Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko äidin suru merkittävämpi kuin isän suru?
29.11.2011 |
Tuli vain mieleen tuosta ketjusta "mieheni lapsi kuoli..."
Muuten en ota kantaa siihen ketjuun, mutta olin huomaavinani, että suurin osa vastaajista piti äidin surua suurempana, tärkeämpänä ja merkittävämpänä kuin isän. Oletteko todella sitä mieltä ja jos niin miksi?
Omistaako äiti lapsen jotenkin enemmän kuin isä? Ovatko lapsen hautajaiset enemmän äidin tilaisuus kuin isän?
Onko mielipiteessänne eroa sen suhteen, ovatko vanhemmat eronneet vai ei, tai sen suhteen, kummalla vanhemmalla on erotilanteessa lähihuoltajuus?
Kommentit (57)
Mistäni vastaavassa tilanteessa on täysin turhaa kilpailla siitä kenen suru on suurin. Jos jompaa kumpaa vanhemmista häiritsee jonkun läsnäolo, sitä tulisi mielestäni kunnioittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni mies hylkää nimenomaan sen nykyisen vaimon painostuksesta.
Turhan usein täälläkin saa lukea siitä kuinka miehen lapsi on rasittava jne. Myös tuttavapiirissäni on pari tällaista miestä jotka eivät ole saaneet enää uuden naisen tultua kuvioihin pitää yhteyttä edellisen suhteen lapsiin. Vierailut ovat vain loppuneet. Ja kysessä ei ole ollut edes naisen vaihto vaan sinkku on alkanut seurustelemaan.
Sitä erosuruakin. Ja tuskin kukaan ISÄKÄÄN kuvittelee että hautaa oman lapsensa ennen itseään. Eikö sitä sitten saisi sutrra?!
on se, että usein isä kykenee hylkäämään lapsensa erotilanteessa esim. näkee 1 vkoloppu/2 vko lasta jokapäiväisen näkemisen sijaan ja kuolematilanteessa suru olisi yhtä suurta kuin äidillä, joka ei erossa pysty hylkäämään lasta.
Eläessä kiintymys ei ole yhtä suurta, mutta kuollessa suru on yhtä suuri?
moni mies hylkää perheensä (myös lapsensa) esim.uuden naisen takia. Eli valitsee sen, että ei voi olla lastensa kanssa niin paljon kuin ennen. Jos siis tällaista tilannetta ajatellaan..
Ei varmaan toki ole ajatellut, että joutuu lapsen hautaamaan, mutta miksi hylätä lapsensa eläessä, kun koskaan ei voi olla varma milloin kenenkin päivät loppuvat?!
t.18
tee vaikka hylkäisi nykyisen painostuksesta. Siinähän se ongelma piileekin, osa miehistä on valmiita laittamaan lapsensa sivuun vaikkapa naisen takia. Hyvin harva äiti tekisi samaa miehen vuoksi.
Lisäksi osa (aika moni) miehistä ei oikeasti taistele lastensa huoltajuus- ja tapaamisasiasta pontevasti, koska kyllähän siinä äkkiä tulisi exää ikävä, jos yllättäen saisikin lasten lähihuoltajuuden.
Tiedän monia sellaisia eroperheen lapsia, jotka kokevat tulleensa isän hylkäämiksi, vaikka näkevätkin isää silloin tällöin. Tiedä sitten mistä moinen kokemus, kun eihän eroavat ihmiset ikinä lapsiaan hylkää.
t.18
Et varmaan myöskään tunne yhtään eronnutta isää joka ei olisi lapsiaan hylännyt???????
Ehkä olen nähnyt liian montaa paskaa tapausta, vaikka omalle kohdalle ei ole sattunutkaan. Joten tässä tilanteessa syytä hlökohtaiseen katkeruuteen ei ole.
t.18
Mieheni sisko kuoli muutama vuosi sitten. Anoppi ei ole sen jälkeen ollut entisensä, ei oikeastaan ole enää elossa, ainoastaan hengissä. Syvästi masentunut eikä saa mitään aikaan. Appiukko taas on elänyt ihan niin kuin ennenkin. Varmasti hänkin suri tai suree mutta ei sitä mistään huomannut. Hautajaisten jälkeen harrasti normaalisti, matkusteli ja teki remonttia ja oli aina hyväntuulinen kun nähtiin.
Että minun isä ja äiti erosivat kun olin jo aikuinen. Isä vaikutti ihan normaalilta ja teki myöskin remonttia ja vaikutti ihan normaalilta itseltään. Ja huokaisin helpotuksesta kun isäni otti asian niin hyvin.....no itse asiassa äitini oli piilottanut metsästysaseet naapuriin jotta isä ei tekisi itsemurhaa ja isäni oli todellisuudessa masentunut ja itsemurhaa hautova, mutta päälle päin minä en tätä koskaan ole huomannut...
Lapsi ei esim. voi olla viiko viikko systeemillä, koska sitten äiti ei saisi niin paljon elareita :P On ihan rehellisesti myöntänyt. Mies olisi valmis ottamaan vaikka lapsen itselleen asumaan eikä äidin tarvitsisi maksaa mitään, mutta sekään ei käy..
joka haluaisi lapsia enemmän luokseen. Mutta ex-vaimo haluaa pitää lapset itsellään ja päästää lapsia mahdollisimman vähän isän luokse (eikä kyse ole siitä että isällä olisi uusi tai ero olisi johtunut isän pettämisestä tms.).
Tiedän myös 3 yh-isää.
on se, että usein isä kykenee hylkäämään lapsensa erotilanteessa esim. näkee 1 vkoloppu/2 vko lasta jokapäiväisen näkemisen sijaan ja kuolematilanteessa suru olisi yhtä suurta kuin äidillä, joka ei erossa pysty hylkäämään lasta.
Eläessä kiintymys ei ole yhtä suurta, mutta kuollessa suru on yhtä suuri?
Miehellä nimittäin on edellisestä liitostaankin lapsia, joita näkee harvemmin, jos on sovittu, että tulevat meille viikonlopuksi, mies saattaa sen perua, jos tulee itselle jotain "tärkeempää" menoa, kuten kaverit pyytää ryyppäämään. Näin ollen, saattaa mennä yli 3 viikkoakin, ettei tapaa lapsiaan, mutta häntä se ei näytä vaivaavan.
Lisäksi, on nyt uhkaillut, että jos erotaan, niin hän ei halua nähdä meitä, siis minua ja meidän yhteisiä lapsia enää ikinä. Ei kuulemma pystyisi enää tapaamaan, kun ei saisi kuitenkaan olla meidän kanssa.
Kertoo tuokin ajatusmaailma mielestäni jotain, jos voisi oikeasti jättää lapsensa lopullisesti, koska vaimo ei enää halua olla yhdessä.
Joten kyllä, luulen että jos lapsille jotain sattuisi, niin se olisi minulle kovempi paikka. Minulle lapset ovat koko elämä. Miehelleni vain osa sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[Sitten kun isät alkavat odottaa, synnyttää ja imettää lapsia
suostun antamaan heille yhtä suuren oikeuden suruunkin. Siihen asti he valitettavasti joutuvat tyytymään kakkosrooliin.
Ah kun ihanasti vähättelet. Jos SINUN miestäsi ei nappaa niin eipä taas tiedetä mailmaa löyhin perustein.
Tiedätkös meillä ÄITIÄ ei lapset nappaa.
Pitääkö mun nyt yleistää tämä yleismailmalliseksi totuudeksi.
Tuollaiset feministi paskat vituttaa mua ihan kybällä.
Moni mies hylkää nimenomaan sen nykyisen vaimon painostuksesta.
Turhan usein täälläkin saa lukea siitä kuinka miehen lapsi on rasittava jne. Myös tuttavapiirissäni on pari tällaista miestä jotka eivät ole saaneet enää uuden naisen tultua kuvioihin pitää yhteyttä edellisen suhteen lapsiin. Vierailut ovat vain loppuneet. Ja kysessä ei ole ollut edes naisen vaihto vaan sinkku on alkanut seurustelemaan.
Sitä erosuruakin. Ja tuskin kukaan ISÄKÄÄN kuvittelee että hautaa oman lapsensa ennen itseään. Eikö sitä sitten saisi sutrra?!
on se, että usein isä kykenee hylkäämään lapsensa erotilanteessa esim. näkee 1 vkoloppu/2 vko lasta jokapäiväisen näkemisen sijaan ja kuolematilanteessa suru olisi yhtä suurta kuin äidillä, joka ei erossa pysty hylkäämään lasta.
Eläessä kiintymys ei ole yhtä suurta, mutta kuollessa suru on yhtä suuri?
moni mies hylkää perheensä (myös lapsensa) esim.uuden naisen takia. Eli valitsee sen, että ei voi olla lastensa kanssa niin paljon kuin ennen. Jos siis tällaista tilannetta ajatellaan..
Ei varmaan toki ole ajatellut, että joutuu lapsen hautaamaan, mutta miksi hylätä lapsensa eläessä, kun koskaan ei voi olla varma milloin kenenkin päivät loppuvat?!
t.18
tee vaikka hylkäisi nykyisen painostuksesta. Siinähän se ongelma piileekin, osa miehistä on valmiita laittamaan lapsensa sivuun vaikkapa naisen takia. Hyvin harva äiti tekisi samaa miehen vuoksi.
Lisäksi osa (aika moni) miehistä ei oikeasti taistele lastensa huoltajuus- ja tapaamisasiasta pontevasti, koska kyllähän siinä äkkiä tulisi exää ikävä, jos yllättäen saisikin lasten lähihuoltajuuden.
Tiedän monia sellaisia eroperheen lapsia, jotka kokevat tulleensa isän hylkäämiksi, vaikka näkevätkin isää silloin tällöin. Tiedä sitten mistä moinen kokemus, kun eihän eroavat ihmiset ikinä lapsiaan hylkää.
t.18
Et varmaan myöskään tunne yhtään eronnutta isää joka ei olisi lapsiaan hylännyt???????Ehkä olen nähnyt liian montaa paskaa tapausta, vaikka omalle kohdalle ei ole sattunutkaan. Joten tässä tilanteessa syytä hlökohtaiseen katkeruuteen ei ole.
t.18
että jos ei ole SINUN henkilökohtaisesta tapauksesta kyse niin et todennäköisesti tiedä kaikkia asioita joten et voi ihan näinkään yleistää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykopaattii = empatian puute
Empatia = kyky asettua toisen asemaan
Provo tämä. Ei mikään ihme jos mies juo, lähtee tai hakkaa jos kokee moista eriarvoistamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varsin mielenkiintoista lukea näitä ketjun "asiantuntijoiden" analyysejä surun suuruudesta. Kun suurin osa ei näytä tietävän asiasta oikeasti yhtään mitään vaan pitää omaa luuloaan tietona niin kannattaisi pitää vähän pienempää ääntä.
Kumman suru on suurempi? Mikä ihmeen kysymys tämäkin on? Huomaatte tämän kysymyksen naurettavuuden kyllä siinä vaiheessa jos oma lapsenne kuolee. Toivottavasti ei kuole. Sen voin sanoa omakohtaisen kokemuksen perusteella...
radiosta aiheeseen liittyvä haastattelu. En ole koskaan edes ajatellut kohdalleni ennen kuin nyt. http://www.kantti.net/artikkeli/2011/12/lapsen-menetys-muuttaa-vanhemma…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko suru silloin yhtäsuuri?
Ja jos sanotaan että sitä adoptiolasta rakastaa kuin omaa, niin voiko silloin olla äidin suru suurempi kun ei se imettäminen, odottaminen tai synnyttäminen vaikuttanutkaan siihen rakkauden määrään.
Sitten kun isät alkavat odottaa, synnyttää ja imettää lapsia
He ehkä eivät vain yleensä näytä sitä niin voimakkaasti. Miksi muuten monet sanovat, että äidinrakkaus on suurin rakkaus? Eikö isänrakkaus merkitse mitään?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tekemiseen tai juomiseen. Usein pohtivat samalla myös itsemurhaa. Tämä on oma havaintoni lähipiiristäni, jossa suurin osa on valinnut itsetuhoisen juomisen. Ja sitä surua riittää vuosiksi jopa vuosikymmeniksi.
Mieheni sisko kuoli muutama vuosi sitten. Anoppi ei ole sen jälkeen ollut entisensä, ei oikeastaan ole enää elossa, ainoastaan hengissä. Syvästi masentunut eikä saa mitään aikaan. Appiukko taas on elänyt ihan niin kuin ennenkin. Varmasti hänkin suri tai suree mutta ei sitä mistään huomannut. Hautajaisten jälkeen harrasti normaalisti, matkusteli ja teki remonttia ja oli aina hyväntuulinen kun nähtiin.
Että minun isä ja äiti erosivat kun olin jo aikuinen. Isä vaikutti ihan normaalilta ja teki myöskin remonttia ja vaikutti ihan normaalilta itseltään. Ja huokaisin helpotuksesta kun isäni otti asian niin hyvin.....no itse asiassa äitini oli piilottanut metsästysaseet naapuriin jotta isä ei tekisi itsemurhaa ja isäni oli todellisuudessa masentunut ja itsemurhaa hautova, mutta päälle päin minä en tätä koskaan ole huomannut...
Onko se rankkaa suremista jos masentuu työkyvyttömäksi, passitetaan laitokseen lepäämään tai käyttää lääkitystä?
Miten surua mitataan?
Saako kuolemasta puhua miten kauan? Pitääkö joskus olla hiljaa asiasta? Eikö kuolemasta silloin ole päässyt irti? Pitääkö joskus lakata puhumasta kuolleesta?
Meiltä lapsi on myös kuollut, miltei koululaiseksi ehti kasvaa.
Meillä on ydinperhe mutta olen eroperheestä itse ja minusta vanhempien ero ei saa olla taistelukapula lapsesta. Jos lapsi kuolee niin vanhempien pitää ymmärtää että molemmilla on oikeus surra lastaan tavallaan ja on käsittämätöntä että toinen lähtisi sanomaan ettei toisen kumppani saisi osallistua hautajaisiin.
En lukenut tuota toista ketjua enkä tiedä onko äiti sinkku, miltä äidistä tuntuisi jos ex-mies sanoisi että sun miehellä ei ole asiaa hautajaisiin.
Minusta on tärkeää miettiä sitä asiaa ketkä ovat lapsen tunteneet ja jakaneet hänen kanssa elämää, minusta he voivat hyvästellä lapsen. Puhe on lapsesta, ei vanhemmista.
Minä en pidä suruani suurempana kuin mieheni surua.
Lähinnä huolehdin paljon siitä miten perheenjäsenet jaksavat surun ja arjen keskellä. Se on rankkaa aikaa katsella perheenjäsenien surua kun oma jaksaminenkin on kortilla.
Ei ole oikeaa tapaa surra. Jokaisella on oma tapa käsitellä tunteita. Minä rasitin itseäni fyysisesti, henkisesti olin riittävän väsynyt päivän päätteeksi mutta tahdoin kropan yhtä turraksi. Olen väsyttänyt kroppaa paljon fyysisesti ja se on ihmetyttänyt niitä ihmisiä jotka ei ymmärrä että näin voisi tehdä!
Miten voikin kaivaa pihamaata päivästä toiseen eikä vaan maata sängyssä apaattisena, napsia rauhoittavia?
Ei suruja voi eikä saa verrata. Kokemuksena ehkä että voisi ymmärtää ettei ole tapaa hoitaa surua.
Minä en voisi ottaa lääkkeitä ja vaan maata sängyssä mutten minä lähde sanomaan että muiden kuuluu tehdä kuten minä teen!
Meillä mies vetäytyi kotiin ja alkoi masentumaan. Sen seuraaminen ja patistaminen liikkeelle on vaan ollut osa tätä arkea kun koittaa selvitä eteenpäin elämässä. Kenelläkään ei ole helppoa, ei sillä joka makaa pedissä eikä sillä joka kuokkii maata ja koittaa saada viimeiset voimat siihen.
Joku kirjoittaa, joku kuuntelee musiikkia, joku puhuu ja joku pohtii. Joku juoksee ja joku hoitaa.
Itse olen yllättynyt monesti tekemistäni valinnoista mutta pitää olla itselleen rehellinen.
Monesti mies on se joka joutuu tahtomattaankin kannattelemaan myös naista. Ei voi purkaa tunteitaan koska toinen ei ehkä jaksa?
Meillä mies lihoi ensimmäisien kuukausien aikana 20 kiloa ja minä laihduin saman verran. Molemmat syötiin suruun. Mies lamaantui ja minä olin kokoajan liikkeessä ja söin valtavasti myös.
Menetyksen kanssa on raastavaa opetella elämään.
Alue: Aihe vapaa
itse surisin takuulla enemmän kuin ex-mieheni, jos yhteinen lapsemme kuolisi. Ex kun ei ole ottanut lapsen elämään osaa juurikaan vaikka tapaakin säännöllisesti (ei kiinnosta tehdä mitään lapsen kanssa jne.). Nykyisen mieheni kanssa surisimme yhteistä lastamme varmaankin yhtälailla, molemmat olemme kiinteästi lapsen elämässä mukana.
Tuon toisen ketjun surevalla äidillä oli mielestäni täysin oikeutettua vaatia ex-miehen puolisoa pysymään poissa. Minä kestäisin kyllä jos exän puoliso tulisi paikalle, mutta jaksan ymmärtää tässä tapauksessa äitiä. Mielestäni on sairasta, että joku alkaa miettimään surevan oikeuksia??? Miehen suru tai naisen suru, niillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa, eihän isää kielletty tulemasta vaan jotain tyyppiä joka on äidille vieraampi kuin vaikka naapurissa asuva vanhapoika.
Vähän rajaa nyt.