Miten suhtaudutte siihen, että miehelle työ on ykkösasia elämässä?

Nytkö ei sittenolekaan muutamaa tuntia, vaan tunnin?

Ehkä sitten niin.

Jos sanoisit, että mies on kotona vain tunnin lasten ollessa hereillä. Mutta että muutaman tunnin? Useimmilla ihmisillä on n. 8 tunnin työpäivä + ruokatauko + työmatkat. Tuosta tulee lyhimmilläänkin 9 tuntia, monelle 10 tuntia poissa kotoa. Ja jos lapset heräävät klo 7 ja käyvät illalla nukkumaan klo 8, niin sitä perheen yhteistä aikaa ei tuollaisella normiperheellä ole muutamaa tuntia vaan ehkä 3 tuntia. Mistä ap nyt oikein kitisee?

Sehän se, kun meillä ei ole sitä perheen yhteistä aikaa. Jos mies on esim. tunnin illassa kotona niin, että lapset ovat hereillä ja sen tunnin aikana syö ja lukaisee lehteä ja ylensä simahtaa sohvalle, niin eihän hän silloin ole läsnä meidän perheen arjessa ollenkaan. Ja jos pääsee tulemaan joskus hieman aikaisemmin, esim. Klo 18, niin lähtee ruuan jälkeen harrastamssn, eli aikalailla yksinhuoltajan arkeen verrattavissa tää mun arki on. Ap.

nostan

nostan

En olisi koskaan ottanut sellaista miestä, saati tehnyt lapsia, jolle perhe ei ole nro 1. Työt, harrastukset ja kaverit sitten muilla sijoilla.

mutta jos on lapsia, niin mahdoton elää noin.

Hiukan säälittävää.

Hiukan säälittävää.

Palkkaisin niin paljon apua että arki rullaisi yhdelläkin aikuisella.

Työorientoituminen tuli mukaan kuvioihin vasta miehen oman firman mukana sen jälkeen kun 3 lapsi oli syntynyt. Vastustin yrittäjäksi ryhtymistä, kun tiesin mihin se johtaisi, mutta mies piti päänsä.



Tosiasioiden edessä ei kannata kuin sopeutua. Olen palkannut meille kotiapua (omalla palkallani, mies tienaa yrittäjänä huonosti) ja järjestänyt elämän niin, etten ole miehestä riippuvainen missään suhteessa. Alku oli vähän hankalaa, mutta nyt sujuu jo rutiinilla. Mies tässä on häviäjänä, mutta omapa on elämänsä.

Työorientoituminen tuli mukaan kuvioihin vasta miehen oman firman mukana sen jälkeen kun 3 lapsi oli syntynyt. Vastustin yrittäjäksi ryhtymistä, kun tiesin mihin se johtaisi, mutta mies piti päänsä.

Tosiasioiden edessä ei kannata kuin sopeutua. Olen palkannut meille kotiapua (omalla palkallani, mies tienaa yrittäjänä huonosti) ja järjestänyt elämän niin, etten ole miehestä riippuvainen missään suhteessa. Alku oli vähän hankalaa, mutta nyt sujuu jo rutiinilla. Mies tässä on häviäjänä, mutta omapa on elämänsä.

Meillä on sinun kanssa hyvin samankaltainen tilanne, paitsi että miehen yritys tuottaa ihan ok.

Tässä hiljattain oltiin ystävien kanssa kahvilla ja keskustelun jossain vaiheessa mies sanoi, että meillä ei syödä arkisin yhdessä. Olin hetken hiljaa, mutta sanoin sitten ääneenkin, että niin... me muut kyllä syödään arkisin yhdessä klo 17, mutta sinä et vaan ole silloin koskaan kotona.

Ja jotenkin tuo yksittäinen asia sai itseni heräämään siihen, kuinka ulkopuolella mies on perheen arjesta.

Oikeasti surullista. ap

Olen jo niin turtunut tähän yksinäiseen oravanpyörän pyörittämiseen, etten osaa edes ajatella muita vaihtoehtoja.

Lue tämä lyhyt teksti, mielestäni siinä on jotain hyvää sanottu elämästä, arvojärjestyksestä ja muusta tosi arvokkaasta. Kaikkea hyvää ja parempaa teille! http://www.healingrooms.fi/?sid=100

Välillä on rankkaa, mutta se on jaksettava. Meillä 2 lasta: 3v ja ihan pieni vauva. Mies on yrittäjä ja painaa töitä inkä kerkeää. Auttaa lasten kanssa parhaansa mukaan, mutta kyllä se olen minä, joka pääasiallisesti lapset hoidan. Tähän on jo niin tottunut, että jos apua tarvitsen, pyydän sitä ulkopuolisilta. Mieheäni en sotke lastenhoitoon. Menee aivan liian vaikeaksi suunnitella aikatauluja miehen töiden mukaan.



Mutta on tässä hyvätkin puolensa. Miehen firma tienaa hyvin ja saan olla pitkään kotona lasten kanssa. Rahasta ei siis ole pulaa.

Itse käyn kyllä töissä, ja minulla on myös muutamia luottamustehtäviä, mutta noin muutoin oma arkeni on lähes totaalista yksinhuoltajan elämää. Minulla on vastuu kaikesta, paitsi oman autonsa asiat mies kyllä hoitaa ja kesäisin nurmen leikkuun ja satunnaisesti jotain muita perinteisiä "miesten töitä". Ap

Mutta yleisesti hyvin. Meillä on 3 lasta 1-8v ja muutama eläin joukon jatkona ja mies on viikot kaikki poissa. Vapaita sitten viettää nin joka 4. viikko.



Vähän paha tässä on valittaa kun haluamme että lapset on kotona ehkä siihen 3:een ikävuoteen joten minä en voi mennä töihin mikä taas tarkoittaa sitä että silloin miehen on oltava tässä työssä eikä voi lähteä sooloilemaan ja pohtimaan mihin vaihtaisi.

Ja koska hän vielä pitääkin työstään hurjasti ja minä ihan hurjasti omasta arjestani niin meneehän tämä.

Toki meillä on haaveissa aika kun mies olisi enemmän kotona mutta haaveeksi se taitaa jäädä.

Miehen työ on luonteeltaan sellaista että siellä ei voi tehdä lyhempää päivää tai vuorotella joten sitten on perheen sopeuduttava. Näin ei toki aina ole ollut mutta yhteisellä päätöksellä olemme tähän vaihtoehtoon päätyneet.

Tämä on meidän perheen valinta. Asia tulee luonnostaan. Kaikki muu on toisella sijalla. Olen esim. jättänyt oman urani tekemättä yms.

Sitä työtä (uraa) voi tehdä moni muukin... miehet yleensä katuvat vanhemmiten etäistä suhdetta lapsiinsa, ei sitä että ura jäi tekemättä.

Jos sanoisit, että mies on kotona vain tunnin lasten ollessa hereillä. Mutta että muutaman tunnin?



Useimmilla ihmisillä on n. 8 tunnin työpäivä + ruokatauko + työmatkat. Tuosta tulee lyhimmilläänkin 9 tuntia, monelle 10 tuntia poissa kotoa. Ja jos lapset heräävät klo 7 ja käyvät illalla nukkumaan klo 8, niin sitä perheen yhteistä aikaa ei tuollaisella normiperheellä ole muutamaa tuntia vaan ehkä 3 tuntia.



Mistä ap nyt oikein kitisee?

Mutta hyvällä ystävälläni on. Siis miespuolisella lapsuudenystävllä.



Puhuin hänelle ihan vasta asiasta: että ymmärrän toki, ja varmasti vaimonsakin, että työ on hänelle tärkeää ja hän aidosti nauttii työstään. Siinä ei ole mitään väärää, sehän on hienoa. Mutta mitä hän miettii sitten kun on vanhana pappana kiikkustuolissa. Että olipa hieno elämä: tein hulluna töitä ja koko ajan oli kiire. Vai olisiko mukavampi ajatella kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa on ehtinyt viettää aikaa.



Työ ei ole se, joka tulee vanhainkotiin vierailulle. Työ ei ole se, joka hoitaa häntä sairaana. Työ ei ole se, joka lohduttaa surussa. Sitä varten ovat ihmiset. Ja ihmiset eivät jaksa ikuisuuksiin olla kakkossijalla.



Minusta on todella sääli, että ystäväni kokee työn tärkeämmäksi kuin minkään muun. Mutta lopulta hän siinä menettää. Aina tavatessamme (harvoin), minulla on paljon kerrottavaa, on kokemuksia (yhteisten) ystäviemme kanssa jne. Hänellä on vain työasioita kerrottavana. Kyllä silloin aina mietin, että minun elämäni on niiiin paljon sisältörikkaampaa.

että miten järkyttävän paljon jollain rivipalkkatyöläisillä on vapaata, kun esimerkiksi joka ikinen viikko on kaksi kokonaista vapaapäivää. Ja sitten vielä lomiakin.



Mun miehen työ on luonteeltaan sellaista, että työssä ollaan viikon jokaisena päivänä yötä päivää. Tietysti yöllä yleensä nukkuu, silloin vain puhelin päivystää mahdollisia hälytyksiä, joihin sitten reagoidaan. Ja päivällä työt rytmitetään ruokataukoihin ja illalla yleensä vietetään perheaikaa pari tuntia.



Mutta minä olen tiennyt tämän rytmin jo naimisiin mennessämme. Enkä onneksi ollut mitenkään uraorientoitunut edes ennen mieheni tapaamista. Sillä näillä miehen työmäärillä ei olisi mahdollista tehdä lapsia, jos minäkin olisin töissä paljon.



Mutta yritän olla vertaamatta muihin ihmisiin, etenkin niihin palkkatöissä oleviin. Tämä on meidän elämäntapa ja toimii meillä. Toki toisinaan mulla palaa käämit, jos oon montakin viikkoa yrittänyt päästä omille asioilleni, mutta miehellä ei tunnu olevan koskaan aikaa olla sen vertaa lasten kanssa (jotka ovat vielä pieniä vahdittavia).



Mutta sitten ei haittaa niin, kun tukiverkko on kunnossa (joka on meillä lähinnä anoppi, mutta ei sitäkään voi mahdottomasti kuormittaa, on jo 70-v.). Ja kuntoilun oon järjestänyt niin, että ostelen kotiin kuntolaitteita, jolloin mun kuntoiluni ei ole kiinni miehen armollisuudesta lastenhoidossa, vaan voin kuntoilla ihan milloin vain esim. lasten katsoessa illan lastenohjelmia. Ja koska en muuten tykkää kuntolaitteista (ne on musta tylsiä), niin tallennan itselleni ohjelmia, joita katson kuntoillesani, niin se ei oo niin tappavan tylsää.