Väkivaltaa/sen uhkaa kokeneet: Onko joku oikeasti lähtenyt ekan lyönnin jälkeen?

Oltiin 8 vuotta oltu naimisissa, mies ei ikinä osoittanut mitään väkivaltaisuuden tai edes henkisen väkivallan merkkejä, kunnes kerran kännipäissään riidan yhteydessä tönäsi mut tiiliseinään. Putosin seinää vasten lattialle jättäen valkoiseen seinään kunnon verirannun päästäni, ja mies pelästyi kuollakseen - soitti ambulanssin ja poliisin ja monta päivää itsi mitä oli tehnyt, vaikka ei mulle mitään käynyt kun pieni reikä päässä.

Jätin miehen, koska päätin, että sille on näytettävä että mä en sellaista hyväksy, en vaikka kuinka katuisi. Erottiin, oltiin erossa vuosi, ja nyt ollaan oltu yhdessä 12 vuotta tuon jälkee- ilman yhtään väkivaltaista tilannetta.

Ulkopuolisen on helppo sano mitä kannattaa tehdä, mutta jokainen tilanne on erilainen. Jos ihan oikeasti pelottaa että mies käy käsiksi, tai niin tekee, niin suosittelen lähtemään. Varsinkin jos on lapsia, en miettisi kahta kertaa.

Itse en omaa suhdettani osaa väkivaltaiseksi luokitella vain tuon yhden tapauksen perusteella, mutta olen vierestä katsonut montaa oikeasti väkivaltaista suhdetta ja huomannut, että se ongelma lähtemisessä on usein se, että se suhde on muuten intohimoinen ja se rakkaus on jotain aivan ylenpaattista, ja sen sitten koetaan korvaavan noita turpaansaanteja. Jokainen aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä ja ymmärrän jos tuollaisessa "jännittävässä" suhteessa haluaa olla mutta silloin kun on lapsia, lapset pitää laittaa edelle.

Lasten takia minäkin mietin, että mitä tekisin. Nämä uhkailut ja uhkaavat tilanteet (= ei suoranaista verbaalista uhkailua, mutta voimakas käyttäytymisen kimmastuminen ja kontrollin menettämisen merkkejä) ovat lähes aina tapahtuneet lastemme nähden.

Erilaisia strategioita olen miettinyt. Jopa sellaista, että jos tässä vielä sellaisiin väleihin päästään, että meille tulisi riitaa jostain ja hän alkaisi uhkailla, niin menisin vain suoraan hänen eteensä ja sanoisin, että "en minä sinua oikeasti pelkää, oikeasti et minua voisi koskaan lyödä". Tuo voi olla tulella leikkimistä, mutta painajaisessa tuo logiikka toimii, kun uskallan katsoa pelottavaa asiaa suoraan, painajainen yleensä päättyy. Voihan se tilanne päättyä huonostikin, että mies sitten oikeasti lyö.

Ja olen nyt tehnyt sellaisen "minieron", että olen muuttanut sohvalle nukkumaan. En sitten tiedä, onko tällä mitään merkitystä ja mitä mieheni tunteista kertoo se, että ei ole mitenkään reagoinut tähän. Ap.

jos et ajattele itseäsi, ajattele edes lapsiasi! en uskalla edes ajatella mitä lapsista tulee, kun ne joutuu kattomaan tollasta!



mies hakemaan apua, heti! sillä käsittääkseni väkivaltaisuudestakin voi "parantua", mutta ei ilman ammattiapua! ja miehen käytöksellehän voi olla jokin tiedostamaton syy, jonka ammatti-ihminen voi löytää. luulisi miehenkin elämän helpottuvanm kun saisi apua..

ja painettiin lattiaan niin, etten pystynyt liikkumaan. Se yksi riita riitti.

Ollaan oltu yhdessä 3 vuotta mieheni kanssa. Ensimmäiset 1,5 vuotta meni väkivaltaisissa merkeissä... Alkoi tönimisellä ja riuhtomisella. "Huipentui" kuristamiseen. Mies meni terapiaan, jätti alkoholin kokonaan pois (kaikki nuo jutut tapahtui miehen ollessa kaatokännissä) ja aloitti lääkityksen. Nykyään menee hyvin mutta lapsia en tähän suhteeseen tee... Pikkuhiljaa alkaa luottamus palautua, mutta aina on varuillaan...

Seuraavan vaimonsa mies hakkasi sairaalakuntoon. Minä lähdin ensimmäisestä lyönnistä enkä ole katunut.

Kyseessä oli vain poikaystävä ei mies, onneksi. Ja löi molemmista korvista tärykalvot rikki yhdellä kahden käden lyönnillä. Sen jälkeen nosti minut maasta hiuksista vetäen mutta myöhemmin selitti tämän vain sillä että halusi tarkistaa olinko elossa??? Toinen tärykalvo leikattiin vuosia myöhemmin irroittamalla kudosta kallosta. Sen verran säälittävä olin etten saanut rikosilmoitusta tehtyä, pelkäsin kostoa. Hän uhkaili minua ammattitappajilla jos kerron kenellekään. Kerroin kuitenkin kaikille ystäville, myös yhteisille eikä kukaan voinut uskoa että hän on voinut tehdä niin. Ensimmäisen lääkärilaskun hän maksoi hyvitykseksi. Korvakipu vaivasi vuosia ja lopullisen leikkauksen maksoin itse. Parempi niin kuin elää pelossa mutta mies jäi välittömästi!

Luulen, että olen tämän ketjun ap. Sattumalta löysin tämän ketjun miettiessäni väkivaltaa suhteessa. Meille, siis mulle ja exälleni, kävi niin, että kyllä hän lopulta kävi käsiksi. Töni, piti kiinni, raahasi lattialla, tuli uhkaavasti perässä. Oli myös henkistä väkivaltaa. Erosimme siis neljä vuotta tämän aloitusviestini jälkeen eli vuosi sitten. En kadu. Se mikä on vielä pahasti kesken, on luottamuksen rakentaminen vastakkaiseen sukupuoleen. Exänikin oli ekat 7 vuotta suhteessa mitä rakastavin ja hellin mies. En olisi ikinä uskonut hänestä väkivaltaisuutta. Joskus vieläkin mietin, oliko se kaikki tottakaan. Oli terapeuttista löytää tämä aloitusviesti ja muistaa kuinka kauan elin epämääräisessä pelossa. Onneksi lähdin.

Vierailija kirjoitti:

TUo on vaan yksi psyyken keino muokata niistä väkivaltatilanteista helpommin kestettäviä. Eräs ystäväni, joka eli monin tavoin väkivaltaisessa suhteessa on puhunut juuri tuosta:

kun suhteessa on väkivaltaa tai pettämistä tms. sontaa, sitä alkaa pitää normaalina, ja sitten kun on sitä, mikä tavalliselle ihmiselle on normaalia yhteiseloa, se on niiiiin IHANAA! Eli ihmisen näkökanta kieroutuu tuollaisessa suhteessa, ja pahasti. Ei ne väkivaltaiset miehet oikeasti ole muuten "niin ihania ja aivan täydellisiä", lukuun ottamatta sitä väkivaltaa. He ovat ihan tavallisia ihmisiä, jotka sen lisäksi käyttäytyvät välillä sikamaisen paskamaisesti.

Tämä mua on mietityttänyt mm. alkoholistien kanssa olevien naisten puheissa, koska he väittävät aina miehensä olevan "aivan uskomattoman ihana ja hellä" (selvinpäin) .

Minua on nykyisessä suhteessani puristeltu käsiin mustelmia, kuristettu kurkusta, lyöty jalkoihin mustelmat, tökkästy naamaan mustelma sormella. Uhattu tappaa harjanvarrella ja vasaralla (osoitti minua niillä) Ja silti vaan roikun tässä. Säälittävä ihminen.

Aivan kamalaa jos tämän aloituksen mies on ensin esittänyt SEITSEMÄN VUOTTA ennen kuin on paljastunut noin häiriintyneeksi! Väkivaltaiset, ilkeät ihmiset ovat yksi vastenmielisimmistä asioista joita tiedän. Hyvä jos Ap on nyt päässyt miehestä eroon.

Vierailija kirjoitti:

Aivan kamalaa jos tämän aloituksen mies on ensin esittänyt SEITSEMÄN VUOTTA ennen kuin on paljastunut noin häiriintyneeksi! Väkivaltaiset, ilkeät ihmiset ovat yksi vastenmielisimmistä asioista joita tiedän. Hyvä jos Ap on nyt päässyt miehestä eroon.

Niinpä. Hän nimittäin oli juuri sellainen mies, joka vastusti väkivaltaa. Ekan kerran hän uhkasi mua vasta, kun olimme jo naimisissa ja lapsi puolivuotias. Siitä asetelmasta on vaikea lähteä. Mies on pidetty kaveri, korkeasti koulutettu. Hänestä ei voisi ulkopuolinen uskoa mitään tuollaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aivan kamalaa jos tämän aloituksen mies on ensin esittänyt SEITSEMÄN VUOTTA ennen kuin on paljastunut noin häiriintyneeksi! Väkivaltaiset, ilkeät ihmiset ovat yksi vastenmielisimmistä asioista joita tiedän. Hyvä jos Ap on nyt päässyt miehestä eroon.

Niinpä. Hän nimittäin oli juuri sellainen mies, joka vastusti väkivaltaa. Ekan kerran hän uhkasi mua vasta, kun olimme jo naimisissa ja lapsi puolivuotias. Siitä asetelmasta on vaikea lähteä. Mies on pidetty kaveri, korkeasti koulutettu. Hänestä ei voisi ulkopuolinen uskoa mitään tuollaista.

Tämä edellinen lainaus oli siis ap:n.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan oltu yhdessä 3 vuotta mieheni kanssa. Ensimmäiset 1,5 vuotta meni väkivaltaisissa merkeissä... Alkoi tönimisellä ja riuhtomisella. "Huipentui" kuristamiseen. Mies meni terapiaan, jätti alkoholin kokonaan pois (kaikki nuo jutut tapahtui miehen ollessa kaatokännissä) ja aloitti lääkityksen. Nykyään menee hyvin mutta lapsia en tähän suhteeseen tee... Pikkuhiljaa alkaa luottamus palautua, mutta aina on varuillaan...

Minulla nuoruudessa ihan ensimmäinen , niin hienolta ja kivalta vaikuttava poikaystävä "halasi" hieman liian kovakouraisesti ja tiukkaan välillä, että hänelle joutui sanomaan siitä, että hellittäisi otettaan koska puristi liian kovasti . Hellitti aina, mutta jotenkin omituisesti naureskellen ja ymmärsin että hän toisti tahallaan tämän nähdäkseen epämukavuuteni ja hätääntymiseni. 

Ilmeisesti itsesuojeluvaisto varoitti,  vaikka petollista sinänsä se, että tämä poikaystävä piti aina pitkän tauon ennen kuin teki tuommoista ja siinä välillä hän oli aivan mainio tapaus kaikinpuolin. Eli olisi ollut helpompi unohtaa tai painaa villaisella "puristus"episodit.

Ilmeisesti oma väkivallaton koti terästi sisäiset antennit havaitsemaan väkivallan uhkan niin että lopetin kyseisen suhteen tämän poikaystävän kanssa.

Seuraava tyttöystävä oli herännyt (siis miettikää!) keskellä yötä siihen kun varoittamatta mäjähti nyrkki ohimoon ja potkittiin sängystä lattialle.

Sitä seuraava tyttöystävä tuli raskaaksi  ja avioitui tämän tapauksen kanssa ja sai säännöllisesti nyrkistä päähän ja lopulta älysi lähteä suhteesta kun sai mojovia potkuja vatsaansa ollessaan viimeisillään raskaana.

Viimeisimmällä kuulemma lapsia ennestään siihen uusi lisää-- ja tätä uusioperhettä oletettavasti pelottelee säännöllisesti  ellei ole saanut laillista ja erittäin aiheellista lobotomiaa.

Kummallisinta ettei kukaan ole kuollut tuonkaan hullun kovakouraisessa käsittelyssä....? Naiset on sitkeää sorttia.

Toisaalta ymmärrän kuinka helppo suhteeseen on jäädä jos normaalit kaudet suhteessa ovat hyvin palkitsevia ja siksi hämmentävät kokonaiskuvaa ja ymmärrystä sen todellisesta, sairaasta kuviosta, niin ehkä joku ihminen niiden normikausien voimalla jaksaa pysyä suhteessa, vaikka luulisi että väkivallan uhka pilaa  arjen. 

Tästä poitsukaverikokemuksestani yli kolkytvuotta ja vieläkin painajaisissa käy "halailemassa".

Susi lampaan vaatteissa.

Karmea tapaus, hyi helvetti.

Vierailija kirjoitti:

Minua on nykyisessä suhteessani puristeltu käsiin mustelmia, kuristettu kurkusta, lyöty jalkoihin mustelmat, tökkästy naamaan mustelma sormella. Uhattu tappaa harjanvarrella ja vasaralla (osoitti minua niillä) Ja silti vaan roikun tässä. Säälittävä ihminen.

Eikä sinun elämäsi olisi enää elämisen arvoista ilman tuota miestä? Ja voisiko joku asia olla huonommin kuin nyt, kun eläisit yksin eikä sinun tarvitsisi pelätä?

Tee edes rikosilmoitus ja toivo, että joku muu yrittäisi pelastaa sinut sillä välin kun mies on vankilassa.