Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten vahvistaa omaa äitiyttään ja sidettä lapseen? =/
29.11.2011 |
Koen olevani jotenkin etäinen 8-vuotiaan lapseni kanssa, ihan kuin hän olisi vaikkapa siskoni lapsi. Ei pidä käsittää väärin: totta kai rakastan häntä ja koen vahvasti äidillisiä tunteita, antaisin kaikkeni hänen vuokseen yms., mutta ihan kuin välillämme olisi joku klikki vielä, joku este ettemme ole niin läheiset kuin haluaisin meidän olevan, tai kuin koen että meidän pitäisi olla, äitinä ja lapsena. Se tunne tekee minut surulliseksi.
Vai onko se tunne normaalia? Koetteko te ihan 100 % läheisyyttä lapsenne kanssa, vai onko niin, että haluatte tavallaan vielä lähemmäs?
En ole koskaan ollut mitenkään erityisen äidillinen ihminen, ja lapsi tehtiin "järkisyistä", vaikka jälkeenpäin ajateltuna ne järkisyyt olivatkin ihan väärät, miehestä nyt puhumattakaan. Miehestä sukeutui väkivaltainen ja me lähdimme lapsen kanssa (4 vuotta sitten) ja asumme kaksin. Isäänsä näkee joka toinen viikonloppu, hän on melko tunnekylmä ihminen, lapsen pitää olla aina reipas ja kiltti, heikkouttaan ei saa näyttää eikä itkeä yms. Ehkä peilaan tähän ja koen, että minun pitäisi olla sitten se lämmin vanhempi hänenkin edestään.
Meillä on kyllä läheisyyttä, kerron lapselle päivittäin rakastavani häntä ja kyselen hänen asioistaan, päivästään koulussa ja kannustan puhumaan, jos joku painaa. Silti hänen kanssaan viettämäni aika ei tunnu jotenkin... aidolta? Tästä on tullut jonkunlainen oravanpyörä: en enää edes erityisemmin nauti lapsen kanssa touhuamisesta, koska koen, etten osaa olla läsnä jotenkin "oikein". Haluan tietysti, että hänellä on hyvä ja koska koen, että hän viihtyy ehkä paremmin kavereidensa kanssa, olen helpottunut, kun hän haluaa olla ulkona sen sijaan, että haluaisi tehdä minun kanssani jotain.
Lisäksi luulen, että saatan vaatia lapselta liikaa, siinä kuin isänsäkin. Tyyliin "mitä ne naapuritkin ajattelee", vaikka mitä sillä pitäisi olla väliä, kun vaan mun lapseni olisi onnellinen!
Myös koen jonkun verran ärtyneisyyttä, kun lapsi kyselee koko ajan, meluaa ja räpeltää asioita, esiintyy, pomppii... Yritän pitää enimmät kiellot sisuksissani, yritän muistaa että niin lapset tekevät, mutta kai muutkin äidit ärsyyntyvät lastensa metelistä...?
Lapsi on ihana ja minä inhoan sitä tunnetta, kun olen helpottunut lapsen mentyä nukkumaan! Joskus menen katsomaan häntä hänen nukkuessaan, ja kyllä minä kyynellyn siitä rakkauden tunteesta. Tuossa nukkuu pala minusta, pieni ihminen joka rakastaa minua yhtä paljon kuin itse rakastan omaa äitiäni, enkä minä osaa edes olla oikea äiti!
Tästä tuli melko pitkä kirjoitus, ensimmäistä kertaa puran tämän sisällä myllertävän tunteen sanoiksi ja jos saa pyytää, haluaisin asiallisia kommentteja. Haluan asiat paremmalle tolalle!
Kommentit (23)
sinulla on käsitys siitä, mitä äitys on, hieman vääristynyt. Ihan kaikkea mitä lehdistä lukee ei kannata ottaa tosissaan. Olet yksinhuoltaja, ei ole mikään ihme, että illalla on oma rauha tarpeen. Ei se ole mitään äidinrakkauden puutetta. Ja väsyneenä meteli ja levoton meno on ärsyttävää. Onko sulla yhtään omaa aikaa? Esim. pääsetkö harrastamaan mitään? Edes kävelylle jonain iltana viikossa?
Ehdotus: olisiko joku yhtenen juttu, jost ate molemmat pitäisitte,mitä voisitte alkaa iltasella tekemään yhdessä? Muutamana iltana viikossa? Pelaamaan, käymään uimassa, askartelemaan jotain tms. mikä nyt teitä molempia kiinnostaisi? 8v on jo niin iso, että pystyy jo lähes kaikkeen mitä sinäkin... Ja juttele noista tunteistasi oman äitisi kanssa, hän varmaankin ymmärtää sinua parhaiten ja osaa antaa vähän perspektiviä tähän äitiyteen:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hei ap, oletko tyytyväinen kun olet yksin omassa rauhassasi?
Siis siinä mielessä, että analysoit omaa tapaasi olla äiti, suoritat sitä ja tunnet sitten syyllisyyttä siitä, että et ole suorittanut sitä oikealla tavalla.
Minusta sinä kuulostat äitinä oikein hyvältä. Ihmisenä kuulostat sellaiselta, joka ei ole saanut sellaista rakkautta, jossa on tullut vilpittömästi rakastetuksi ja hyväksytyski myös heikkona ja keskeneräisenä ihmisenä. Ootko aina kokenut, että sun pitäisi olla tietynlainen että sua voisi rakastaa? Ehkä sun pitäisi vain opetella olemaan armollisempi itsellesi.
ehkä kaikkien kanssa ei voi olla 100% läheinen? Harmi tietenkin, että haluaisit mutta et tunne siihen kykeneväsi (tai ehkä lapsi ei kykene?) Minusta se riittää, että rakastat lastasi ja haluat hänelle hyvää, nautit hänen seurastaan toisinaan ja kerrot hänelle sen. Tuo pakonomainen läheisyyden yrittäminen voi ajaa suhteenne karille kokonaan. PArasta hyväksyä nykyinen tilanne, niin pystyt olemaan aidosti lapsen kanssa. Ihmissuhteissa aitous on tärkeintä, lapsi vaistoaa kyllä kaiken väkisin yrittämisen ja teennäisyyden. Olet hyvä äiti!
Äideillä on usein vähän hankala asettua poikalapsen maailmaan. Näin on kertoneet useatkin äidit joita tunnen. Ei ole yhteisiä tuntemuksia ja kiinnostuksen kohteita.
Ei se silti poista tunnetta, että on riittämätön. Kuvailet hienosti asiaa, toivon että saat parempia vastauksia kuin minulta. Itselläni on kaksi tyttöä ja jotenkin tuntuu, että samaistuminen ja yhdessä tekeminen on helppoa. Tosin tottakai tulee helpotuksen tunteita, kun meluavat lapset ovat kylässä, hoidossa tai yön poissa. Aikuinen tarvitsee omaa aikaa.
Voisin vastailla vaikka kuinka pitkään, viestistä tulee esille kaikenlaisia asioita kuten väkivaltainen ex mies. Mutta sanoisin nyt kuitenkin vain, että yritä hankkia jokin yhteinen harrastus. Se kuulema yhdistää lapsia ja vanhempia ihan teini-iässäkin. Omat lapseni vasta 5 ja 8.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en tunne 100% läheisyyttä kaikkien lasteni kanssa- yhden kanssa kyllä 99%, muiden jotakin vähän vähemmän, yhden kanssa en melkein ollenkaan. Silti rakastan tätä yhtäkin, mutta hänellä on läheisempi suhde isäänsä ja se on ihan hyvä. En yritä muuttaa asiaa, mutta luon tilaisuuksia joissa meilläkin on mahdollisuus saada pieni hetkellinen läheisyyden kokemus. Lapsi ei tunnu kärsivän tilanteesta, joten minäkään en ota paineita siitä.
mä rakastan kaikkia yhtä paljon, mutta vanhinpaan tyttöön mulla on mielestäni liian viileät välit. Häntä ei ole saanut pitkään aikaan halailla, enää 2. luokalla ei missään nimessä saanut pitää kädestä jne. Mun äidillä oli muhun kylmät välit ja sen takia tuo rasittaa mua aivan suunnattomasti. Nuorimmainen tykkää halailla ja pitää hellyydestä. Olenkin miettinyt, etät onko se vain luonnekysymys. Jos sunkaan lapsesi ei niin tykkää läheisyydestä ja se on vaikuttanut suhun noin? Ehkä me äidit mietitään kaikkea ihan liikaa.
Luulen kanssa, että mietin tätä kaikkea ihan liikaa ja annan sille liian suuren roolin. Silti en voi olla tuntematta mitä tunnen. Lapsi ei kyllä erityisemmin hakeudu lähelle, joskus kun oma-aloitteisesti halaa, niin tuntuu etten haluaisi ikinä päästää irti! En silti ole mitenkään takertuva, ehkä välillä liiankin "kaverillinen" äiti.
Ikävää että äitisi kanssa välinne olivat kylmät. Meillä oli äidin kanssa kyllä läheiset välit, varsinkin ihan pienenä, olin jatkuvasti äidissä kiinni... Ehkä peilaan tätä suhdetta siihen liiaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, joidenkin ihmisten on vaikeampi muodostaa todella läheistä fyysistä ja psyykkistä sidettä (melkeinpä symbioosia) lapsiinsa, esimerkiksi oma puolisoni on tällainen. Mutta vähemmänkin läheinen riittää, kunhan lapsi tulee kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyksi itsenään, ja minusta kuulostaa että kyllä tämä teillä toteutuu. Ja pystyt antamaan fyysistäkin läheisyyttä.
On myös niin, että joidenkin lasten kanssa synkkaa paremmin kuin toisten. Ne, joilla on monta lasta tietävät tämän hyvin. Jos on vain yksi lapsi ja se sattuu olemaan sellaista temperamentti- tai persoonatyyppiä jonka kanssa ei itsellä oikein hyvin klikkaa, niin sitä helposti luulee että tässä on nyt joku isompikin vika. Kun on vain vähän huono tuuri :-) Sinä kuitenkin sanot lastasi "ihanaksi", ja se on minusta tärkeää, jos se vain on totta. Sinä näet hänen hienot puolensa ja näet hänet hyvässä valossa, vaikka henkilökohtaisesti et hänen kaltaisensa ihmisen kanssa ehkä muuten kaveeraisi :-) Sitä juuri on rakkaus!
Ja mitä siihen tulee, että lapsi ärsyttää ja rasittaa.... Niinhän he tekevät. Olin itse yksinhuoltaja kymmenen vuotta, ja muistan elävästi miten eräänä kauniina päivänä tajusin, että oma antamisen ämpärini on aivan tyhjä. Kun lapsi oli pienempi minulle oli ilo esimerkiksi leikkiä hänen kanssaan ja yksi hauskimmista jutuistamme oli sellainen, että sanoin että nyt tehdään puolen tunnin ajan aivan mitä hän haluaa, täsmälleen hänen ohjeidensa mukaan. Se oli lapselle tietysti todella ihanaa. Ja sitten en enää pystynyt! En kerta kaikkiaan voinut pakottaa itseäni sen tason antamiseen, enkä oikein enää jaksanut leikkiäkään. Hyvä hoito ja yhdessä jutteleminen ja pelaileminen (ajoittain, vähän puoliväkisin minun puoleltani) jatkui kuitenkin. En usko että lapsi vaurioitui siitä että äidin paukut superintensiiviseen äitiyteen loppuivat. Luulen, että sinullakin saattaa olla vähän tällaista tuntua: tiedät että voisit tehdä paremminkin. Mutta tiedä myös tämä: jos et pysty, et pysty. Kyllin hyvä saa riittää!
sinulla on käsitys siitä, mitä äitys on, hieman vääristynyt. Ihan kaikkea mitä lehdistä lukee ei kannata ottaa tosissaan. Olet yksinhuoltaja, ei ole mikään ihme, että illalla on oma rauha tarpeen. Ei se ole mitään äidinrakkauden puutetta. Ja väsyneenä meteli ja levoton meno on ärsyttävää. Onko sulla yhtään omaa aikaa? Esim. pääsetkö harrastamaan mitään? Edes kävelylle jonain iltana viikossa? Ehdotus: olisiko joku yhtenen juttu, jost ate molemmat pitäisitte,mitä voisitte alkaa iltasella tekemään yhdessä? Muutamana iltana viikossa? Pelaamaan, käymään uimassa, askartelemaan jotain tms. mikä nyt teitä molempia kiinnostaisi? 8v on jo niin iso, että pystyy jo lähes kaikkeen mitä sinäkin... Ja juttele noista tunteistasi oman äitisi kanssa, hän varmaankin ymmärtää sinua parhaiten ja osaa antaa vähän perspektiviä tähän äitiyteen:)
Kolahti. Ehkä tosiaan asetan itselleni liian suuret odotukset, mitä minun kuuluisi olla. En vaan jotenkin osaa olla rento tai aito lapsen läsnä ollessa. Osaankohan sitten kuitenkin.
Omaa aikaa on kyllä, lapsi on helppo nukahtaja ja menee unille jo 20 aikaan, ja on tosiaan joka toinen viikonloppu isällään.
Tuo yhteinen harrastus kuulostaa mahtavalta idealta! Jotain ihan konkreettista tekemistä ihan kahdestaan, säännöllisesti. Sellaista alan selvitellä jo tänään.
Oma äitini on valitettavasti kuollut, joten hänen kanssaan en voi enää näistä asioista puhua... Se tuntuisi kyllä tärkeältä. =(
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hei ap, oletko tyytyväinen kun olet yksin omassa rauhassasi?
En minä mitään ihmeellistä tee yksin ollessani, mutta kaipaan kyllä yksin oloa paljonkin. Kuitenkin lapsi viihtyy yksin huoneessaankin, jolloin saan olla "omassa rauhassa". En siis voi väittää, että olisin erityisen väsähtänyt tilanteeseen, lapsi on helppo.
Ap
Silloin kun oma antamisen ja äitimisen ämpärini oli erityisen tyhjä, koin todella tärkeäksi ne hetket jolloin MATKUSTIN poikani kanssa. Jostain syystä matkan tekeminen on aina ollut erityisen antoisaa läheisyyden kannalta. Ehkä siksi, että siinä ollaan pakosta yhdessä, mutta menossa jonnekin. Ei ole pakko täyttää aikaa merkityksellisellä keskustelulla tai tekemisellä, mutta jos sellaista syntyy sille on tilaa.
Ja matkustamiseksi riitti ihan bussimatka Espooseen tuttaville kylään, toki myös lento Ouluun tai junalla Tampereelle :-) Suosittelen sinullekin yhteisiä matkoja, josko ne teille toisivat samanlaista "me" -tunnetta kuin meille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niihin tulee syvyyttä enemmän.
Kyllä minäkin huokaisen helpotuksesta, kun saan meidän pojat 7v. ja 10v. nukkumaan.
Katsos kun ne lapset pitää meteliä ja normaalia, että vanhemmat jaksa sitä kuunnella.
Pojissa on muutenkin sitä energiaa.
En kuitenkaan tunne välejä viileiksi poikiini.
Siis siinä mielessä, että analysoit omaa tapaasi olla äiti, suoritat sitä ja tunnet sitten syyllisyyttä siitä, että et ole suorittanut sitä oikealla tavalla. Minusta sinä kuulostat äitinä oikein hyvältä. Ihmisenä kuulostat sellaiselta, joka ei ole saanut sellaista rakkautta, jossa on tullut vilpittömästi rakastetuksi ja hyväksytyski myös heikkona ja keskeneräisenä ihmisenä. Ootko aina kokenut, että sun pitäisi olla tietynlainen että sua voisi rakastaa? Ehkä sun pitäisi vain opetella olemaan armollisempi itsellesi.
Tämäkin vastaus sai palan kurkkuun... Voi hyvin olla, että kaikessa on kysymys tuosta, että haluan kompensoida jotain, mitä itse en ole saanut. Isä jätti meidät ja äitini kuoli, kun olin nuori, jäin siis aika yksin. Kiitos ihanista sanoistasi! =')
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
normaalilta äidiltä normaaleinen äidintunteineen. Ehdottaisit että rentoudut :)
Ei kannata ajatella liikaa sitä äitiyttään, äidin rooliaa yms. Elä mieluummin, sinä olet sinä ja sinunlaisesi äiti, lapsesi taas omanlaisensa persoona ja teidän suhde muodostuu pitkälti noiden asioiden varaan. EI ole mitään kaavaa millainen äidin ja lapsen suhde pitäisi olla.
ehkä kaikkien kanssa ei voi olla 100% läheinen? Harmi tietenkin, että haluaisit mutta et tunne siihen kykeneväsi (tai ehkä lapsi ei kykene?) Minusta se riittää, että rakastat lastasi ja haluat hänelle hyvää, nautit hänen seurastaan toisinaan ja kerrot hänelle sen. Tuo pakonomainen läheisyyden yrittäminen voi ajaa suhteenne karille kokonaan. PArasta hyväksyä nykyinen tilanne, niin pystyt olemaan aidosti lapsen kanssa. Ihmissuhteissa aitous on tärkeintä, lapsi vaistoaa kyllä kaiken väkisin yrittämisen ja teennäisyyden. Olet hyvä äiti!
En kyllä yritä pakottaa läheisyyttä tai lasta viettämään kanssani aikaa, käyttäydyn hänen seurassaan normaalisti, mutta koen vain näitä ihmeellisiä tuntemuksia. Helpottaa kyllä vähän kuulla, että kaikki muutkaan eivät elä missään symbioosissa lastensa kanssa...
Ap
Äideillä on usein vähän hankala asettua poikalapsen maailmaan. Näin on kertoneet useatkin äidit joita tunnen. Ei ole yhteisiä tuntemuksia ja kiinnostuksen kohteita. Ei se silti poista tunnetta, että on riittämätön. Kuvailet hienosti asiaa, toivon että saat parempia vastauksia kuin minulta. Itselläni on kaksi tyttöä ja jotenkin tuntuu, että samaistuminen ja yhdessä tekeminen on helppoa. Tosin tottakai tulee helpotuksen tunteita, kun meluavat lapset ovat kylässä, hoidossa tai yön poissa. Aikuinen tarvitsee omaa aikaa. Voisin vastailla vaikka kuinka pitkään, viestistä tulee esille kaikenlaisia asioita kuten väkivaltainen ex mies. Mutta sanoisin nyt kuitenkin vain, että yritä hankkia jokin yhteinen harrastus. Se kuulema yhdistää lapsia ja vanhempia ihan teini-iässäkin. Omat lapseni vasta 5 ja 8.
Arvasit hyvin. Harmittaa, ettei pojalla ole miehen mallia elämässään. Sellaisen empaattisen, lämpimän miehen mallia, kun oma isänsä on etäinen eikä läheisiä suhteita isovanhempiinkaan ole. Ehkä tämä kaikki tunne onkin vain tuskaa lapsen puolesta, koen olevani riittämätön korvaamaan kaikkea, mitä lapsen pitäisi saada!
Mietin joskus, olisiko meidän elämämme kovin erilaista, jos hän olisi tyttö. Ehkä samaistuminen ja läheisyys olisi sitten helpompaa, sellaista kuin se oli minulla ja äidilläni. Tai mistä minä tiedän, ehkä omakin äitini koki samankaltaisia riittämättömyyden tunteita äitinä, mutta hienosti onnistui peittämään kaiken minulta. Ehkä minä onnistun samassa...
Yhteinen harrastus tulee kyllä ehdottomasti hankintaan meille. =)
Ap
Kyllä, joidenkin ihmisten on vaikeampi muodostaa todella läheistä fyysistä ja psyykkistä sidettä (melkeinpä symbioosia) lapsiinsa, esimerkiksi oma puolisoni on tällainen. Mutta vähemmänkin läheinen riittää, kunhan lapsi tulee kuulluksi ja nähdyksi ja hyväksytyksi itsenään, ja minusta kuulostaa että kyllä tämä teillä toteutuu. Ja pystyt antamaan fyysistäkin läheisyyttä. On myös niin, että joidenkin lasten kanssa synkkaa paremmin kuin toisten. Ne, joilla on monta lasta tietävät tämän hyvin. Jos on vain yksi lapsi ja se sattuu olemaan sellaista temperamentti- tai persoonatyyppiä jonka kanssa ei itsellä oikein hyvin klikkaa, niin sitä helposti luulee että tässä on nyt joku isompikin vika. Kun on vain vähän huono tuuri :-) Sinä kuitenkin sanot lastasi "ihanaksi", ja se on minusta tärkeää, jos se vain on totta. Sinä näet hänen hienot puolensa ja näet hänet hyvässä valossa, vaikka henkilökohtaisesti et hänen kaltaisensa ihmisen kanssa ehkä muuten kaveeraisi :-) Sitä juuri on rakkaus! Ja mitä siihen tulee, että lapsi ärsyttää ja rasittaa.... Niinhän he tekevät. Olin itse yksinhuoltaja kymmenen vuotta, ja muistan elävästi miten eräänä kauniina päivänä tajusin, että oma antamisen ämpärini on aivan tyhjä. Kun lapsi oli pienempi minulle oli ilo esimerkiksi leikkiä hänen kanssaan ja yksi hauskimmista jutuistamme oli sellainen, että sanoin että nyt tehdään puolen tunnin ajan aivan mitä hän haluaa, täsmälleen hänen ohjeidensa mukaan. Se oli lapselle tietysti todella ihanaa. Ja sitten en enää pystynyt! En kerta kaikkiaan voinut pakottaa itseäni sen tason antamiseen, enkä oikein enää jaksanut leikkiäkään. Hyvä hoito ja yhdessä jutteleminen ja pelaileminen (ajoittain, vähän puoliväkisin minun puoleltani) jatkui kuitenkin. En usko että lapsi vaurioitui siitä että äidin paukut superintensiiviseen äitiyteen loppuivat. Luulen, että sinullakin saattaa olla vähän tällaista tuntua: tiedät että voisit tehdä paremminkin. Mutta tiedä myös tämä: jos et pysty, et pysty. Kyllin hyvä saa riittää!
Todellakin, kun on vaan yksi lapsi, niin voi olla että se olisi lapsikatraasta se luonnollisesti hieman etäisempi, ja nyt tosiaan koen, että minä olen epäaito äiti.
Tuo "vähän puoliväkisin" kuulostaa tutulta. Se ehkä saa minulle tämän tunteen, etten osaa olla äiti, koska lapsensa seurastahan "kuuluisi" nauttia, enkä minä rehellisesti sitä aina tee. Teen asioita, mutta mieleni saattaa olla muualla. Kyllin hyvä saa riittää! =)
Ap
hyvä, jossa olisi miehiäkin osallisena!
Silloin kun oma antamisen ja äitimisen ämpärini oli erityisen tyhjä, koin todella tärkeäksi ne hetket jolloin MATKUSTIN poikani kanssa. Jostain syystä matkan tekeminen on aina ollut erityisen antoisaa läheisyyden kannalta. Ehkä siksi, että siinä ollaan pakosta yhdessä, mutta menossa jonnekin. Ei ole pakko täyttää aikaa merkityksellisellä keskustelulla tai tekemisellä, mutta jos sellaista syntyy sille on tilaa. Ja matkustamiseksi riitti ihan bussimatka Espooseen tuttaville kylään, toki myös lento Ouluun tai junalla Tampereelle :-) Suosittelen sinullekin yhteisiä matkoja, josko ne teille toisivat samanlaista "me" -tunnetta kuin meille.
Ehkä teemme visiitin naapurikaupunkiin jo ensi viikonloppuna.
Tänne kirjoittaminen ja teidän vastausten lukeminen on ollut ensinnäkin mahtavaa terapiaa, myöntää tämä asia ja sittenkin saada todeta, että kaikki tämä on ihan normaalia. Ei jotenkin tunnu luontevalta puhua äitikavereiden kanssa, että kuule, musta tuntuu että mä oon paska mutsi... =)
Myös nämä käytännön vinkit ovat kullanarvoisia!!
Ap
Alue: Aihe vapaa
mä rakastan kaikkia yhtä paljon, mutta vanhinpaan tyttöön mulla on mielestäni liian viileät välit. Häntä ei ole saanut pitkään aikaan halailla, enää 2. luokalla ei missään nimessä saanut pitää kädestä jne. Mun äidillä oli muhun kylmät välit ja sen takia tuo rasittaa mua aivan suunnattomasti. Nuorimmainen tykkää halailla ja pitää hellyydestä. Olenkin miettinyt, etät onko se vain luonnekysymys. Jos sunkaan lapsesi ei niin tykkää läheisyydestä ja se on vaikuttanut suhun noin? Ehkä me äidit mietitään kaikkea ihan liikaa.