Miten vahvistaa omaa äitiyttään ja sidettä lapseen? =/

Koen olevani jotenkin etäinen 8-vuotiaan lapseni kanssa, ihan kuin hän olisi vaikkapa siskoni lapsi. Ei pidä käsittää väärin: totta kai rakastan häntä ja koen vahvasti äidillisiä tunteita, antaisin kaikkeni hänen vuokseen yms., mutta ihan kuin välillämme olisi joku klikki vielä, joku este ettemme ole niin läheiset kuin haluaisin meidän olevan, tai kuin koen että meidän pitäisi olla, äitinä ja lapsena. Se tunne tekee minut surulliseksi.



Vai onko se tunne normaalia? Koetteko te ihan 100 % läheisyyttä lapsenne kanssa, vai onko niin, että haluatte tavallaan vielä lähemmäs?



En ole koskaan ollut mitenkään erityisen äidillinen ihminen, ja lapsi tehtiin "järkisyistä", vaikka jälkeenpäin ajateltuna ne järkisyyt olivatkin ihan väärät, miehestä nyt puhumattakaan. Miehestä sukeutui väkivaltainen ja me lähdimme lapsen kanssa (4 vuotta sitten) ja asumme kaksin. Isäänsä näkee joka toinen viikonloppu, hän on melko tunnekylmä ihminen, lapsen pitää olla aina reipas ja kiltti, heikkouttaan ei saa näyttää eikä itkeä yms. Ehkä peilaan tähän ja koen, että minun pitäisi olla sitten se lämmin vanhempi hänenkin edestään.



Meillä on kyllä läheisyyttä, kerron lapselle päivittäin rakastavani häntä ja kyselen hänen asioistaan, päivästään koulussa ja kannustan puhumaan, jos joku painaa. Silti hänen kanssaan viettämäni aika ei tunnu jotenkin... aidolta? Tästä on tullut jonkunlainen oravanpyörä: en enää edes erityisemmin nauti lapsen kanssa touhuamisesta, koska koen, etten osaa olla läsnä jotenkin "oikein". Haluan tietysti, että hänellä on hyvä ja koska koen, että hän viihtyy ehkä paremmin kavereidensa kanssa, olen helpottunut, kun hän haluaa olla ulkona sen sijaan, että haluaisi tehdä minun kanssani jotain.



Lisäksi luulen, että saatan vaatia lapselta liikaa, siinä kuin isänsäkin. Tyyliin "mitä ne naapuritkin ajattelee", vaikka mitä sillä pitäisi olla väliä, kun vaan mun lapseni olisi onnellinen!



Myös koen jonkun verran ärtyneisyyttä, kun lapsi kyselee koko ajan, meluaa ja räpeltää asioita, esiintyy, pomppii... Yritän pitää enimmät kiellot sisuksissani, yritän muistaa että niin lapset tekevät, mutta kai muutkin äidit ärsyyntyvät lastensa metelistä...?



Lapsi on ihana ja minä inhoan sitä tunnetta, kun olen helpottunut lapsen mentyä nukkumaan! Joskus menen katsomaan häntä hänen nukkuessaan, ja kyllä minä kyynellyn siitä rakkauden tunteesta. Tuossa nukkuu pala minusta, pieni ihminen joka rakastaa minua yhtä paljon kuin itse rakastan omaa äitiäni, enkä minä osaa edes olla oikea äiti!



Tästä tuli melko pitkä kirjoitus, ensimmäistä kertaa puran tämän sisällä myllertävän tunteen sanoiksi ja jos saa pyytää, haluaisin asiallisia kommentteja. Haluan asiat paremmalle tolalle!