiinnostunut. Heikkouksia toki kannattaa myös vahvistaa ja paikkailla, mutta ei niistä kannata tehdä maailman isointa numeroa. Ei, vaikka naapurin Tiina osaisi tehdä täydellisen rusettisolmun jo eskarissa.

Itse olisin halunnut, että minun olisi annettu tehdä yksin, mikä korostui yläasteella kiusaajien takia. Sen lisäksi olisi voinut tehdä jotain mukautuksia kirjoitustehtävien suhteen ahdistuessani 8. luokalta alkaen novellien kirjoittamisesta äidinkielen tunnilla: "Tälle nauretaan. En halua tätä luettavan kenellekään ääneen.". Aloin tuosta alkaen pelätä tehdä mielikuvituksellisia juttuja siinä pelossa, että muut nauraisivat. Ironista vain, että ennen tuota kiinnostuin 4. luokalla novellien kirjoittamisesta, ja siinäkin lumosi se kielioppi, rytmittely - se toi ja tuo minulle edelleen esteettisen mieltymyksen sekä selkeyden. 7. luokalla kirjoitin fantasia-aiheisen novellin, jota äidinkielen opettaja kehui kappalejakojen ja kieliopin suhteen hyväksi. Oli 8:n tai 9:n arvoinen suoritus. 

 Kaikki on minussa rappeutunut: huono fyysinen kunto, kädentaidot ja luovuus. Jo piirtämistäkin aloin kammoamaan myöhemmin yläasteella, missä olin pienestä pitäen hyvä. Nyt olen pelännyt pään lyödessä tyhjää ja ajatellessani, miten naurettavia niistä tulee ja niille nauretaan. Tämä pelko alkoi siitä, kun kuvataide aineena loppui yläasteella enkä saanut valinnaista. Kotona asuessa vain piirsin etenemättä siinä yhtään, vaikka ne ei olleet mitään täysin amatöörin tekeleitä kun osasi käyttää muotoja ja viivoja apuna. Pelaaminenkin kiinnosti siinä iässä, ja amatöörinä latasin tietokoneelle emulaattoreita. Eipä vain oikein saanut resursseja näiden kiinnostuksen kohteiden toteuttamiseen, olisin halunnut opetella tietokoneella piirtämistä ja oppia videopelaamisesta lisää. Kaikki osaaminen jäänyt vain puolitiehen, enkä mitään uskalla enää. Jo matalan kynnyksen taidekurssia kansalaisopistolla tuli raja vastaan: tuijotin tyhjää paperia kuin vähä-älyinen, mietin mitä teen, mihin suuntaan liikutan pensseliä. Opettaja otti kädestäni kiinni ja kysyi, että ymmärränkö, intuitio. En ymmärrä. Todella noloa. Minä vain surullisena mietin, kun muut tekevät käsin asioita ja minä en.

Ainoita asioita, joita ymmärrän ja osaan edes jotenkin, on tietokoneen käyttäminen (joo, osaan avata, tiedän mikä on sähköposti, Word jne. mutta en osaa purkaa osiin enkä korjata sitä) ja järjestelmien ymmärtäminen. Kun ymmärtää, mihin mikäkin painike vie, se on helppoa. Sama pätenee kameran kanssa: kamerassa on oma logiikka, mikä on suljinaika, mikä on F-luku, mikä on ISO-arvo, miten otat pimeässä kuvia, miten luot juovamaisen vaikutelman nopeasti liikkuvasta autosta jne. Tietokoneen ääressä kirjoittaessa oloni on myös turvallinen, koska en jaa siinä tilaa kenenkän muun kuin itseni kanssa. Kuulostaa niin salaperäiseltä. 

Kiva olla tällainen reppana, joka on jäänyt sinne teini-iän tasolle pukeutumisen suhteen, kun ei perheessä ymmärretty nuoren "hömpötyksiä". Ikääkin on 31 vuotta. Muu maailma menee eteenpäin, ja minä vain istun takamus kiinni sohvalla puhelinta näppäillen. Helppoa, en jaa kenenkään kanssa siinä tilaa, vain itseni kanssa yksityisesti. Silleen kun saisin tehdä työnikin.

- tänne aiemmin kirjoittanut, omaa taantumustaan epäillyt henkilö, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoakseni olen jossain mittakaavassa heikkolahjainen tai autistinen. Minulla on, tai ainakin oli, lukihäiriö ja muita oppimisvaikeuksia. Ne olivat erityisen pahoja lapsena, ja pääsin vain säälistä ensimmäisinä kouluvuosinani luokalta toiselle ensimmäisellä yrittämällä. Minua on myös pidetty hitaana, sillä olen usein vaipunut omiin ajatuksiini. Uskon, että minulla on jonkin sortin keskittymishäiriö.

​Näiden haasteiden vastapainoksi minulla on myös vahvuuksia, joiden avulla olen pärjännyt elämässäni hyvin. Olen matemaattisesti lahjakas ja siten pätevä erilaisissa insinööritieteissä. Vaikka olen hidas, olen ajan kanssa pystynyt kehittämään ratkaisuja ongelmiin, joita ympärillä olleet ”nopeat” eivät ole saaneet edes ryhmätyönä missään ajassa valmiiksi.

​Olen myös aina ollut pidetty ja tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa. Osaan lukea kanssaihmisten tunnetiloja ja sovittaa käyttäytymiseni niihin. Olen hyvä myymään asioita sekä ennakoimaan tulevia tapahtumakulkuja vaillinaisen tiedon perusteella.

​Mitä tulee elämässä pärjäämiseen, minua voi pitää jossain määrin menestyneenä. Minulla on yhtä noin vuoden työttömyysjaksoa lukuun ottamatta ollut aina töitä. Viimeisen 25 vuoden ajan olen ollut myös hyvätuloinen, vaikken aivan iltapäivälehtien verokalenteriin ylläkään. Kaikki kolme lastani ovat päässeet hienosti elämänsä alkuun ja menestyneet niin koulussa, opinnoissaan kuin harrastuksissaankin.

​Olen itse tyytyväinen elämääni ja hyväksyn rajoitteeni. Ainoa, mistä olen jossain määrin katkera, on kotoa saamani tuki. Vanhempani yrittivät epäilemättä parastaan, mutta menetelmät olivat täysin väärät. Jos alusta asti olisi keskitytty vahvuuksiini sen sijaan, että olisi aina surtu heikkouksiani, olisin päässyt vieläkin pidemmälle. Tämä maa on täynnä niitä, jotka osaavat solmia kengännauhat, kirjoittaa esseitä, laulaa nuotilleen, ääntää kauniisti ruotsia tai pärjätä ketteryys- tai lihaskuntotesteissä. Minun lähtökohdistani millään näistä taidoista en olisi elättänyt itseäni, vaikka olisin surrut niitä kaiken valveillaoloaikani. Nyt minulla kesti yli 40 vuotta itseni hyväksymiseen ja itsetunnon rakentamiseen.

​Jos teillä jollain on ”hidas lapsi”, tukekaa häntä siinä, mitä hän osaa tai mistä hän on kiinnostunut. Heikkouksia toki kannattaa myös vahvistaa ja paikkailla, mutta ei niistä kannata tehdä maailman isointa numeroa. Ei, vaikka naapurin Tiina osaisi tehdä täydellisen rusettisolmun jo eskarissa.

Itse olisin halunnut, että minun olisi annettu tehdä yksin, mikä korostui yläasteella kiusaajien takia. Sen lisäksi olisi voinut tehdä jotain mukautuksia kirjoitustehtävien suhteen ahdistuessani 8. luokalta alkaen novellien kirjoittamisesta äidinkielen tunnilla: "Tälle nauretaan. En halua tätä luettavan kenellekään ääneen.". Aloin tuosta alkaen pelätä tehdä mielikuvituksellisia juttuja siinä pelossa, että muut nauraisivat. Ironista vain, että ennen tuota kiinnostuin 4. luokalla novellien kirjoittamisesta, ja siinäkin lumosi se kielioppi, rytmittely - se toi ja tuo minulle edelleen esteettisen mieltymyksen sekä selkeyden. 7. luokalla kirjoitin fantasia-aiheisen novellin, jota äidinkielen opettaja kehui kappalejakojen ja kieliopin suhteen hyväksi. Oli 8:n tai 9:n arvoinen suoritus. 

 

 Kaikki on minussa rappeutunut: huono fyysinen kunto, kädentaidot ja luovuus. Jo piirtämistäkin aloin kammoamaan myöhemmin yläasteella, missä olin pienestä pitäen hyvä. Nyt olen pelännyt pään lyödessä tyhjää ja ajatellessani, miten naurettavia niistä tulee ja niille nauretaan. Tämä pelko alkoi siitä, kun kuvataide aineena loppui yläasteella enkä saanut valinnaista. Kotona asuessa vain piirsin etenemättä siinä yhtään, vaikka ne ei olleet mitään täysin amatöörin tekeleitä kun osasi käyttää muotoja ja viivoja apuna. Pelaaminenkin kiinnosti siinä iässä, ja amatöörinä latasin tietokoneelle emulaattoreita. Eipä vain oikein saanut resursseja näiden kiinnostuksen kohteiden toteuttamiseen, olisin halunnut opetella tietokoneella piirtämistä ja oppia videopelaamisesta lisää. Kaikki osaaminen jäänyt vain puolitiehen, enkä mitään uskalla enää. Jo matalan kynnyksen taidekurssia kansalaisopistolla tuli raja vastaan: tuijotin tyhjää paperia kuin vähä-älyinen, mietin mitä teen, mihin suuntaan liikutan pensseliä. Opettaja otti kädestäni kiinni ja kysyi, että ymmärränkö, intuitio. En ymmärrä. Todella noloa. Minä vain surullisena mietin, kun muut tekevät käsin asioita ja minä en.

 

Ainoita asioita, joita ymmärrän ja osaan edes jotenkin, on tietokoneen käyttäminen (joo, osaan avata, tiedän mikä on sähköposti, Word jne. mutta en osaa purkaa osiin enkä korjata sitä) ja järjestelmien ymmärtäminen. Kun ymmärtää, mihin mikäkin painike vie, se on helppoa. Sama pätenee kameran kanssa: kamerassa on oma logiikka, mikä on suljinaika, mikä on F-luku, mikä on ISO-arvo, miten otat pimeässä kuvia, miten luot juovamaisen vaikutelman nopeasti liikkuvasta autosta jne. Tietokoneen ääressä kirjoittaessa oloni on myös turvallinen, koska en jaa siinä tilaa kenenkän muun kuin itseni kanssa. Kuulostaa niin salaperäiseltä. 

 

Kiva olla tällainen reppana, joka on jäänyt sinne teini-iän tasolle pukeutumisen suhteen, kun ei perheessä ymmärretty nuoren "hömpötyksiä". Ikääkin on 31 vuotta. Muu maailma menee eteenpäin, ja minä vain istun takamus kiinni sohvalla puhelinta näppäillen. Helppoa, en jaa kenenkään kanssa siinä tilaa, vain itseni kanssa yksityisesti. Silleen kun saisin tehdä työnikin.

 

- tänne aiemmin kirjoittanut, omaa taantumustaan epäillyt henkilö, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Lisätäkseni vielä, niin harmittaa kun en kokeillut yli 10 vuotta sitten aikuisten perusopetusta iltakoulussa, jossa olisin korottanut arvosanoja ja sivistänyt itseäni samalla. Se juna meni jo, mitä sitä enää murehtia. Ainoa asia, missä olen edennyt edes joten kuten, on englannin kieli kansalaisopistolla: B1-B2-taso, ja Facebookin algoritmi suosittelee minulle englannin kielioppia, kuten idiomeja ja fraasiverbejä, ja sanostoa (simple vs. advanced) käsitteleviä videoita, joista jotain tajuan. Fraasiverbit tulleetkin kansalaisopistolla jo tutuksi, ja tiedän ainakin osasta mitä ne tarkoittaa. Ne edellyttävät aikamoista päättelykykyä. 

Mitähän muuta tässä iässä voikaan oppia, kun on ollut tällainen reppana, joka ei oikein ole uskaltanut mitään ja jäi kotiinsa tietokoneen ääreen burgeroitumaan. Hyvä, kun en ole ihan peräkammarin tytöksi jäänyt, mutta silti minulta puuttuu se itseluottamus ja tekemisen itsetunto, mitä on vain tragedioiden pyhä kolminaisuus ja kun siihen lisää diagnoosihistorian, niin kyllä sillä setillä aivojen treenaaminen olisi ollut tärkeää, mutta oman kapasiteetteni ja parhaat ikävuodet hukkasin tietokoneelle ja peleille. 

Pitää kyllä todeta, miten poikkeuksellisen rohkea olin tänä vuonna: opiskelin media-alan tutkinnon osan, opin järjestelmäkameran käytön nopeasti vaikka en ole sellaiseen koskenut ikinä lukuun ottamatta digikameraa, mutta opintiellä todennäköisesti auttoi jo aiempi piirustusharrastus: miten sommitella ja rytmitellä - valokuvaukseen pätee sama sääntö. Voi vitsi, kun olisi minulla rahkeita AMK:iin asti, kuten yksi kuraattori sellaista mietti minun kohdalla opiskellessani merkonomiksi, mitä en tajunnut koska kuntoutusohjaaja ei missään nimessä suositellut teoreettista alaa, koska testitulokset, koska monialaiset oppimisvaikeudet, koska köyhä sanavarasto ja sen takia heikko luetun ymmärtäminen jne. Sen sijaan joku käden ja silmän yhteistyötä edellyttävä työ, mutta en pystyisi tällaisena heiveröisenä naisena kantamaan raskaita siivousvälineitä, enkä altistamaan herkkää ihoani kemikaaleille tai ruokarajoitteisena maistamaan asiakkaille valmistettua ruokaa, jotka sisältävät ties mitä lisäaineita, karrageenia, dekstrooseja yms. joihin kroppa reagoi herkästi. Tätä kertomaani kuraattorin oli vaikeaa uskoa hänen saadessa minusta fiksun vaikutelman. Välillä toki mietityttää, että voinko edes yrittää ja mitä jos kadun, etten yrittänyt velloessani vain epävarmuudessa. Itse kiinnostavana näkisin medianomin opinnot, tykkään suunnitella visuaalista materiaalia ja olen sellainen esteetikkokin, mikä näkyy mieltymykseni vanhoihin tavaroihin, eri vuosisatojen tyyleihin yms. joita saan vain ihastella kuvien kautta. Perustietotekniset taidot hallussa. 

- allekirjoittaneella laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Kävin kaupan avajaisissa. Hieno kauppa .

Serkkuliittoja suosivat arabit. Ei ihme miksi niiden äo alle 80. 

Pienillä kylillä tällaisia on paljon. Erityisesti pojissa, jotka jäävät sinne tuppukylään ilman naista kun taas fiksummat muuttavat kaupunkiin. Rikollisuus yleistä ja se johtuu sisäsiittoisuudesta.

Näin heikkolahjaisia tämän päivän nuoret ovat: 

"Suomalaisnuorten lukutaito on heikentynyt edelleen, selviää tuoreesta Pisa 2025 -tutkimuksesta.

Vaikka suomalaisnuorten lukutaidon keskiarvo oli yhä OECD-maiden keskiarvoa korkeampi, tulos on silti synkkä: jo joka neljäs 15-vuotias suomalaisnuori lukee heikosti. Pojista joka kolmas lukee heikosti.

Vielä vuonna 2006 heikkoja lukijoita suomalaisnuorista oli vain seitsemän prosenttia."

Lähde: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012258860.html

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uskoakseni olen jossain mittakaavassa heikkolahjainen tai autistinen. Minulla on, tai ainakin oli, lukihäiriö ja muita oppimisvaikeuksia. Ne olivat erityisen pahoja lapsena, ja pääsin vain säälistä ensimmäisinä kouluvuosinani luokalta toiselle ensimmäisellä yrittämällä. Minua on myös pidetty hitaana, sillä olen usein vaipunut omiin ajatuksiini. Uskon, että minulla on jonkin sortin keskittymishäiriö.

​Näiden haasteiden vastapainoksi minulla on myös vahvuuksia, joiden avulla olen pärjännyt elämässäni hyvin. Olen matemaattisesti lahjakas ja siten pätevä erilaisissa insinööritieteissä. Vaikka olen hidas, olen ajan kanssa pystynyt kehittämään ratkaisuja ongelmiin, joita ympärillä olleet ”nopeat” eivät ole saaneet edes ryhmätyönä missään ajassa valmiiksi.

​Olen myös aina ollut pidetty ja tullut hyvin toimeen ihmisten kanssa. Osaan lukea kanssaihmisten tunnetiloja ja sovittaa käyttäytymiseni niihin. Olen hyvä myymään asioita sekä ennakoimaan tulevia tapahtumakulkuja vaillinaisen tiedon perusteella.

​Mitä tulee elämässä pärjäämiseen, minua voi pitää jossain määrin menestyneenä. Minulla on yhtä noin vuoden työttömyysjaksoa lukuun ottamatta ollut aina töitä. Viimeisen 25 vuoden ajan olen ollut myös hyvätuloinen, vaikken aivan iltapäivälehtien verokalenteriin ylläkään. Kaikki kolme lastani ovat päässeet hienosti elämänsä alkuun ja menestyneet niin koulussa, opinnoissaan kuin harrastuksissaankin.

​Olen itse tyytyväinen elämääni ja hyväksyn rajoitteeni. Ainoa, mistä olen jossain määrin katkera, on kotoa saamani tuki. Vanhempani yrittivät epäilemättä parastaan, mutta menetelmät olivat täysin väärät. Jos alusta asti olisi keskitytty vahvuuksiini sen sijaan, että olisi aina surtu heikkouksiani, olisin päässyt vieläkin pidemmälle. Tämä maa on täynnä niitä, jotka osaavat solmia kengännauhat, kirjoittaa esseitä, laulaa nuotilleen, ääntää kauniisti ruotsia tai pärjätä ketteryys- tai lihaskuntotesteissä. Minun lähtökohdistani millään näistä taidoista en olisi elättänyt itseäni, vaikka olisin surrut niitä kaiken valveillaoloaikani. Nyt minulla kesti yli 40 vuotta itseni hyväksymiseen ja itsetunnon rakentamiseen.

​Jos teillä jollain on ”hidas lapsi”, tukekaa häntä siinä, mitä hän osaa tai mistä hän on kiinnostunut. Heikkouksia toki kannattaa myös vahvistaa ja paikkailla, mutta ei niistä kannata tehdä maailman isointa numeroa. Ei, vaikka naapurin Tiina osaisi tehdä täydellisen rusettisolmun jo eskarissa.

Itse olisin halunnut, että minun olisi annettu tehdä yksin, mikä korostui yläasteella kiusaajien takia. Sen lisäksi olisi voinut tehdä jotain mukautuksia kirjoitustehtävien suhteen ahdistuessani 8. luokalta alkaen novellien kirjoittamisesta äidinkielen tunnilla: "Tälle nauretaan. En halua tätä luettavan kenellekään ääneen.". Aloin tuosta alkaen pelätä tehdä mielikuvituksellisia juttuja siinä pelossa, että muut nauraisivat. Ironista vain, että ennen tuota kiinnostuin 4. luokalla novellien kirjoittamisesta, ja siinäkin lumosi se kielioppi, rytmittely - se toi ja tuo minulle edelleen esteettisen mieltymyksen sekä selkeyden. 7. luokalla kirjoitin fantasia-aiheisen novellin, jota äidinkielen opettaja kehui kappalejakojen ja kieliopin suhteen hyväksi. Oli 8:n tai 9:n arvoinen suoritus. 

 

 Kaikki on minussa rappeutunut: huono fyysinen kunto, kädentaidot ja luovuus. Jo piirtämistäkin aloin kammoamaan myöhemmin yläasteella, missä olin pienestä pitäen hyvä. Nyt olen pelännyt pään lyödessä tyhjää ja ajatellessani, miten naurettavia niistä tulee ja niille nauretaan. Tämä pelko alkoi siitä, kun kuvataide aineena loppui yläasteella enkä saanut valinnaista. Kotona asuessa vain piirsin etenemättä siinä yhtään, vaikka ne ei olleet mitään täysin amatöörin tekeleitä kun osasi käyttää muotoja ja viivoja apuna. Pelaaminenkin kiinnosti siinä iässä, ja amatöörinä latasin tietokoneelle emulaattoreita. Eipä vain oikein saanut resursseja näiden kiinnostuksen kohteiden toteuttamiseen, olisin halunnut opetella tietokoneella piirtämistä ja oppia videopelaamisesta lisää. Kaikki osaaminen jäänyt vain puolitiehen, enkä mitään uskalla enää. Jo matalan kynnyksen taidekurssia kansalaisopistolla tuli raja vastaan: tuijotin tyhjää paperia kuin vähä-älyinen, mietin mitä teen, mihin suuntaan liikutan pensseliä. Opettaja otti kädestäni kiinni ja kysyi, että ymmärränkö, intuitio. En ymmärrä. Todella noloa. Minä vain surullisena mietin, kun muut tekevät käsin asioita ja minä en.

 

Ainoita asioita, joita ymmärrän ja osaan edes jotenkin, on tietokoneen käyttäminen (joo, osaan avata, tiedän mikä on sähköposti, Word jne. mutta en osaa purkaa osiin enkä korjata sitä) ja järjestelmien ymmärtäminen. Kun ymmärtää, mihin mikäkin painike vie, se on helppoa. Sama pätenee kameran kanssa: kamerassa on oma logiikka, mikä on suljinaika, mikä on F-luku, mikä on ISO-arvo, miten otat pimeässä kuvia, miten luot juovamaisen vaikutelman nopeasti liikkuvasta autosta jne. Tietokoneen ääressä kirjoittaessa oloni on myös turvallinen, koska en jaa siinä tilaa kenenkän muun kuin itseni kanssa. Kuulostaa niin salaperäiseltä. 

 

Kiva olla tällainen reppana, joka on jäänyt sinne teini-iän tasolle pukeutumisen suhteen, kun ei perheessä ymmärretty nuoren "hömpötyksiä". Ikääkin on 31 vuotta. Muu maailma menee eteenpäin, ja minä vain istun takamus kiinni sohvalla puhelinta näppäillen. Helppoa, en jaa kenenkään kanssa siinä tilaa, vain itseni kanssa yksityisesti. Silleen kun saisin tehdä työnikin.

 

- tänne aiemmin kirjoittanut, omaa taantumustaan epäillyt henkilö, jolla on laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Lisätäkseni vielä, niin harmittaa kun en kokeillut yli 10 vuotta sitten aikuisten perusopetusta iltakoulussa, jossa olisin korottanut arvosanoja ja sivistänyt itseäni samalla. Se juna meni jo, mitä sitä enää murehtia. Ainoa asia, missä olen edennyt edes joten kuten, on englannin kieli kansalaisopistolla: B1-B2-taso, ja Facebookin algoritmi suosittelee minulle englannin kielioppia, kuten idiomeja ja fraasiverbejä, ja sanostoa (simple vs. advanced) käsitteleviä videoita, joista jotain tajuan. Fraasiverbit tulleetkin kansalaisopistolla jo tutuksi, ja tiedän ainakin osasta mitä ne tarkoittaa. Ne edellyttävät aikamoista päättelykykyä. 

 

Mitähän muuta tässä iässä voikaan oppia, kun on ollut tällainen reppana, joka ei oikein ole uskaltanut mitään ja jäi kotiinsa tietokoneen ääreen burgeroitumaan. Hyvä, kun en ole ihan peräkammarin tytöksi jäänyt, mutta silti minulta puuttuu se itseluottamus ja tekemisen itsetunto, mitä on vain tragedioiden pyhä kolminaisuus ja kun siihen lisää diagnoosihistorian, niin kyllä sillä setillä aivojen treenaaminen olisi ollut tärkeää, mutta oman kapasiteetteni ja parhaat ikävuodet hukkasin tietokoneelle ja peleille. 

 

Pitää kyllä todeta, miten poikkeuksellisen rohkea olin tänä vuonna: opiskelin media-alan tutkinnon osan, opin järjestelmäkameran käytön nopeasti vaikka en ole sellaiseen koskenut ikinä lukuun ottamatta digikameraa, mutta opintiellä todennäköisesti auttoi jo aiempi piirustusharrastus: miten sommitella ja rytmitellä - valokuvaukseen pätee sama sääntö. Voi vitsi, kun olisi minulla rahkeita AMK:iin asti, kuten yksi kuraattori sellaista mietti minun kohdalla opiskellessani merkonomiksi, mitä en tajunnut koska kuntoutusohjaaja ei missään nimessä suositellut teoreettista alaa, koska testitulokset, koska monialaiset oppimisvaikeudet, koska köyhä sanavarasto ja sen takia heikko luetun ymmärtäminen jne. Sen sijaan joku käden ja silmän yhteistyötä edellyttävä työ, mutta en pystyisi tällaisena heiveröisenä naisena kantamaan raskaita siivousvälineitä, enkä altistamaan herkkää ihoani kemikaaleille tai ruokarajoitteisena maistamaan asiakkaille valmistettua ruokaa, jotka sisältävät ties mitä lisäaineita, karrageenia, dekstrooseja yms. joihin kroppa reagoi herkästi. Tätä kertomaani kuraattorin oli vaikeaa uskoa hänen saadessa minusta fiksun vaikutelman. Välillä toki mietityttää, että voinko edes yrittää ja mitä jos kadun, etten yrittänyt velloessani vain epävarmuudessa. Itse kiinnostavana näkisin medianomin opinnot, tykkään suunnitella visuaalista materiaalia ja olen sellainen esteetikkokin, mikä näkyy mieltymykseni vanhoihin tavaroihin, eri vuosisatojen tyyleihin yms. joita saan vain ihastella kuvien kautta. Perustietotekniset taidot hallussa. 

 

- allekirjoittaneella laaja-alaisia oppimisvaikeuksia ja autismia

Annan vinkin: kokeile matalalla kynnyksellä kansanopiston lyhytkoulutuksia tai avoimia, väyläopintoja. Oletko harkinnut tietotekniikkaa? Jos olet järjestelmällinen ja opit kieliä nopeasti, saatat olla vahvoilla. Oppimishäiriö voi olla hidaste, motivaatio auttaa.

Minä. Olen incel ja naiset inhoavat minua. Naisten mielestä liian köyhä ja liian typeräkin. Pitäisi olla yli 200 cm ja hyvät tulot niin kelpaisi naisille. Pitää katsoa pornoa tai käydä huorissa. 

Tunnen muutamia ihmisiä, joilla ei ole kykyä abstraktiin ajatteluun. Kokemuksen mukaan he ovat onnellisempia, koska monimutkainen ajattelu ei rasita heitä. He ovat tasapainoisempia ja emotionaalinen puoli on balanssissa. He eivät tee ongelmia sinne, missä niitä ei ole. Ovat perustyytyväisiä ihmisiä. Sitten joku huippu älykäs ihminen voi masentua tästä maailmasta.

Vierailija kirjoitti:

Yli 4500 kommenttia, eikä vieläkään monelle ole avautunut mitä heikkolahjaisuus oikeasti on. 

 

Täällä vain kirjoitetaan lukihäiriöisistä, adhd-ihmisistä, puhevikaisista, luottohäiriöisinä, alkoholisteista, matalapalkka-alojen tekijöistä tai jos joku ei osaa matematiikkaa/ole musikaalisesti taitava/ei osaa tietoteknisiä asioita yms. heikkolahjaisina eli sanan merkitys on todellakin hakusessa usealla.

 

Heikkolahjainen on oikeasti työmarkkinoiden ulkopuolella ja on turhaan työkkarin pallottelemana, se on raskas prosessi normaaliälyisillekin. Missä tahansa työssä voi tulla eteen ongelmatilanne: esim. monien parjaamalla kaupan kassalla. 

 

Suosittelen jokaista lukemaan tämän artikkelin, jota kautta teille voi vihdoin avautua mitä heikkolahjaisuus oikeasti on: https://www.superlehti.fi/ilmiot/tukea-koulussa-tyhjan-paalla-tyoelamas…

 

"Miksi diagnoosi puuttuu? Asian selittämiseksi pitää palata 1970-luvulle. Tuolloin laaja-alaisella oppimisvaikeudella – jota siis heikkolahjaisuudeksi kutsuttiin – oli virallinen diagnoosi. Heikkolahjaisuus oli kehitysvammadiagnooseista lievin. 70-luvun puolivälin vaiheilla näkemys kuitenkin muuttui, syynä Atlantin takaa puhaltavat uudet tuulet."

Koulujen ilmiöoppiminen ja avokonttorimaisuus takaavat sen ettei normaaliälyisen kirjoilla olevat heikot opi edes lukemaan. Noissa tarvitaan itseohjautuvuutta sekä kykyä hallita kokonaisuuksia, ei kyllä soville monille muillekaan lapsille ettei sen puoleen. Pidennetty oppivelvollisuus ei ratkaissut yhtään asiaa kun ongelmiin ei puututa kun vaikeus on havaittavissa. Ehkä vaan annetaan helpotettuja tehtäviä tai kehoitetaan vain pärjäilemään isossa ryhmässä säälivitosilla, that's it. Ammattikoulutusta ja työelämää se ei muuta miksikään. Silti näin heikkoja ohjataan esim. kokin koulutukseen ja se osaaminen on aivan toista: ei ymmärretä reseptiikkaa, pitää hallita montaa asiaa samaan aikaan sekä kyetä organisoimaan ja aikatauluttamaan työtä. 

Kun olin ylä-asteella en saanut apua oppimisvaikeuksiini. Se oli harmi. 

Vierailija kirjoitti:

Näin heikkolahjaisia tämän päivän nuoret ovat: 

 

"Suomalaisnuorten lukutaito on heikentynyt edelleen, selviää tuoreesta Pisa 2025 -tutkimuksesta.

 

Vaikka suomalaisnuorten lukutaidon keskiarvo oli yhä OECD-maiden keskiarvoa korkeampi, tulos on silti synkkä: jo joka neljäs 15-vuotias suomalaisnuori lukee heikosti. Pojista joka kolmas lukee heikosti.

Vielä vuonna 2006 heikkoja lukijoita suomalaisnuorista oli vain seitsemän prosenttia."

 

Lähde: https://www.is.fi/kotimaa/art-2000012258860.html

Tässä näemme, miten teknologia tyhmentää ihmisiä. Ensimmäistä kertaa historiassa meillä on kaikkein heikkolahjaisin sukupolvi. 

Ikävää niiden lasten kannalta, joilta vanhemmat ei vaadi mitään. Saavat rauhassa istua kököttää pelilaitteiden ääressä. Kyllä siinä koulumenestys ja sosiaaliset suhteet kärsivät.