Paniikkihäiriöstä :(

kenelläkään kokemusta tai kysyttävää?

Kurja juttu tuo paniikkihäiriösi, onneksi lääkkeet auttavat siihen ja pystyt elämään suht normaalia elämää kuitenkin. Itselläni on ollut elämäni aikana jos jonkillaisia psyyken vaivoja johtuen traumaattisesta isäsuhteesta mm. Voimia jatkoon :) !!!

mutta olen kärsinyt tästä niin paljon että en jaksa enää keskustellakaan aiheesta.

voimia jatkoon myös! :) Ja neloselle myös, toivottavasti olet saanut tarvittavaa apua elämäsi aikana ja pystyt myös elämään suht normaalia elämää.. Paniikkihäiriö nimittäin on niin p-eestä kun vain voi olla..

Valitettavasti taudin selättämiseen ei ole muuta keinoa kuin siedätys. Hyvä terapeutti auttaa, esim minulla kutistaja aluksi lähti mukaan tukaliin tilanteisiin. Toki yksityinen, eli hintavaa terapiaa, eikä kela korvaa kun toimistokulut. Mutta joka euron arvoista.



Aloitin terapian keväällä, aika toivottomasta tilanteesta, en pystynyt enää edes autolla ajamaan, puhumattakaan kaupassa käynneistä yms.



Nyt oireet on käytännössä täysin pois :)



Lääkkeenä on mennyt propral ja sepram.

sinulle apua ben furmanin kirjoista?

Valitettavasti taudin selättämiseen ei ole muuta keinoa kuin siedätys. Hyvä terapeutti auttaa, esim minulla kutistaja aluksi lähti mukaan tukaliin tilanteisiin. Toki yksityinen, eli hintavaa terapiaa, eikä kela korvaa kun toimistokulut. Mutta joka euron arvoista.

Aloitin terapian keväällä, aika toivottomasta tilanteesta, en pystynyt enää edes autolla ajamaan, puhumattakaan kaupassa käynneistä yms.

Nyt oireet on käytännössä täysin pois :)

Lääkkeenä on mennyt propral ja sepram.

kun mulla ei oo oikeasti varaa kuin ehkä yhteen käyntiin yksityisellä... :( Noi julkisen puolen mt-hoitajat vaikuttavat aika turhilta, jutellaan vaan niitä näitä ja millain on mennyt ja että tarvisi ehkä vähän altistaa itseään mutta mitään käytännön esimerkkejä en ole koskaan saanut..

tuosta lisää ja etsiä kirjastosta. Kiitos vinkistä!

Vasta viimeisen vuoden aikana olen saanut terapia-apua, mutta en koe siitä ainakaan vielä olevan mitään hyötyä, koska ei se keskustelu sitä paniikkia poista..

Mulla ei ole ollut paniikkihäiriötä itselläni, mutta lapsellani on - ollut ja sitten lakannut olemasta, siis se häiriö, muttei välttämättä ne paniikkikohtaukset.

Mulle psykologi selitti, ettei terapian ole tarkoituskaan poistaa paniikkia sinänsä, vaan auttaa ihmistä tulemaan toimeen sen kanssa, siitä huolimatta, niin ettei panikkikohtaukset enää ole elämää sekoittava ja estävä häiriö, vaan vaan jotain, mikä on ja voi tulla, mutta ihminen vaan ajattelee, että no mitä sitten, tulkoon jos on tullakseen, kyllä minä sen kestän?

Mun pojalla kohtauksia tosin tuli kotonakin ja esim silloin kun oli sedällään kylässä, vaikka siellä oli mielettömän mukavaa ja rentoa pojan itsensäkin mielessä. Niitä ei siis tullut pelkästään stressaavissa oloissa, vaan ihan missä sattuu. Jopa omassa sängyssä. Mutta hän oppi psykologin kanssa hallitsemaan kohtauksiaan niin, että ne eivät haitanneet elämää ja sitten - mutta vasta sitten ja pitkän ajan kuluessa - ne vähitellen häipyivät. Häiriöajasta on nyt 4 vuotta. Aina silloin tällöin uusien ja mieltä kiihottavien asioiden myötä uusia kohtauksia on tullut, mutta ei usein eivätkä ne ole jääneet viikkoa pitemmäksi ajaksi enää toistuviksi. Tällä hetkellä edellisestä kohtauksesta on puoli vuotta. HÄnellä on enää yksittäisiä kohtauksia, ei "häiriötä". Hän elää täyttä ja aktiivista elämää.

Vasta viimeisen vuoden aikana olen saanut terapia-apua, mutta en koe siitä ainakaan vielä olevan mitään hyötyä, koska ei se keskustelu sitä paniikkia poista..

Mulla ei ole ollut paniikkihäiriötä itselläni, mutta lapsellani on - ollut ja sitten lakannut olemasta, siis se häiriö, muttei välttämättä ne paniikkikohtaukset.

Mulle psykologi selitti, ettei terapian ole tarkoituskaan poistaa paniikkia sinänsä, vaan auttaa ihmistä tulemaan toimeen sen kanssa, siitä huolimatta, niin ettei panikkikohtaukset enää ole elämää sekoittava ja estävä häiriö, vaan vaan jotain, mikä on ja voi tulla, mutta ihminen vaan ajattelee, että no mitä sitten, tulkoon jos on tullakseen, kyllä minä sen kestän?

Mun pojalla kohtauksia tosin tuli kotonakin ja esim silloin kun oli sedällään kylässä, vaikka siellä oli mielettömän mukavaa ja rentoa pojan itsensäkin mielessä. Niitä ei siis tullut pelkästään stressaavissa oloissa, vaan ihan missä sattuu. Jopa omassa sängyssä. Mutta hän oppi psykologin kanssa hallitsemaan kohtauksiaan niin, että ne eivät haitanneet elämää ja sitten - mutta vasta sitten ja pitkän ajan kuluessa - ne vähitellen häipyivät. Häiriöajasta on nyt 4 vuotta. Aina silloin tällöin uusien ja mieltä kiihottavien asioiden myötä uusia kohtauksia on tullut, mutta ei usein eivätkä ne ole jääneet viikkoa pitemmäksi ajaksi enää toistuviksi. Tällä hetkellä edellisestä kohtauksesta on puoli vuotta. HÄnellä on enää yksittäisiä kohtauksia, ei "häiriötä". Hän elää täyttä ja aktiivista elämää.

että teidän pojalle on auttanut terapia! :) Itselläni vain sellainen terapeutti ettei puhuta oikeen mistään järkevästä, käy siis kotikäynneillä meillä ja puhutaan mun lapsista ja kaikesta ihan yleisesti, ei niinkään pahemmin mun ongelmasta.. :( Ja muutenkin oon niin huono sanallisesti ilmaisemaan itseäni että en varmaan osaisi edes kertoa miltä oikeasti tuntuu..

Vasta viimeisen vuoden aikana olen saanut terapia-apua, mutta en koe siitä ainakaan vielä olevan mitään hyötyä, koska ei se keskustelu sitä paniikkia poista..

Mulla ei ole ollut paniikkihäiriötä itselläni, mutta lapsellani on - ollut ja sitten lakannut olemasta, siis se häiriö, muttei välttämättä ne paniikkikohtaukset.

Mulle psykologi selitti, ettei terapian ole tarkoituskaan poistaa paniikkia sinänsä, vaan auttaa ihmistä tulemaan toimeen sen kanssa, siitä huolimatta, niin ettei panikkikohtaukset enää ole elämää sekoittava ja estävä häiriö, vaan vaan jotain, mikä on ja voi tulla, mutta ihminen vaan ajattelee, että no mitä sitten, tulkoon jos on tullakseen, kyllä minä sen kestän?

Mun pojalla kohtauksia tosin tuli kotonakin ja esim silloin kun oli sedällään kylässä, vaikka siellä oli mielettömän mukavaa ja rentoa pojan itsensäkin mielessä. Niitä ei siis tullut pelkästään stressaavissa oloissa, vaan ihan missä sattuu. Jopa omassa sängyssä. Mutta hän oppi psykologin kanssa hallitsemaan kohtauksiaan niin, että ne eivät haitanneet elämää ja sitten - mutta vasta sitten ja pitkän ajan kuluessa - ne vähitellen häipyivät. Häiriöajasta on nyt 4 vuotta. Aina silloin tällöin uusien ja mieltä kiihottavien asioiden myötä uusia kohtauksia on tullut, mutta ei usein eivätkä ne ole jääneet viikkoa pitemmäksi ajaksi enää toistuviksi. Tällä hetkellä edellisestä kohtauksesta on puoli vuotta. HÄnellä on enää yksittäisiä kohtauksia, ei "häiriötä". Hän elää täyttä ja aktiivista elämää.

että teidän pojalle on auttanut terapia! :) Itselläni vain sellainen terapeutti ettei puhuta oikeen mistään järkevästä, käy siis kotikäynneillä meillä ja puhutaan mun lapsista ja kaikesta ihan yleisesti, ei niinkään pahemmin mun ongelmasta.. :( Ja muutenkin oon niin huono sanallisesti ilmaisemaan itseäni että en varmaan osaisi edes kertoa miltä oikeasti tuntuu..

Siellä juteltiin kyllä välillä ihan yleisiä ja sitä, miltä tuntuu ja missä on ongelma (niitä oli useampia) mutta myös ihan sitä että, kohtauksiin ei kuole eikä ne ole merkki mistään vakavasta sairaudesta tai maailmanlopusta tms. (oikeasti lapsi oli tosi huolissaan myös siitä, koska hengästyminen ja sydämen hakkaaminen oli aika rajuja ja kun ensin ei tiennyt, mistä oli edes kyse niin se oli pelottavaa), milloin ne kohtaukset tulee (mutta tähän se psykologi ei halunnut keskittyä "ettei poika alkaisi vältellä jotain tilanteita kohtausten pelossa) ja ennen kaikkea sitä, mitä missäkin tilanteessa voi tehdä, että selviää sen kohtauksen läpi. Ei se kai antanut mitään listaa siitä, mitä voi tehdä, mutta auttoi poikaa keksimään niitä itse. Että mitä, jos huimaa ja pyörryttää, mitä jos silmissä sumenee, mitä jos tule hirveä kylmä hiki jne. Meidän pojan huimausta ja maailman pyörimistä auttoi aina se, kun sai kämmenet painettua jotai nvasten, mutta mitä sitten kun oli ulkona eikä ollut vaikka pöytää, mihin ne painaa? - Löytyykö talonseinä, jota voi käyttää? Lyhtypylväs? Vaikka oma reppu? TOinen mikä auttoi, oli kun suuhun laittoi jotain, joka tuntui siellä (se ylimääräinen tuntemus jotenkin kai helpotti paniikkikaaosta) joten poika alkoi kuljettaa aina paria mariannekarkkia taskussaan. TÄmmöisiä ne siellä miettivät ja siitä tuli sellainen tunne, että vaikka kohtaus tulee niin se ei ole maailmanloppu, vaan siitä selviää läpi ja aikanaan se menee ohi ja itse voi taas jatkaa mitä olikaan tekemässä.

Kärsin itse aikanaan tuosta noin kahdeksan vuotta, josta valtaosan olin jumissa neljän seinän sisällä kotonani, kykenemättä mennä edes kauppaan. Itselläni auttoi siedätys, rentoutus ja oman ruumiin "ottaminen takaisin omaan haltuun". Terapiasta (2 vuotta) en saanut mitään apua, lääkkeet vain heikensivät tilannetta. Nyt vuosia myöhemmin paniikkikohtauksia ei enää ole lainkaan. Joskus krapulassa pyrkii pientä levottomuutta pintaan, mutta muuten oireet täysin poissa.



Valitettavasti en osaa parempaa vinkkiä antaa, mutta kuitenkin toivon siitä että oireista tosiaan voi päästä eroon ja täydellisesti, vaikka itselläni oireet olivat niin vaikeita että välillä ehdoteltiin laitoshoitoa tai jopa eläkkeelle siirtymistä alle kolmekymppisenä.



Suurin virhe minkä paniikkipotilas voi tehdä on oireiden hoito alkoholilla. Olen nähnyt monta kohtalontoveria, joilla tämä on alku syöksykierteelle.