Minkä takia jotkut äidit lopettavat oman elämänsä lapsen synnyttyä.

Vierailija:

Tuo nyt oli ihan typerää, että lapse voi opettaa olemaan yksinään että saa lehden luettua... Heh heh, niin ehkä joillekin lapsille voikin tällaista yrittää opettaa, mutta ei se kaikille toimi! Jotkut lapset vaan vaatii enemmän huomiota kuin toiset.

Meidän kohta kaksivuotias ei todellakaan anna äidin lukea lehteä. Yritetty on opettaa - trust me. Mutta kun pikku riiviö tulee repimään lehden kädestä ja tallomaan sen päälle, jos ei saa muuten tarpeeksi huomiota.

Joten kieltämättä ajankohtaisten tapahtumien seuraaminen on jäänyt vähän vähemmälle tässä parin vuoden aikana. Välttämättömyyden pakosta :( .

Nähtävästi tänäpäivänä on erittäin yleistä, että äidit omistautuvat vain ja ainoastaan " lapsilleen" ja elävät " lasten ehdoilla" . Mielestäni lasten pitää pienestä pitäen oppia, että on olemassa myös muita ihmisiä ja muiden ihmisten tarpeita.



Uskon kyllä vakaasti, että lasten liiallinen huomioonottaminen on vain karhunpalvelus heille. Kyllä jo kuusikuukautinen pystyy oppimaan olemaan hetken yksikseen, jotta äiti voi esim. lukea lehden rauhassa, käydä suihkussa, käyttää tietokonetta jne. Jos äidin elämä pirstaloituu alle kymmenen minuutin " omiksi hetkiksi" , ei se voi olla perheen parhaaksi. Ei kukaan ihminen voi elää vain ja ainoastaa toiselle/toisille ihmisille. Kyllä jokaisella pitää olla mahdollisuus viettää myös hetki itsekseen.



Ja tällä en sitten tarkoita mitään koliikkivauvojen hoitajia tms vaan ihan tavallisten yli puolivuotiaitten lasten äitejä.

Vierailija:

Kyllä jo kuusikuukautinen pystyy oppimaan olemaan hetken yksikseen, jotta äiti voi esim. lukea lehden rauhassa, käydä suihkussa, käyttää tietokonetta jne.

Onko näin? Vinkkejä otetaan vastaan miten tuollainen " opettaminen" käytännössä tapahtuu?

Vierailija:

Onko näin? Vinkkejä otetaan vastaan miten tuollainen " opettaminen" käytännössä tapahtuu?

Tärkeintä on osata jakaa aikansa, perheelle,itselle ja puolisolle. Se saattaa olla vaikeaa,mutta en usko että pitemmän päälle on kenellekkään hyvä,jos ei koskaan ole omaa aikaa tehdä jotain kivaa. Oli se sitten mitä tahansa. Turhaa lässytystä tollanen,haluan vain ja ainoastaan olla lasten kanssa muuta en kaipaa. Sinne on hyvä paeta. Ei ole paineita.

Vierailija:

Tärkeintä on osata jakaa aikansa, perheelle,itselle ja puolisolle. Se saattaa olla vaikeaa,mutta en usko että pitemmän päälle on kenellekkään hyvä,jos ei koskaan ole omaa aikaa tehdä jotain kivaa. Oli se sitten mitä tahansa. Turhaa lässytystä tollanen,haluan vain ja ainoastaan olla lasten kanssa muuta en kaipaa. Sinne on hyvä paeta. Ei ole paineita.

Miten ihmeessä sitä saa aikansa riittämään vielä itselle ja puolisolle, kun suurin osa päivästä menee töissä ja jossain välissä pitäisi olla vielä lastenkin kanssa? Etenkin kun lapset ovat takertuvaa sorttia.

Pienet lapset kommunikoivat pääsääntöisesti itkulla ja kaikkeen itkuun ei tarvitse äidin heti reagoida. Usein itkussa on kysymys tylsistymisestä ja silloin laitan vaikkapa uusia leluja lähelle, käännän katseen toiseen suuntaan, laulan pari säkeistöä jotain lastenlaulua jne.



Kun lapsen luo ei ihan heti sännätä, hän oppii pikku hiljaa viihdyttämään itseään ja näin ollen pikku hiljaa myös äiti saa itselleen entistä enemmän aikaa.

Meillä mielestäni hyvin vaativa pikkumies joka ei elämänsä ensi kuukausina suostunut hereillä ollessaan olemaan hetkeäkään missään muualla kuin sylissä, ei siis edes liikkuvissa vaunuissa, sitterissä äidin istuessa viiden sentin päässä jne. Päätin kuitenkin että suihkussa käymistä en lapsen vuoksi lopeta =) joten otin hänet sitterissä kylppäriin ja jutustelin, lauloin, ilmehdin jne. lapselle koko suihkun ajan. Aluksi hän parkui ja suihkuhetkeni olivat erittäin pikaisia ja jouduin keskenkaiken ottamaan häntä monta kertaa syliin, mutta vähitellen, sinnikkäästi samaa toistamalla lapsi oppi. Nykyään lapsen ollessa vuoden ikäinen voin joka aamu kaikessa rauhassa käydä jopa 15-20 min aamusuihkussani ja lapsi istuu tyytyväisenä tuolissaan, tykkää katsella ja kuunnella veden kohinaa. =) Vastaavasti kun lapsi 6 kk iässä lähti liikkelle, otin periaatteeksi, että hän saa tehdä rauhassa tutkimusmatkojaan enkä kulje koko ajan perässä vahtimassa. Tätä periaatetta noudattamalla lapsi onkin oppinut leikkimään itsenäisesti, välillä puuhastelee puolikin tuntia kirjojensa ja palikoidensa parissa.

Suihkussa ei voida käydä tai lukea lehteä rauhassa!?!

Pienen vauvan tarpeisiin on vastattava heti, mutta kyllä vuoden parin ikäisen pitää jo osata odottaa hetki. Vanhempien tehtävä on opettaa lapselle kärsivällisyyttä ja odottamista, kaikkea ei voi saada heti. Ettekö uskalla kieltää lasta, aiheuttaa tälle pahaa oloa? Miksei voi sanoa, että äiti lukee nyt lehden ja sinä voit sen aikaa leikkiä tuossa lattialla? Itselläni on kaksi lasta ja lahkeessa roikkuminen on minullekin tuttua. Kun vaan sinnikäästi kieltää, eikä anna lapsen pompottaa saatte varmasti jossain vaiheessa myös hetken aikaa myös itsellenne.

Ymmärrän ap:n pointin, mutta en ole ihan samaa mieltä siitä. Moni täällä on jo todennutkin, että ihminen ja elämäntilanteet muuttuvat jatkuvasti. Minusta on luonnollista, että nyt vauva-aikana keskityn vauvaan, eihän sitä ikuisesti kestä. Osaan kuitenkin olla erossakin vauvastani: kun olen kaverin kanssa kahvilla tai lenkillä niin en tosiaankaan koko ajan mieti vauvaani, tiedän isän pärjäävän hänen kanssaan. Minulla ei vaan ole tarvetta kovin usein lähteä minnekään yksin tai kavereiden kanssa, koska viihdyn mainiosti kotona oman pienen perheeni kanssa. Ehkä kahden vuoden kuluttua tilanne on jo ihan toinen.

Tuntuu siltä, että meille on kasvamassa todellinen egosentrinen sukupolvi, joka on jo pienestä asti saanut olla perheen pää, jonka ehdoilla tehdään kaikki asiat.



Nähtävästi lapsen itku on vanhemmille niin karmea asia, että sen estämiseksi tehdään kaikki mahdollinen ja sitten ihmetellään seuraavaksi, miksi lapsi ei jaksa odottaa vuoroaan, ei kestä minkäänlaisia pettymyksiä, vaatii jatkuvaa huomiota ja virikkeitä.

Missään vaiheessa ei ollut pointtina puhua vastasyntyneiden vanhemmista vaan näiden " hoitovapaalaisten" , eli 1-3-vuotiainen äideistä.

vaikea sanoa millaiseksi vauvan myötä elämä muuttuu (-melko totaalisesti kuitenkin). Haluaisin kuitenkin että minulla olisi omaa aikaakin (isäkin tulee ottamaan vastauuta vauvan hoidossa) siten, että edes muutaman kuukauden kuluttua vauvan syntymästä voisin käydä kerran tai kahdesti viikossa omassa harrastuksessani, joka kestää n. 1½ h kerrallaan. Tämä ei ole mielestäni ylenmäärin paljon poissaoloa vauvan luota, eikä vauva siitä voi kärsiä jos oma isä hoitaa.



Minulla on ollut ystävä joka muuttui täysin vauvan synnyttyä- ei käynyt missään, ei harrastanut enää mitään, ei tavannut kavereita (hänen luonaan piti käydä jos haluttiin tavata), ei varmaan seurannut edes maailman tapahtumia- ystävyytemme hiipui pikkuhiljaa, koska hän ei pystynyt enää puhumaan mistään muusta kuin lapsestaan. En halua muuttua tällä lailla- haluan, että ystäväpiirini kuuluvat lapsttomatkin jaksavat vielä olla seurassani ja että pystyn puhumaan muustakin kuin lapsestani. Siihen on mielestäni edellytyksenä se, että minulla on lapsen synnyttyäkin kodin ja lapsen ulkopuolisia kontakteja maailmaan ja että seuraan aikaani.

Olen innokas lapseton, ymmärtämätön, kinaaja

Aikaa varmasti löytyy, mutta miten sen ajan käyttää, on eri asia. Enkä minä tiedä olenko minä mikään sanomaan naapurin rouvan ajankäytöstä? Hänen asiansahan se on.

Minä olen kotona neljän lapsen kanssa, olen ajatellut, että minun " työpäiväni" koostuu lasten tarpeiden tyydyttämisestä ja kodin hoitamisesta. En todellisuudessa pidä tätä työnä, mutta tarvitsen jonkinlaisen säännöllisyyden kestääkseni itse tätä kotona oloa, joten olen suunnitellut päivän siten, että se on täynnä toimintaa. Lasten kanssa.

Kun mieheni tulee kotiin, loppuu " työpäivä" ja voimme olla vapaammin. Silloin voin lasten läsnäollessa tehdä muutakin. Minä otan silloin käteeni sanomalehden, vaikka monesti tuntuu, että olisi vain helpompi lysähtää television ääreen. Uskon, että useimmat lysähtävätkin, enkä moiti heitä siitä.

Kyllä muakin välillä huvittaa kun puistossa kotiäidit kertoilee kuinka olisi kiva olla hyvässä kunnossa (fyysisessä), mutta kun ei malta kotoota lähteä lapsen luota...mikäs siinä, jokainen tekee omat valintansa. Ymmärrän kyllä, mutta itse olen valinnut toisin.

Vierailija:

av vastaa ja ihmettelee kun kaikki puhuvat taas asian vierestä

En tosiaan tarkoittanut elämällä baareja ja leffoja vaan ihan normaalia seurustelua.

" Normaalia seurustelua" ? Itse vastasin tuolla ihan alussa, että olin jo ennen lasta saanut ihan tarpeekseni baareista ja sinkkuystävieni miesongelmista. Mutta ap ei tarkoita sitä? Ja mikä ap nyt kuvittelee olevansa kun haluaa vielä tämän " oman ajankin" (mitä äideillä pitäisi myös olla) määritellä?

Mulle baareissa käynti esim. on myös ihan normaalia seurustelua ja siitä, ja melkeinpä ainoastaan siitä, olen luopunut lapsen myötä.

Jos ap:sta tuntuu, että kaikki juttelee hänen kanssaa vain lapsista ja kukaan ei halua lähteä ilman lapsia mihinkään kannattaisi ehkä ap:n nyt vilkaista peiliin ja miettiä voisiko se syy olla siellä. Se, että ap olettaa syyn olevan muissa äideissä kertoo jo jotain... Kyllä mäkin tietyssä seurassa puhun vain lapsista...