Vauvaa hoitaessani mieleen tulee uutiset mitä on ollu (lasten hirveät pahoinpitelyt ja -kohtelut)

pakkoajatusten takia. Mm. tuollaisten.

enkä enää moneen vuoteen voinut lukea sellaisia ollenkaan, enkä alkuun edes katsoa uutisiakaan tms. Onneksi teet tästä maailmasta omalla toiminnallasi parempaa, muuta et juuri nyt voi, ja se mitä teet, on korvaamattoman arvokasta!



Halaus!

en enää juuri lue lehtiä, koska mietin monta päivää ja kuukausiakin kaikkia niitä lapsen kärsimyksiä. Joskus menee vähän ylikin; esimerkiksi tuon yhden pedofiilin äidin nimeä googletin viimeksi viikko sitten, luin sitä sen oikein erinomaista cv:tä sieltä ja mietin aivan raivoissani, että mitä sä oikein teit sille sun viattomalle vauvalle, että hänestä kasvoi tuollainen hirviö? Olitko sä koskaan kotona kun sun lapset tarvitsi sua? Suojelitko sä niitä koskaan? Ja tajuan kyllä että tämä ei ole ihan normaalin rajoissa tää mun käytös.



Joten mä rajoitan aika paljon sitä aikaa jonka käytän netissä ja muualla mediassa, ihan kaikkien hyvinvoinnin vuoksi.

mitä on lukenut. Minäkin koen oman lapseni melkein osaksi itseäni, rakkaus on ihan suunnaton, ja -ihan kuten sinäkin- ihmettelen, miksi maailmassa kukaan haluaa satuttaa pientä.



Itse olen pohtinut, että jos tekisi asioille jotain konkreettista, kunhan lapset vähän kasvavat. Alkaisi tukiperheeksi tai toimisi vaikka Pelastakaa Lapset ry:n tms. kautta...



Tiedän ap just mitä tarkoitat...

Poika 3 kk. Varsinkin aluksi ahdisti, että miksi tein viattoman vauvan tähän pahaan maailmaan.

Liittyy varmasti osittain vauvan ja hormonien tuomaan herkkyyteen. Pian vauvan syntymän jälkeen järkytyin voimakkaasti raaoista etenkin lapsille tapahtuneista uutisista ja yritin välttää niitä. Aika auttoi minua, vaikka kyllä ne uutiset vieläkin järkyttävät ja pohdin kuinka joku voi vahingoittaa lapsia tai ylipäänsä ketään.

Mä ahdistun ihan tosissani näistä kaikista tapauksista, mulle tulee ihan fyysisesti paha olo.



Itsellä on 3lasta, nuorin on reilu 1v.

Olen aina ollut suhteellisen herkkä kun kyse on lapsista tai eläimistä, aikuisia kohtaan olen aika tunnekylmä, eikä herätä hirveästi tunteita heidän kohtalo, esim. nyt tässä belgian tapauksessa ei ollut mitään ongelmaa ennen kuin luin, että yksi kuolleista oli alle 2v lapsi, sitten alkoi taas ahdistus.



Mitä vanhemmaksi tulen sitä suuremmaksi tää tuska kasvaa, välillä oon eksynyt lukemaan jotain juttua esim.sydän lapsesta ja hänen äitinsä ajatuksia viimeisistä hetkistä, se oli jotain niin järkyttävää, että happi lakkasi kulkemasta ja itkin sen jälkeen yli tunnin.



Vaikka olenkin sitä mieltä, että paha ei maailmasta poistu sillä, että sulkee silmät, mutta mun nykysin pakko, koska otan asiat niin raskaasti, että siinä kärsii oman perheen hoitokin kun itken ja itken kaikkien viattomien kohtaloa.



Mutta todella, ei voi kun ihmetellä miten paha maailma on ja vielä niille kaikista hyvimmille.

Mulla on sellainen vähän jäsentymätön ajatus, että se lisää meidän perheen onnen arvoa. Siis se että arvostamme ja suojelemme lasta, kun se ei aina kaikille ole ollut itsestään selvää, miten arvokas asia on kyseessä. Vähän niinkuin olisi löytänyt timantin, jonka joku toinen on heittänyt roskana pois. Ei tarkoita, että mitenkään erityisesti seuraisin kauhujuttuja, mutta kun niihin törmää on hyvä olla joku kaunis ajatus mihin turvattua ja mulle se on se, että ainakin omaa lasta voin pitää hyvin, vaikka en kaikkia maailman lapsia voikaan.