Kysymyksiä asiantuntijoille

Naapuriviestiketjussa on myös pohdittu väkivallan kierrettä. Jos on itse kokenyt kuritusväkivaltaa niin mitä voi tehdä varmistuakseen siitä, että ei toista vanhempiensa virheitä?

Mä voin sanoo ainaki että oon iha loppus. kaks uhmaikäistä joka hakkaa toisiaa koko päivän, rikkoo tavaroita huutaa, ja tekee semmosia mikä on monet monet kerrat killetty mut eipä se mee koskaan perille vaikka toistavuotta sanoo tietyille asioille ei . Kyllä noitten kans on ymmärretty ettei mikään keino tepsi . välil tuntuu et paree jos lähettää vuodeks thaimaaha pikalennolla koska hermoni ovat kyllä totaalisest loppunu .

Tämä on todella tärkeä aihe. Tutkimuksissa on havaittu, että kuritusväkivaltaa käyttävät ne vanhemmat, jotka ovat itse lapsuudessaan kokeneet väkivaltaa. Minusta on tärkeää kohdata itsessään se lapsi jota on lyöty. Tämä on kivuliasta ja vaikeaa, mutta auttaa päästämään irti sukupolvien kierteestä. Yleensä tähän prosessiin tarvitsee jonkun kanssakulkijan.

Mä voin sanoo ainaki että oon iha loppus. kaks uhmaikäistä joka hakkaa toisiaa koko päivän, rikkoo tavaroita huutaa, ja tekee semmosia mikä on monet monet kerrat killetty mut eipä se mee koskaan perille vaikka toistavuotta sanoo tietyille asioille ei . Kyllä noitten kans on ymmärretty ettei mikään keino tepsi . välil tuntuu et paree jos lähettää vuodeks thaimaaha pikalennolla koska hermoni ovat kyllä totaalisest loppunu .

Vanhempien väsymys ja pienet uhmaikäiset lapset on yhdistelmä,jolloin kuritusväkivallan käyttöön helpoiten tartutaan. On hyvä, että itse tunnistat tilanteen. Se on jo ensimmäinen askel tilanteen myönteiseen ratkaisuun. Onko mahdollista saada tukea perheellesi, niin että saat itse levättyä, esimerkiksi nukuttua kunnolla jokusen yön. Ratkaisut voivat olla helppojakin.

[/quote]

Vanhempien väsymys ja pienet uhmaikäiset lapset on yhdistelmä,jolloin kuritusväkivallan käyttöön helpoiten tartutaan.

[/quote]

Totta puhut Inka. Monet vanhemmat uupuvat juuri tässä vaiheessa. Uhmaikäinen lapsi opettelee omaa tahtoaan. Tämä on tärkeää, mutta vanhemmalle todella rankka vaihe.

Suomessa on olemassa tukimahdollisuuksia (tulee mieleeni muun muassa varhaisen tuen palvelut) jotka voivat tulla auttamaan vanhempaa kotiin, silloin kun omat voimat loppuvat. Pyydä myös rohkeasti apua läheisiltäsi. On rohkeaa ja viisasta tunnustaa, että ei jaksa.

Naapuriviestiketjussa on myös pohdittu väkivallan kierrettä. Jos on itse kokenyt kuritusväkivaltaa niin mitä voi tehdä varmistuakseen siitä, että ei toista vanhempiensa virheitä?

On totta, että väkivalta periytyy, joten on erittäin hyvä, että tähän omaan "perimäänsä" havahtuu. Suuressa kansainvälisessa YK:n tutkimusraportissa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta on todettu tämä väkivallan kierre. Väkivallan kokeneet toistavat sitä itse, tai myös esim. hakeutuvat/joutuvat väkivaltaiseen parisuhteeseen. Kun havahtuu ajoissa, voi myös voimaannuttaa itseään ajoissa.

Yleensä vanhempana osaa käyttäytyä niin kuin haluaa,joskus kuitenkin palaa päreet ja tulee huudettua lapselle. Joskus jostain lapsen typerästä teosta saa primitiivireaktion ja tuntuu, että oma reaktio yllättää itsensäkin. En ole koskaan lyönyt lastani, mutta tuntuu oudolta ja hämmentävältä, kun ei pysty hallitsemaan omaa käyttäytymistään. Mistä nämä johtuvat? Ovatko nämä ominaisuuksia luolamiesajoilta? Mitä sille voi tehdä?

Onko teillä käytännönläheisiä neuvoja kiireisille ja väsyneille vanhimmille, jotka pelkäävät, että heiltä palaa pinna?

Ovatko nämä ominaisuuksia luolamiesajoilta? Mitä sille voi tehdä?

Erittäin hyvä pointti. Olet oikeassa tuossa lumimies asiassa :) Ihminen tarvitsee aggressiota. Se antaa meille energiaa puolustaa itseämme ja tavoitella asioita. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä. Vahva raivo on siinä mielessä primitiivinen tunne, että se panee meidät toimimaan ja ehkäisee ajattelutoiminnan. Tämä on ollut tärkeää lumimies aikana. Siksi on erittäin tärkeää ottaa aikalisä, kun suuttumus on hyvin voimakas. Aikalisä mahdollistaa ajattelun ja voi miettiä mistä suutuin ja miksi. Se antaa myös mahdollisuuden pohtia kuinka toimin tämän asian kanssa.

Joinain päivinä tuntuu että ei vain pysty olemaan huutamatta kun on useampaan kertaan kehottanut, pyytänyt, maanitellut ja lopulta komentanut lasta (4v. esim. iltatoimiin) ja mitään ei toimi. Sitten kun oma hermo tuntuu prakaavan, niin sitä vain sortuu siihen huutamiseen :( Lapsi on muuten hyvinkin kiltti ja tottelevainen ja auttaa kotitöissäkin tosi mielellään, mutta ruokailu ja iltatoimet aiheuttavat melkein aina hermojen kiristymisen kun joudun melkein aina syöttämään tuon ikäistä poikaa... Hän vain tekeytyy vauvaksi eikä suostu edes lusikkaa ottamaan käteensä! Sanoo ettei jaksa pidellä sitä kädessä (hehheh ;). Samoin hän ei "jaksa" kävellä muutamaa askelta pidempään. Tuo kävely hermostuttaa minua eniten, koska olen yksinhuoltaja eikä minulla ole autoa ja joskus on vain pakko kävellä! En voi kantaa ostoksia ja noin isoa poikaa! Onko henkistä väkivaltaa sanoa että "jos et kävele, jäät sitten siihen. Äidin on nyt käveltävä kotiin kun kauppaostokset painaa". Joskus lapsi itkee hysteerisesti ja juoksee perässäni "äiti älä jätä, kanna mua", mutta en vain PYSTY kantamaan häntä ja kauppakasseja. Vaunuja meillä ei enää ole! Poika on erittäin fiksu ja kyllä me aina näistä tilanteista puhutaan jälkikäteen, mutta kurja olo niistä jää..

Jos huomaa, että arki menee koko ajan omilla äärirajoilla kannattaa pysähtyä miettimään, että onko oma elämä liian täyteen ahdettu. Priorisointi voi olla tässä tilanteessa hyvin perusteltua. Mieti mitä tarvitset jaksaaksesi. Tee asioista kaksi sisäkkäin olevaa ympyrää. Laita sisempään ympyrään ne asiat, jotka ovat sinulle tärkeimmät. Nämä ovat sellaisia, joista et varmaankaan voi luopua. Mieti mistä muista asioista voit. Ota aikaa itsellesi. Raivon herätessä, mieti mikä laukaisi tunteen. Onko se lapsen aiheuttamaa, vai jotakin joka esim. sattui töissä.

Joinain päivinä tuntuu että ei vain pysty olemaan huutamatta kun on useampaan kertaan kehottanut, pyytänyt, maanitellut ja lopulta komentanut lasta (4v. esim. iltatoimiin) ja mitään ei toimi. Sitten kun oma hermo tuntuu prakaavan, niin sitä vain sortuu siihen huutamiseen :( Lapsi on muuten hyvinkin kiltti ja tottelevainen ja auttaa kotitöissäkin tosi mielellään, mutta ruokailu ja iltatoimet aiheuttavat melkein aina hermojen kiristymisen kun joudun melkein aina syöttämään tuon ikäistä poikaa... Hän vain tekeytyy vauvaksi eikä suostu edes lusikkaa ottamaan käteensä! Sanoo ettei jaksa pidellä sitä kädessä (hehheh ;). Samoin hän ei "jaksa" kävellä muutamaa askelta pidempään. Tuo kävely hermostuttaa minua eniten, koska olen yksinhuoltaja eikä minulla ole autoa ja joskus on vain pakko kävellä! En voi kantaa ostoksia ja noin isoa poikaa! Onko henkistä väkivaltaa sanoa että "jos et kävele, jäät sitten siihen. Äidin on nyt käveltävä kotiin kun kauppaostokset painaa". Joskus lapsi itkee hysteerisesti ja juoksee perässäni "äiti älä jätä, kanna mua", mutta en vain PYSTY kantamaan häntä ja kauppakasseja. Vaunuja meillä ei enää ole! Poika on erittäin fiksu ja kyllä me aina näistä tilanteista puhutaan jälkikäteen, mutta kurja olo niistä jää..

Lupailin tässä jo aiemmin, etten ota kantaa äitinä, vaan työroolissani, mutta enpä malta, niin tulee omat kokemukset mieleen :) Ja välillä oli niitä onnistumisiakin. Tällaiset pattitilanteet purin luomalla niihin uusia elementtejä. Asetin etukäteen jonkun porkkanan, eli jos kaikki sujuu mallikaasti, siitä seuraa jotain ekstrakivaa. Lapsilleni huippujuttu oli illan päätteeksi "sänkyynkuljetus Hot Wheels -erikoiskuljetuksella" (tällaista Hot Wheels -lelua taidettiin tuolloin mainostaa ahkerasti), eli mentiin reppuselässä hurjia kiemuroita tehden, ja lapsen saivat määrätä suunnan ja oikkuileva Hot Wheels ei lainkaan tajunut annettuja ohjeita. Teinini yhä muistelevat tätä hymy huulilla.

kyllä me aina näistä tilanteista puhutaan jälkikäteen, mutta kurja olo niistä jää..

Minusta hyvä yleisohje on, että sellaisilla asioilla ei kannata uhkailla, joita ei ole valmis toteuttamaan. Sinä et varmaan jätä lastasi parkkipaikallle. Tutkimusten mukaan palkitseminen on paljon tehokkaampaa kasvatuksessa kuin ei toivotusta käyttäytymisestä rankaiseminen. Jäin pohtimaan, että voisitko käyttää iltatoimissa palkitsemista.

Ruokailusta voisin todeta, että hän on sen ikäinen, että pystyy kyllä jo itse syömään. Lapsi ei luovu saavutetuista eduistaan, joten niin kauan kuin syötät häntä, hän ei ala syömään itse.

On rankkaa olla yksin vastuussa arjesta. Vieressä ei ole ketään, jolle voisi luovuttaa vastuun hetkeksi. Kaikki sortuu joskus siihen, että ääni kohoaa. On hienoa, että pystytte jälkikäteen puhumaan tilanteista.

Hei,



Kuritusväkivallasta on käyty keskustelua myös muilla palstoilla. Radio Novan sivuilla on tuotu esiin tärkeä asia, nimittäin rajojen asettaminen:



"Lapsi, joka ei ymmärrä rajojen merkitystä, yleensä kapinoi niitä vastaan. Jos lapsi ymmärtää rajojen merkityksen, hän voi purnata niistä, muttei juuri kapinoi. Selittäminen ja keskustelu on siis erittäin tärkeää.



Joissain tilanteissa rajojen merkitys on kuitenkin toisenlainen. Lapsi (ja myös aikuinen) tarvitsee ympärilleen vahvoja ihmisiä, joille voi näyttää oman pahan olonsa ja purkaa tunteitaan. Rajat ovat tähän hyvä keino, olettaen että ne ovat oikeasti järkeviä rajoja. Kun lapsi näyttää kapinoivan järkeviä rajoja vastaan, on usein kyse tarpeesta purkaa pahaa oloa. Tällöin kasvattajan tehtävänä on olla itkumuuri. Kasvattajan tehtävänä on pysäyttää, kuunnella, pitää kiinni, puhua lämpimästi ja rakkaudella, ei saarnata eikä selitellä, tämä hetki ei ole oikea rajojen selittämiselle, nyt pitää kuunnella ja pitää kiinni.



Puheen tarkoitus on vain kertoa lapselle, että olet tässä läsnä häntä varten ja hänen puolellaan ja että hän voi nyt huutaa ja itkeä jos siltä tuntuu, mutta raja pitää."



Inka, mitä mieltä olet rajojen asettamisesta lapselle?

Hyviä ja toteuttamiskelpoisia vinkkejä kaikilta jotka viestiini vastasivat. Tiedän kyllä järjellä että on todella typerää sanoa jättävänsä lapsen nököttämään kaupan eteen (koska todellakaan en tekisi niin!) mutta siinä hiki päässä kun kantaa tavaroita ja miettii miten pääsee itse itkemättä kotiin ja tilanteen ohi, niin ääni vain kohoaa ja suusta tulee mitä kummallisimpia sammakoita... joskus ei itsekään ehdi "ottaa niitä takaisin" kun ne jo on sanottu.



Olen yrittänyt positiivista palkitsemista (esim. "kun syöt ihan itse ja reippaasti 10krt, saat aina tarran ja sit kun taulu on täynnä mennään uimahalliin") ja se toimii kyllä, mutta vain kunnes uimahallikeikka on tehty.



En usko myöskään että lasta pitäisi palkita aineellisilla asioilla jos hän tekee jotain oikein, esim. siivouksesta meillä palkitaan kiitoksella, kehuilla ja isolla halilla! Jotenkin tuntuu että esim. syömisestä ei "kuuluisi" palkita kun maailmassa on nälkäänäkeviä lapsia niin paljon.. tai ehkä menen ajatuksissa vain liian pitkälle ;)



En myöskään ole keksinyt miten lapsen saisi kävelemään palkitsemisella (kun hän ei edes karkkiaskin tai jäätelön voimalla suostu kävelemään tuota 800m), mutta tuo iltatoimista palkitseminen kuulostaa hyvältä, ja se hot wheels touhu on tosi hyvä idea! Meilläkin hetken toimi kun poika vietiin "junalla" selässä hammaspesulle! Voisi taas yrittää jotain tuollaista :)



Kasvatus on todella vaikeaa mutta myös tosi palkitsevaa. Oma syyllisyys vain on kova kun vaikka kuinka yrittää niin joskus se hermo prakaa ja huuto raikaa! En haluaisi olla sellainen äiti joka huutaa, mutta joskus väsymys vain saa vallan. Inhosin ja pelkäsin tosi paljon oman äitini huutamista enkä haluaisi sitä perintöä viedä eteenpäin. Poikani sanookin aina "ei ole kivaa että huudat", jolloin aina kyllä rauhotun koska siitä muistaa aina miten turvattomalta lapsesta tuntuu kun aikuinen huutaa.. varsinkin kun lapsella ei ole toista vanhempaa "turvana" ja tasoittamassa mamman tunteenpurkauksia! Toivottavasti poikani ei koe että joutuu olemaan "aikuinen" näissä tilanteissa ja rauhoittelemaan minua, kun asian pitäisi olla toisinpäin. Se huolestuttaa :( Itse en koskaan ole lastanu lyönyt, enkä lyö, mutta syyllisyys näistäkin on todella kova! Vaikea laji tämä äitiys!

Rajojen asettamiseen kuuluu myös niiden noudattamisen seuraaminen, sillä kyllä lapsi kokeilee ihan vain kokeillakseen mitä tapahtuu. Mitä tapahtuu, kun en tulekaan heti tai menen kielloista huolimatta ikkunalaudalle istumaan. Oma esikoinen on kiltistä päästä ja siltikin kokeilee rajoja koko ajan...

Hei, Kuritusväkivallasta on käyty keskustelua myös muilla palstoilla. Radio Novan sivuilla on tuotu esiin tärkeä asia, nimittäin rajojen asettaminen: "Lapsi, joka ei ymmärrä rajojen merkitystä, yleensä kapinoi niitä vastaan. Jos lapsi ymmärtää rajojen merkityksen, hän voi purnata niistä, muttei juuri kapinoi. Selittäminen ja keskustelu on siis erittäin tärkeää. Joissain tilanteissa rajojen merkitys on kuitenkin toisenlainen. Lapsi (ja myös aikuinen) tarvitsee ympärilleen vahvoja ihmisiä, joille voi näyttää oman pahan olonsa ja purkaa tunteitaan. Rajat ovat tähän hyvä keino, olettaen että ne ovat oikeasti järkeviä rajoja. Kun lapsi näyttää kapinoivan järkeviä rajoja vastaan, on usein kyse tarpeesta purkaa pahaa oloa. Tällöin kasvattajan tehtävänä on olla itkumuuri. Kasvattajan tehtävänä on pysäyttää, kuunnella, pitää kiinni, puhua lämpimästi ja rakkaudella, ei saarnata eikä selitellä, tämä hetki ei ole oikea rajojen selittämiselle, nyt pitää kuunnella ja pitää kiinni. Puheen tarkoitus on vain kertoa lapselle, että olet tässä läsnä häntä varten ja hänen puolellaan ja että hän voi nyt huutaa ja itkeä jos siltä tuntuu, mutta raja pitää." Inka, mitä mieltä olet rajojen asettamisesta lapselle?

Olipa viisas kommentti keskustelijalla. Tuo itkumuuri -vertaus on osuva, tämä on vanhemman tehtävä, olla vahva silloin kun lapsi on heikko. Tuo kuuntelijan ja kiukun vastaanottamisen rooli on tärkeä, aina ei tarvitse olla kikkakolmosia, vahva läsnäolo usein riittää. Ja mitä vahvemmin rajat pitää, sitä vähemmän niitä täytyy koetella, ja vanhemman kasvatusrooli helpottuu. Vaihtoehto kuritusväkivallalle ei siis missään nimessä ole vapaakasvatus, se on vain ehkä se toinen ääripää. Välissä on muita, viisaampia teitä.

Rajojen asettamiseen kuuluu myös niiden noudattamisen seuraaminen, sillä kyllä lapsi kokeilee ihan vain kokeillakseen mitä tapahtuu. Mitä tapahtuu, kun en tulekaan heti tai menen kielloista huolimatta ikkunalaudalle istumaan. Oma esikoinen on kiltistä päästä ja siltikin kokeilee rajoja koko ajan...

Aikuinen voi mieltää lapsen kokemusta sillä, että ajattelee, että maailmassa ei olisi olemassa mitään sääntöjä. Tällainen maailma olisi hyvin turvaton paikka.

Aikuinen määrittelee lapselle rajat, joiden sisällä lapsen on turvallista tutustua ympäristöön. Vanhempi opettaa ja kertoo lapselle miten maailmassa tulee toimia. Mikä on oikein ja väärin.

Sinulle vanhempi joka huomaat, että olet ylittänyt rajat tai olet riskissä ylittää ne. Olet ehkä väsynyt, hämmentynyt ja tunnet syyllisyyttä omasta toiminnastasi.

Väestöliiton työntekijät ovat varanneet 45 minuutin nettivastaanottoaikoja, jotka ovat maksuttomia. Ota apua vastaan!



http://www.vaestoliitto.fi/nettipalvelut/nettivastaanotto/pienten-laste…

Naapuriviestiketjussa on kyselty onko jäähypenkin käyttö kuritusväkivaltaa. Mitä mieltä olette?