Väkivaltaa/sen uhkaa kokeneet: Onko joku oikeasti lähtenyt ekan lyönnin jälkeen?

Olin tosi nuori. Olimme olleet yhdessä neljä kuukautta. Mies läimäisi päissään avokämmenellä. Olin tietätämättäni tiellä. EN oikein ymmärtänyt asiaa. Olin tosi hämilläni. Makasimme yön yhdessä.



SItten taisi mennä ehkä reilu vuosi ennen kuin tuli uusia lyöntejä. Sillä kertaa selvinpäin. Ja ihan nyrkistä tuli. Asuttiin silloin yhdessä. Kerran tuli päissää kotiin. Olin nukkumassa, enkä omasta mielestäni provosoinut. Aivan yllättäen makasin lattialla mies päälläni hakaten minua.



Siitä sitten kuukausi kaksi sain potkun leukaani. Se jälkeen menin sairaalaan yöksi. En tehnyt rikosilmoitusta. En ymmärtänyt mistään mitään. Olin shokissa. Vammat eivät olleet suuret. Yksi hammas vaan kuoli ja tuli leukalukko.



Jatkoin suhdetta, mutta muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Meni kaksi vuotta tuosta edellisestä. Sitten tuli taas turpiin, silleen semisti, vähän lensi veri. Onneksi se oli viimeinen kerta.



Tuo suhde oli sysimustaa aikaa minulle. Sen jälkeen olen vähitellen tullut valmiimmaksi rakastamaan itseäni ja ottamaan rakkautta vastaan. Helppoa se ei ole ollut.



Vieläkin, kymmenen vuoden jälkeen, käsittelen niitä asioita. Uusi parisuhde sen jälkeen alkoi vaikeasti. Päällisin puolin pystyin rakatamaan, mutta sisälläni oli niin paljon sanatonta pelkoa, epäluottamusta ja jopa inhoa itseäni kohtaan, että en pystynyt ottamaan sitä rakkautta vastaan, mitä sain.



En osaa auttaa ketään joka on väkivaltaisessa suhteessa. Voin ymmärtää, mutta en osaa sanoa, mitä tehdä.

Erota tietenkin pitää, ja mennä terapiaan. Minä olen hoitanut itseäni kuntoon ja aito rakkaus elämässäni on auttanut.

Samoja mietteitä minulla. Meillä yhteinen lapsi, nyt 1v3kk.



Mies on käynyt käsiksi, kerran humalassa kuristi kurkusta ja piti toista kättä "lyöntiasennossa", mutta ei lyönyt. Minä "provosoin", koska en antanut lähteä ajamaan autolla humalassa, takavarikoin autonavaimet. Siihen loppui hänen juominen.



Toinen kerta on ollut nyt tytön syntymän jälkeen, käsivarresta raahasi ulos "miettimään" sanomisiani, eikä päästänyt takaisin sisään.



Nykyisin uhkailee väkivallalla riitatilanteissa, joita tuntuu nykyisin olevan liikaa. Huutaa, hermostuu todella pienistä asioista (viimeksi siitä, kun sanoin, että älä huuda). Uhkaa siis nakkaavansa pihalle, "lopsivan korville", opettavansa, että häntä kuuluu totella.



En ymmärrä, miksi en lähde. Rakastan, kai. Mutta tällaista esimerkkiä en todellakaan halua lapselle näyttää.. Miksi hitto on niin vaikeeta lähteä?????

Miksi minä en käsitä sitä, että yksinolo voi pelottaa enemmän kuin väkivalta? Yksin ei ainakaan tarvitse pelätä toista ihmistä.



Kyllä, minä olen lähtenyt ensimmäisen lyönnin jälkeen. En tosin välittömästä ihan lopullisesti, mutta kyllä se lähtölaskenta siitä alkoi.



Järjestelin omat asiani vähitellen niin, että sitten tuli se kaunis päivä, jolloin ilmoitin silloiselle poikaystävälle, että emme enää tapaa.



Onko mitään muuta keinoa saada väkivaltaa tai edes sen uhkaa loppumaan kuin ero?

että kerran annan anteeksi, mutta en toista kertaa. Tämä joutui koetukselle kun tapasin ex-mieheni. Hän uhkasi väkivallalla minua melkein suhteen alkuvaiheista alkaen mutta olin niin rakastunut, että mies sai käännettyä tilanteet aina minun syyksi.



9kk yhdessäolon jälkeen hän työnsi minut lattiaan niin, että satutin alaselkäni/pakarani. Olin kipeä pari viikkoa ja käveleminen oli vaikeaa viikon verran. Sanoin miehelle, että tämä oli sitten viimeinen kerta - enempää en voi antaa anteeksi. Kului 3kk ja hän tarttui minua kurkusta, paiskasi päin seinää ja uhkaili tappavansa minut. Ei päästänyt pakenemaan. Odotin, että hän nukahtaa ja lähdin ensiapuun tikkauttamaan auenneen silmäkulmani. En enää palannut takaisin vaan menin ystäväni luokse turvaan. Oli ihan mielettömän vaikeaa lähteä suhteesta, koska olisin niin kovasti halunnut uskoa miehen lupauksia ettei sama enää toistu. Mutta viikko viikolta rupesin tajuamaan kuinka hirveä tuo suhde oli muutenkin. Olin vain niin alistettu etten tajunnut aiemmin.

minulle myöntää se, ettei pelkkä rakkaus riitä. Ei auta, vaikka kuinka itse rakastaisi, ei se paranna hirviötä jos hän ei itse halua parantua.



-37-

Se oli ihan saatanan vaikeaa... mutta en ole katunut minuuttiakaan! Olisin kuollut!

mennä edes niin pitkälle että olisi lyönyt.



Seurustelukumppani oli kyseessä, ei oltu kovin pitkään hengattu kun kerran miehen äänensävy kohosi mitättömästä jutusta uhkaavaksi ja tarttui ranteesta vähän liian kovaa kiinni.



En nostanut asiasta siinä alkuyöstä meteliä ja annoin tyypin nukkua vieressäni (olin kai niin peloissani) mutta seuraavana päivänä sanoin hänelle että tästä ei taida tulla mitään.



Ei onneksi ollut mikään hullu stalkkaaja jälkeenpäin...

Asia on vain vähän eri raameissa, kun yhteistä taivalta on takana yli kymmenen vuotta ja etenkin kun kaksi lastakin on. Ja pelko yksinjäämisestä lasten kanssa arjen keskelle. Ap

ja JUURI SIKSI EROSIN!

Olen ollut mieheni kanssa 6 vuotta. Ei ole koskaan lyönyt tai muutenkaan fyysisesti satuttanut minua tahallaan.



Siksi on vaikeaa nyt sanoa mitä tekisin, jos hän joskus kävisi minuun fyysisesti käsiksi. En tiedä mitä tunteita se herättäisi, joten en tiedä miten reagoisin ja toimisin.



Mutta luulen, että antaisin anteeksi, jos hän suutuspäissään satuttaisi minua. En mitään sairaalakuntoon hakkaamista, mutta esim, vihainen tönäisy tai jopa lyöminen, ellei sekään olisi mikään hampaat kurkkuun -tyylinen. Itsekin olen joskus menettänyt hermoni, en mieheni mutta erään muun läheisen kanssa ja lyönyt. Kaduin sitä, kadun edelleen, mutta se on onneksi anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Itse en kuitenkaan sitä voi unohtaa ikinä.



Joten ainakin yrittäisin antaa sen miehelle anteeksi, jos hän sitä selvästi katuisi, eikä tekisi samaa virhettä uudelleen ja toistuvasti. Mutta jos joutuisin elämään jatkuvassa väkivallan pelossa, elämästäni tulisi helvettiä. Siihen en pystyisi, ja haluan uskoa, että löytäisin itsestäni rohkeutta lähteä.



Toivon sitä myös kaikille heille, jotka ovat sellaiseen tilanteeseen joutuneet. Voimia lähteä huonosta parisuhteesta, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, tai mitä tahansa muuta mikä rajoittaa omaa onnellista elämää.

Ekassa suhteessani 19 vuotiaana otin pahoinpitelyjä ja uhkailua vastaan 9kk ennen kuin uskalsin lähteä.



Toisella kerralla 23 vuotiaana kahden vuoden jälkeen miesystäväni kävi kimppuuni täysin yllättäen ja ympäripäissään. En silti voinut antaa anteeksi ja jatkaa suhdetta. En. Vain. Voinut.



Ja nyt ei kaduta. 6 vuotta ihanaa ja onnellista suhdetta takana ja toivottavasti monia yhteisiä vuosia vielä edessä.

olen nähnyt että se voi myös loppua. mIes ei ole tirvaisuut päin näköä. mutta tönäissyt niin että olen saanut mustelman käsivarteen ja toisella kerralla takamukseen, kun lensin nurin.



Olen kertonut näistä asioista muille, niistä in tehty "julkisia" ja se on kai auttanut katkaisemaan väärään suuntaan lähtenen tien. Olemme käyneet terapiassa yhdessä ja erikseen. Mies ei ole kajonnut minuun 6 vuoteen.



Minusta oleellisinta on se tahtooko toinen apua.

olen nähnyt että se voi myös loppua. mIes ei ole tirvaisuut päin näköä. mutta tönäissyt niin että olen saanut mustelman käsivarteen ja toisella kerralla takamukseen, kun lensin nurin.

Olen kertonut näistä asioista muille, niistä in tehty "julkisia" ja se on kai auttanut katkaisemaan väärään suuntaan lähtenen tien. Olemme käyneet terapiassa yhdessä ja erikseen. Mies ei ole kajonnut minuun 6 vuoteen.

Minusta oleellisinta on se tahtooko toinen apua.

oleellisinta todellakin on, HALUAAKO MIES MUUTTUA!!!!

Mä jaksan aina ihmetellä naisia, jotka jaksaa kuunnella jotain miesten lässytyksiä, että kulta, mä en ikinä enää, ja ei kerrota kellekään ja pilliti pilliti kun on vaikeaa ja silleen.

Sitten nainen heltyy, antaa anteeksi, ja kuvittelee, että se oli siinä.

Mä vielä jotenkin ymmärrän, että jos mies kerran lyö, niin silloin voi pelkällä keskustelulla jatkaa eteenpäin JOS mies tosissaan katuu, eikä yritä lievennellä tekoaan.

Jos taas tulee se toinenkin lyönti, pitäisi olla ihan selvää, että joko siihen hommaan haetaan apua ja tehdään ihan selkeät sopimukset ( " et sitten enää ikinä lyö" EI OLE MIKÄÄN SOPIMUS) siitä miten jatkossa vaikeissa tilanteissa toimitaan, ettei homma mene mätkimiseksi, tai sitten erotaan.

Ihan turha vedota lapsiin juuri niiden takia nuo asiat pitää selvittää ja todellakin hakea sitä apua tai erota.

väkivaltainen suhde kunnes lähdin. En ois ehkä lähteny, ellen ois saanu suurenmoista apua(jo kuolleelta)ystävältäni.

olen nähnyt että se voi myös loppua. mIes ei ole tirvaisuut päin näköä. mutta tönäissyt niin että olen saanut mustelman käsivarteen ja toisella kerralla takamukseen, kun lensin nurin.

Olen kertonut näistä asioista muille, niistä in tehty "julkisia" ja se on kai auttanut katkaisemaan väärään suuntaan lähtenen tien. Olemme käyneet terapiassa yhdessä ja erikseen. Mies ei ole kajonnut minuun 6 vuoteen.

Minusta oleellisinta on se tahtooko toinen apua.

Meillähän mies ei ole siis vielä kertaakaan minua fyysisesti satuttanut, mutta väkivallan uhka on ollut mukana riidoissa muutamia kertoja vuodessa. Meillä on siis normaalejakin riitoja, joissa ei uhkailla väkivallalla.

Mies vain ei ole viimeisen uhkailutilanteen jälkeen ollut mitenkään pahoillaan tai syyllinen. Soitin Naisten Linjaan ja kerroin siitä miehelle. Minun piti puhua neuvolassa asiasta, mutta en sitten vain voinut. Ajattelisin kyllä myös, että asiasta pitäisi tehdä julkinen. Ehkä mies sitten ymmärtäisi. Ap

palasin hänen läheisyytensä ystävänä, harrastimme seksiä, mikä oli ihanaa, mutta katkaisin välit muutamassa kuukaudessa lopullisesti, koska tyyppi oli kusipää ja olin aina tiennyt sen, kohteli tunteitani törkeästi, vähätteli minua tylsäksi ja puhui aina laajasti muista rakastamistaan naisista, vaikka tiesi tunteistani. Jostain syystä himosin vain häntä niin. Ja rakastinkin. Mutta lyöntejä oli vain yksi. Joten teknisesti lähdin yhden lyönnin jälkeen :)

Oltiin 8 vuotta oltu naimisissa, mies ei ikinä osoittanut mitään väkivaltaisuuden tai edes henkisen väkivallan merkkejä, kunnes kerran kännipäissään riidan yhteydessä tönäsi mut tiiliseinään. Putosin seinää vasten lattialle jättäen valkoiseen seinään kunnon verirannun päästäni, ja mies pelästyi kuollakseen - soitti ambulanssin ja poliisin ja monta päivää itsi mitä oli tehnyt, vaikka ei mulle mitään käynyt kun pieni reikä päässä.



Jätin miehen, koska päätin, että sille on näytettävä että mä en sellaista hyväksy, en vaikka kuinka katuisi. Erottiin, oltiin erossa vuosi, ja nyt ollaan oltu yhdessä 12 vuotta tuon jälkee- ilman yhtään väkivaltaista tilannetta.



Ulkopuolisen on helppo sano mitä kannattaa tehdä, mutta jokainen tilanne on erilainen. Jos ihan oikeasti pelottaa että mies käy käsiksi, tai niin tekee, niin suosittelen lähtemään. Varsinkin jos on lapsia, en miettisi kahta kertaa.



Itse en omaa suhdettani osaa väkivaltaiseksi luokitella vain tuon yhden tapauksen perusteella, mutta olen vierestä katsonut montaa oikeasti väkivaltaista suhdetta ja huomannut, että se ongelma lähtemisessä on usein se, että se suhde on muuten intohimoinen ja se rakkaus on jotain aivan ylenpaattista, ja sen sitten koetaan korvaavan noita turpaansaanteja. Jokainen aikuinen ihminen tekee omat päätöksensä ja ymmärrän jos tuollaisessa "jännittävässä" suhteessa haluaa olla mutta silloin kun on lapsia, lapset pitää laittaa edelle.

Mutta tokan jälkeen lähden, se on varmaa. Mies pyysi anteeksi, mutta ajattelee edelleen, että syy on minun, koska ärsytin.

lähtö tuli vasta kun henki meinasi lähteä. Ja kaksi lasta.



Lähtekää heti kun viitteitä väkivallasta se on paljon helpompaa kuin lopulta uskookaan.

Olen ollut mieheni kanssa 6 vuotta. Ei ole koskaan lyönyt tai muutenkaan fyysisesti satuttanut minua tahallaan.

Siksi on vaikeaa nyt sanoa mitä tekisin, jos hän joskus kävisi minuun fyysisesti käsiksi. En tiedä mitä tunteita se herättäisi, joten en tiedä miten reagoisin ja toimisin.

Mutta luulen, että antaisin anteeksi, jos hän suutuspäissään satuttaisi minua. En mitään sairaalakuntoon hakkaamista, mutta esim, vihainen tönäisy tai jopa lyöminen, ellei sekään olisi mikään hampaat kurkkuun -tyylinen. Itsekin olen joskus menettänyt hermoni, en mieheni mutta erään muun läheisen kanssa ja lyönyt. Kaduin sitä, kadun edelleen, mutta se on onneksi anteeksi pyydetty ja anteeksi annettu. Itse en kuitenkaan sitä voi unohtaa ikinä.

Joten ainakin yrittäisin antaa sen miehelle anteeksi, jos hän sitä selvästi katuisi, eikä tekisi samaa virhettä uudelleen ja toistuvasti. Mutta jos joutuisin elämään jatkuvassa väkivallan pelossa, elämästäni tulisi helvettiä. Siihen en pystyisi, ja haluan uskoa, että löytäisin itsestäni rohkeutta lähteä.

Toivon sitä myös kaikille heille, jotka ovat sellaiseen tilanteeseen joutuneet. Voimia lähteä huonosta parisuhteesta, oli se sitten henkistä tai fyysistä väkivaltaa, tai mitä tahansa muuta mikä rajoittaa omaa onnellista elämää.

Eli jos olen vihainen, niin saan tulla sinua tönimään? Tai vaikka vetämään litsarit? Kerää itsesi nainen, et ole mikään nyrkkeilysäkki! Suojelkaa itseänne! Ja lapsianne, ettei heidän tarvitse pelälä äidin puolesta!