Onko jollain lapsia, jotka tottelevat ja tekevät uhmaamatta mitä kehotatte?

Kyllähän meilläkin joskus on niin, että ekasta sanomisesta eivät tee. Mutta aika harvoin. Eivät ainakaan ala uhmaamaan.



3- ja 7-vuotiaat. Ihan tavalliset, iloiset, hyväntuuliset lapset.



Meillä kasvatus perustuu pääasiassa tasapuolisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Asioista keskustellaan yhdessä, perheenä, ja lastenkin mielipidettä kuunnellaan.



Mutta aina on taustalla korostettu sitä, että aikuiset tekee viime kädessä päätökset. Tämä luo lapsille turvallisuutta. Lapselle annetaan sitten vastuuta sitä mukaa, kuin ikää ja järkeä tulee.



Olemme opettaneet lapset ajattelemaan omilla aivoillaan. Ja ymmärtämään, että he eivät ole maailman keskipisteitä: aina ei voi olla kamalan mukavaa, aina ei voi saada sitä, mitä haluaa - mutta useimmiten elämä on kuitenkin hauskaa! Mutta velvollisuudet voi joskus olla ikäviä - silti roskis on pakko viedä, vaikka ei huvittaisi. Elämä vaan on sellaista.



Me aikuiset ei rääytä eikä kiljuta lapsille. Eikä hyväksytä sellaista käytöstä lapsiltakaan - eikä ole tarvinnutkaan. Tiukasti voidaan tarvittaessa sanoa tai kieltää, kurtistaa kulmia.



Kun lapset pienempänä yritti kokeilla rajojaan, niin osoitettiin selkeästi, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ei hyväksytty kaupassa kiljumista, ei puremista tai lyömistä, jne. Eikä niitä sitten parin ekan kerran kokeilun jälkeen ole esiintynytkään.



Arvelisin, että suurin merkitys on sillä, että olemme luottaneet siihen, että lapsillakin on aivot. Olemme pyrkineet kasvattamaan heitä empaattisiksi ihmisiksi. Ja omalla esimerkillämme osoittaneet, miten kuuluu käyttäytyä.



Tärkeintä lienee se, että lapsi kokee perheen olevan turvallinen, rakastava ympäristö. Molemmilla vanhemmilla on heille aikaa. Jne.



Temperamentin syyttäminen on vaan keino rauhoitella omaa mieltä siitä, ettei ole osannut kasvattaa lastaan.

Kun tietävät mitä seuraavaksi on tulossa, niin yleisesti ottaen ei tarvitse kättä vääntää. Esimerkiksi nukkumaan meno on rutiinien myötä tullut paljon helpommaksi kuin aiemmin. Minulla on kaksi lasta 4- ja 6v. Kun iltapala-aika lähestyy totean vain, että "hei tänään on Maijan vuoro valita iltasatu, oletko ajatellut mitä haluat että luetaan?" Näin he tietävät että kohta syödään, pestään hampaat ja mennään sänkyyn lukemaan satu, jonka jälkeen halipusut ja hyvää yötä. Välillä hirisevät ja juttelevat siellä keskenään, mutta yleensä alkavat nukkumaan.



Jos on tulossa jotain "erilaista", pyrin kertomaan siitä ajoissa, että ehtivät sulatella ajatusta. Vaikka jos pitää ottaa lapset mukaan kauppaan, mikä on välillä lasten kanssa haasteellista, kerron "tänään käydään kaupassa, saatte auttaa äitiä etsimään leipää, voita tms. " Kumpikin saa helppoja tehtäviä ja jaksavat olla kiltisti, eivätkä juokse päättömästi pitkin käytäviä. Tätä on pitänyt harjoitella, joskus olen aiemmin hermonnut heille, että "nyt pysytte siinä vierellä ettekä mene minnekään." Ei toiminut.

On muutenkin porukan viisain, ilmeisesti ei viitsi tapella. Hän koulussakin sellainen, että jää viimeiseksi open kanssa siivoamaan jos vaikka askarreltu.

Miellä myös helpot lapset, mutta en todellakaan luule että kaikki on kasvatustyöni ansiota. Ovat van perineet isänsä rauhallisen luonteen...

Aika vaarallista tuollainen ajattelu....

Kyllähän meilläkin joskus on niin, että ekasta sanomisesta eivät tee. Mutta aika harvoin. Eivät ainakaan ala uhmaamaan. 3- ja 7-vuotiaat. Ihan tavalliset, iloiset, hyväntuuliset lapset. Meillä kasvatus perustuu pääasiassa tasapuolisuuteen ja tasa-arvoisuuteen. Asioista keskustellaan yhdessä, perheenä, ja lastenkin mielipidettä kuunnellaan. Mutta aina on taustalla korostettu sitä, että aikuiset tekee viime kädessä päätökset. Tämä luo lapsille turvallisuutta. Lapselle annetaan sitten vastuuta sitä mukaa, kuin ikää ja järkeä tulee. Olemme opettaneet lapset ajattelemaan omilla aivoillaan. Ja ymmärtämään, että he eivät ole maailman keskipisteitä: aina ei voi olla kamalan mukavaa, aina ei voi saada sitä, mitä haluaa - mutta useimmiten elämä on kuitenkin hauskaa! Mutta velvollisuudet voi joskus olla ikäviä - silti roskis on pakko viedä, vaikka ei huvittaisi. Elämä vaan on sellaista. Me aikuiset ei rääytä eikä kiljuta lapsille. Eikä hyväksytä sellaista käytöstä lapsiltakaan - eikä ole tarvinnutkaan. Tiukasti voidaan tarvittaessa sanoa tai kieltää, kurtistaa kulmia. Kun lapset pienempänä yritti kokeilla rajojaan, niin osoitettiin selkeästi, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ei hyväksytty kaupassa kiljumista, ei puremista tai lyömistä, jne. Eikä niitä sitten parin ekan kerran kokeilun jälkeen ole esiintynytkään. Arvelisin, että suurin merkitys on sillä, että olemme luottaneet siihen, että lapsillakin on aivot. Olemme pyrkineet kasvattamaan heitä empaattisiksi ihmisiksi. Ja omalla esimerkillämme osoittaneet, miten kuuluu käyttäytyä. Tärkeintä lienee se, että lapsi kokee perheen olevan turvallinen, rakastava ympäristö. Molemmilla vanhemmilla on heille aikaa. Jne. Temperamentin syyttäminen on vaan keino rauhoitella omaa mieltä siitä, ettei ole osannut kasvattaa lastaan.

Kasvatus on osittain ollut samanlaista, kuin ekalla vastaajalla, mutta toisaalta minä itse olen joskus todella äkkipikainen, helposti suuttuva ja äänekäs eli en voi väittää, että heitä olisi pääasiassa hyvällä esimerkillä kasvatettu.



Niin tylsältä kun se kuulostaakin, johdonmukaisuus, rajat ja varsinkin rakkaus ja lasten arvostus ovat olleet ne tärkeimmät kasvatuskeinot. Niin ja johdonmukaisuus ja vielä kerran johdonmukaisuus... Ovat oppineet, että jos sanon ei, en varmasti sano myöhemmin kyllä, jos jotain kinuttaisiin. Mahdollisesti sanon "kyllä" myöhemmin, jos ovat olleet erityisen kilttejä.



Vaadin lapsilta paljon, mutta annan myös. Kuuntelen heidän toiveitaan, kaikkia ei tietenkään täytetä, mutta pikkuasioistakin he jo huomaavat olevansa tärkeitä. 9-vuotiaani tulee iloisesti pomppien minua yleiselläkin paikalla vastaan ja pussaa ja halaa, joten eivät he kauhusta kankeana ole kiltisti;-)

Miellä myös helpot lapset, mutta en todellakaan luule että kaikki on kasvatustyöni ansiota. Ovat van perineet isänsä rauhallisen luonteen...

Aika vaarallista tuollainen ajattelu....

..että vain sinun tapasi ajatella on ainoa oikea.

On se kumma, että mieheni vanhemmat osasivat kasvattaa lapsensa. Samoin minun vanhempani. Ja me näemmä osaamme myös.

Eri juttu, jos lapsella on joku diagnosoitu häiriö ja sen vuoksi käyttäytyy huonosti. Mutta kyllä muuten voi ihan suoraan katsoa, miten vanhemmat käyttäytyy ja miten antavat lapsensa käyttäytyä - niin siitä näkee, kasvattavatko lapsia toiset huomioon ottaviksi, hyvin käyttäytyviksi ihmisiksi vai onko kasvatus pelkkää kaaosta ja oma käytös myös.

Ja isommatkin olivat aikaisemmin. Meillä lapset eivät ole koskaan saaneet mitään järjettömiä raivareita, ei kaupassa eikä missään muuallakaan. Toki joskus harvoin väsyneenä ovat voineet itkeä tai kiukuta jostain, mutta aika vähäistä on ollut tuollainen. Nykyään isompia saa patistaa monta kertaa syömään tms. Aina heillä on jotain niin kiireellistä juuri silloin menossa, huoh. Toki lapset joskus pieninä jotain ovat testanneet, mutta vähällä ollaan päästy.



Mielestäni olemme päässeet todella helpolla lasten kanssa, mutta tosin meillä on ollut aina aika tiukka ja johdonmukainen kuri. Ja on myös valvottu asiat loppuun asti. Ruinaamalla ja kiukkuamalla ei ole koskaan saanut mitään, ei edes aivan pienenä.



Kuopus on päiväkoti-ikäinen, isommat vitosella ja kutosella. Eka ja viimeinen ovat aika touhukkaita ja vilkkaita, keskimmäinen vähän passiivinen. Kaikki ovat hyväntuulisia ja positiivisia.

Kyllä mä luulen, että ujoa ja hitaastilämpiävää lasta on helpompi saada menemään ohjeiden mukaan, kuin nopeasti ja tulisesti reagoivaa. Vähintään tuplamäärän saa tehdä duunia hyvän käytöksen eteen toisen lapsen kanssa, vaikka kasvatuksen ja suhtautumisen pitäisi olla molemmilla sama.

Voi kunpa kasvatus korjaisi meidänkin lapsen häiriön aivotoiminnassa..! En siis väitä että täällä niin sanottaisiin, mutta äitinä saan aina kuunnella näiden "meillä on selkeä rytmi"-äitien itsekehua eikä aina meinaa pitää pokka ;).

ihan eri asia, kun ns. "normaali" lapsi kasvattaa, ja heihin ei tokikaan mitkään rytmitykset ja johdonmukaisuudet päde niin hyvin. Eikä tarkoitukseni ollut että omakehu haisee, vaan vastaus kysymykseen meidän osalta. Ymmärsin ap:n viestin niin että kysyi yleisesti tavislasten uhmaamisesta.



3

Seuraavat taas on ihan eri maata.

Esikoinen on ylivilkas neropatti, jolla on ollut kamalan ankara kasvatus.



Ikää nyt 6v.



Ankaralla tarkoitan sitä että ei olle äästetty sen vilkkautta rönsyilemään. On ollut aina sellainen että jos ei seuraa sen tekemisiä niin jotain menee rikki tai alkaa riehuminen.

Yksinkertaisesti on rajoitettu komentamalla paljon.

Hän ei ikinä laita vastaan mitä keksinkin pyytää tekemään tai miten ohjistan toimimaan.



On käyty lastenpsykologilla ja hän on siunannut kasvatuksemme. Sanoi että juuri lyhyet komennot ja "armeijamainen" ote on hänen kohdallaan paras.

Toinen on rauhallinen ja toinen nopeasti kiivastuva.



Yksi kasvatusperiaatteistani on, että lapsille ei pidä asettaa liikaa sääntöjä. Meillä on kielletty vain ihmisten ja esineiden vahingoittaminen. Lapset saavat leikkia vapaasti kunhan muistavat etteivät loukkaa toimillaan muita, käyttäytyvät asiallisesti ja hoitavat velvoitteensa (esim. koulu).



Meillä myös kuunnellaan lapsia ja keskustellaan asioista.



Nämäkin lapset kyllä uhmaavat kovasti mummoaan, joka kieltää suurinpiirtein kaiken mahdollisen ja yrittää kontrolloida liikaa (esim. sen, missä järjestyksessä lautaselta syödään ruoat ja missä välissä juodaan tai haukataan leivästä).

Toinen on rauhallinen ja toinen nopeasti kiivastuva.

Yksi kasvatusperiaatteistani on, että lapsille ei pidä asettaa liikaa sääntöjä. Meillä on kielletty vain ihmisten ja esineiden vahingoittaminen. Lapset saavat leikkia vapaasti kunhan muistavat etteivät loukkaa toimillaan muita, käyttäytyvät asiallisesti ja hoitavat velvoitteensa (esim. koulu).

Meillä myös kuunnellaan lapsia ja keskustellaan asioista.

Nämäkin lapset kyllä uhmaavat kovasti mummoaan, joka kieltää suurinpiirtein kaiken mahdollisen ja yrittää kontrolloida liikaa (esim. sen, missä järjestyksessä lautaselta syödään ruoat ja missä välissä juodaan tai haukataan leivästä).

muut pitävät juuri huonostikäyttäytyvinä.

JOs niille ei saa sanoa tai kieltää mitään ja heti alkaa uhmaaminen. Eikös ap:n aloitus koskenut juuri päinvastaisia tapauksia?

Joskus tulee tietenkin uhmatilanteita, mutta harvemmin.



Kasvatustyylini on keskusteleva ja lapsen huomioonottava. Huudan hyvin harvoin. Ja JOS huudan, niin silloin lapset tottelevat taatusti..:)



Lapset 4,6 ja 8v., temperamentiltaan hyvin erilaisia kaikki.

Joskus pientä jupinaa, mutta silti tekee. Poika on 11-vuotias. Lapsi on ollut aina aika järkevä, positiivinen ja empaattinen. Olen perustellut miksi joku ais pitää tehdä, ja josksu sanon, että asia vain nyt on niin, että pitää totella. Olemme mieheni kanssa samoilla linjoilla, ja sovimme lapseen liittyvistä asioista yhdessä. Joten jos isä kieltää jotain, niin minäkin, tai jos asiasta pitää keskustella, niin emme tee sitä lapsen kuullen.

Meillä on 4 lasta joissa on tempperamenttieroja, silti pitää sanoa että jos lapsi tottelee vasta kun äiti/isä on jo ihan kipsissä (rääkyy, uhkaa päättömillä) niin vanhemman pitäisi lakata tuo toiminta ja tehdä selkeämpiä vaatimuksia sääntöjen noudattamiselle. Uhata aikasemmin nurkalla/arestilla ja toteuttaa tämä seuraavalla kiellolla kuin jankuttaa yhä ja yhä.



Lapsi kyllä oppii että äiti/isä on tosissaan vasta kun se huutaa pää punaisena eikä tottele aikasemmin kun tätä ei ole vaaditukaan.



Jos olette yhtään jaksoa Nannyja katselleet niin kaikissa poikkeuksetta näin tapahtuu.

Meillä lapset ovat 1v, 3v ja 6v ja ovat kaikki yleensä iloisia ja tottelevaisia.



Tottelevat siis lähes aina, pari poikkeusta ehkä vuodessa. Luulen, että perustuu siihen, että en yleensä vaadi mitään älytöntä ja lapsilla on perusasiat kunnossa. Nukkuvat siis riittävästi, säännölliset ruoka-ajat eli eivät ole nälkäisiä tms.. joskus on käynyt niin että ruokailu on viivästynyt pari tuntia (juhlat tms.) ja silloin kyllä käytös huonontuu.



Ruokailut ja pukemistilanteet hoidetaan ikätasoon ja taitoihin suhteutettuna, kuopusta autetaan vielä paljon, isommat jo tekevät itse.. Tavarat kerätään, sänky pedataan, muissa kotitöissä osallistuvat kiinnostuksen verran. Auttavat siis pyykkihommissa, pihatöissä ja ruuan laitossa.

meillä on 4,5v rauhallinen ja tottelevainen lapsi, jolla tuntuu olevan hyvä oikean ja väärän taju ja halu tehdä oikein. Ei tartte juurikaan tapella. Samanlaisia olemme me vanhemmatkin.

että jos lapsi uskaltaa osoittaa myös ne negatiiviset tunteensa, niin se kertoo että hänellä on perusturvallisuus ja luottamus perheessä kunnossa. Perheessä jossa esim. riidellään paljon, lapset voivat yrittää kompensoida räjähdysherkkää ilmapiiriä ylikiltteydellä.



Eli se kaikki ei välttämättä ole teidän erinomaisesta kasvatuksestanne kiinni ;)

Eli se kaikki ei välttämättä ole teidän erinomaisesta kasvatuksestanne kiinni ;)

Eihän kukaan av-mamma VOI osata oikeasti kasvattaa hyvin?

t. 6

PS: ap kysymykseen vastaustani vielä täydentäen, luonteeltaan esikoinen on erittäin lujatahtoinen ja itsevarma vaikkakin rauhallinen, kuopus on herkästi räjähtävä, mököttäjätyyppiä, voisi vaikeaksikin luokitella. Todella vieraskoreita ovat molemmat, olleet jo ihan pieninä ja pyytämättä...