Onko täällä oikeasti joku joka abortoisi lapsen, jos sikiöseulonnoissa kävisi ilmi,

Tuskin mitään adhd:ta oikeasti edes on olemassa. Johtuu vaan nykyajan vanhempien kyvyttömyydestä kasvattaa. Kummasti on adhd yhtäkkiä lisääntynyt..

Tuskin nämä abortoijat kestäisivät tervettäkään lasta. jos elämäntilanne kerta on sellainen ettei halua yhtään lisä painetta niin silloin ei tehdä lapsia. ihan tavallisella lapsellakin kun voi olla ongelmia sosiaalisissa tilanteissa tai käytöksen kanssa. Kannattaa hankkia nukke jos ei kestä ihmisyyttä.

Tuskin nämä abortoijat kestäisivät tervettäkään lasta. jos elämäntilanne kerta on sellainen ettei halua yhtään lisä painetta niin silloin ei tehdä lapsia. ihan tavallisella lapsellakin kun voi olla ongelmia sosiaalisissa tilanteissa tai käytöksen kanssa. Kannattaa hankkia nukke jos ei kestä ihmisyyttä.

adhd:lla ja aspergerilla on näitä ongelmia kuitenkin paljon tavallista enemmän? Ei muakaan haittaisi jos en olisi koskaan syntynyt.

minä saattaisin hyvinkin abortoida. Jos kantamallani lapsella olisi havaittu seulonnoissa Downin syndrooma, olisin varannut ajan rasakaudenkeskeytykseen samantien. Ja kyse ei ole siitä, ettenkö arvostaisi vammaisiakin (olen itse liikuntavammainen) vaan siitä, että tunnen omat henkiset ja fyysiset voimavarani sen verran hyvin, että tiedän sen olevan itselleni paras ratkaisu. En ottaisi ilolla vastaan ADHD-lastakaan, juuri tuon jaksamisen takia.

Sitä vaan ihmettelen, miten tällaiset uskaltavat yleensäkään tehdä lapsia. Niiden kanssa kun vaan on jaksettava ja venyttävä, ja sairauksia ja vammoja tulee ihan terveinä syntyneillekin.

minäkin aina ihmettelen. Tämä "minä en jaksaisi".

Kun elämä heittää eteen jotakin mitä et varsinaisesti toivonut, huomaat että on vain jaksettava. Toinen vaihtoehto... niin se on näitä lööppiuutisia sitten.

Marisemalla ei pitkälle pääse, yrittämällä voi päästäkin.

Tästä kuinka elämä voi heittää eteen jotakin, mitä en varsinaisesti toivonut: Olen liikuntavammainen, koska sairastuin vakavasti aikuisiällä. Vaihtoehtoina tuolloin olivat kuolema parin vuoden sisään (syöpä) tai radikaali leikkaus, jossa kuoleman todennäköisyys oli 20 % ja vakava vammautuminen loppuiäksi varmaa. Olin tuolloin alle 20-vuotias, joten turha tulla kertomaan yllättäviin elämänkäänteisiin sopeutumisesta. Olen toipunut hyvin sekä henkisesti että fyysisesti, mutta elän fyysisten kipujen kanssa päivittäin ja olen ruumiillisesti hyvin hauras. Omat henkiset ja fyysiset rajani olen tässä vuosien mittaan tullut oppimaan, kantapään kautta.

Vaikka kokemaani en oikeasti muille toivo, toivoisin, että kaikki joutusivat joskus elämässään niin tiukkaan paikkaan, että omat rajat tulisivat selville. Ehkä ihmiset sitten oppisivat ymmärtämään ja hyväksymään puutteet ja heikkoudet muissakin.

sillä maailmankatsomukseni mukaan kaikella on tarkoituksensa, myös kärsimyksellä. Ja kyllä olen itse kärsinyt eri elämänvaiheissa erilaisia asioita.



Lapsellani on neurologinen häiriö,