Pitääkö kaikilla 3-4-vuotiailla tenavilla

olen kahden pienen pojan äiti, ja jostain syystä minulle on tullut päähänpinttymäksi se, että poikien maailmassa tärkeintä kaikista, ihan kaikista asioista, on liikunnassa pärjääminen. En oikein tiedä, mistä tän ajatuksen olen saanut, mut jotenkin muistelen, että esimerkiksi omassa lapsuudessani ne pallopelien sankarit oli aina suosittuja, olivat sitten muilla tunneilla kuinka tumpeloita ja kamalia tahansa.



Itse en ole ikinä ollut kilpailunhaluinen enkä pitänyt joukkuelajeista. Mut isomman kanssa (3 v.) käyn uskollisesti pelaamassa pallopelejä, temppujumpassa, heittelemässä koreja jne. sitä vähää mitä osaan. Mies käy pojan kanssa uimassa kerran viikossa ja painii joka ilta (näyttää olevan miehille tosi luontaista tuo painiminen vielä kolmekymppisenä ;).



Tänä talvena pitäis varmaan ainakin ne luistimet hankkia. Jääkaukaloon kun on matkaakin peräti 150 metriä niin ei ole oikein syytä olla viemättä lasta jäälle. Tympii jo ajatuskin, mut mitäpä muutakaan tekemistä meillä toisaalta on täällä kotona päivisin.

Mutta olen huomannut, että jotkut laittavat lapselle sukset jalkaan ja kehottavat hiihtämään seisten itse kengät jalassa ladun reunalla. Nämä lapset jaksavat yleensä sen 20 metriä ja kysyvät, joko riittää.



Sen sijaan ne lapset, jotka lähtevät vanhempiensa mukaan "hiihtoretkelle", vaikka se ei olisi kovin paljon pitempi matkakaan, alkavat pian nauttia hiihtämisestä ja oppivat perustaidot hyvin.



Meillä myös lasten sukset muuten voidellaan kunnolla, ja sekin auttaa lajista nauttimisessa kummasti. Jos sukset lipsuvat jäisellä pihalla, ei se kenellekään hauskaa ole, ei edes sellaiselle joka jo osaisi valmiiksi hiihtää. Mitään siinä ei ainakaan opi.



Samoin luistelussa auttaa, jos vanhemmalla on myös luistimet jalassa, ja hän näyttää lapselle mallia. Lapsen luistimet pitää myös huoltaa kunnolla. Tylsät luistimet lipeävät alta ja meno on huteraa.



Erityisesti hiihto on niin välinelaji, ettei siitä opi tykkäämään jos on huonot varusteet.

Meidän 3v ei ole koskaan käynytkään uimahallissa, koska en itse tykkää käydä uimahallissa.

Suksia en ajatellut ostaa, luistimet ostettiin, käytettiin viime talvena 1 krt. Ei ehkä paras investointi.

Rannalla käytiin kesällä useasti, ei maksa mitään, ei tarvitse laittaa uimapukua jos ei halua, ei tarvitse käydä suihkussa jos ei tunnu siltä. Jos uhmis saa raivarin 5min jälkeen, voi taas lähteä kotiin ei tarvitse harmitella kallista sisäänpääsymaksun menetystä.

Taapero ei uinnut vedessä, kunhan siinä leikki. Enkä pakottanut uimaan, saa edetä omassa tahdissa.



Polkupyörä on, sillä on poljettu talvellakin kun lumi on ollut tiiviisti pakkautunut.



Mun mielestä jokainen tekee miten itselle tuntuu luontevalta.

Mutta olen huomannut, että jotkut laittavat lapselle sukset jalkaan ja kehottavat hiihtämään seisten itse kengät jalassa ladun reunalla. Nämä lapset jaksavat yleensä sen 20 metriä ja kysyvät, joko riittää.

Sen sijaan ne lapset, jotka lähtevät vanhempiensa mukaan "hiihtoretkelle", vaikka se ei olisi kovin paljon pitempi matkakaan, alkavat pian nauttia hiihtämisestä ja oppivat perustaidot hyvin.

Meillä myös lasten sukset muuten voidellaan kunnolla, ja sekin auttaa lajista nauttimisessa kummasti. Jos sukset lipsuvat jäisellä pihalla, ei se kenellekään hauskaa ole, ei edes sellaiselle joka jo osaisi valmiiksi hiihtää. Mitään siinä ei ainakaan opi.

Samoin luistelussa auttaa, jos vanhemmalla on myös luistimet jalassa, ja hän näyttää lapselle mallia. Lapsen luistimet pitää myös huoltaa kunnolla. Tylsät luistimet lipeävät alta ja meno on huteraa.

Erityisesti hiihto on niin välinelaji, ettei siitä opi tykkäämään jos on huonot varusteet.

Vaikka on ollut ihan tasan tarkkaan sukset voideltuna, isä suksilla mukana jne.. Tyhmät vehkeet ja sillä siisti.

Noh, fillarointi on ollut vähän hankalampaa. Tenavan pitäs kyllä osata ees vähän polkea, ennenkuin voi omaa pyörää ottaa mukaan. Ja sit meillä on ollut välillä kaksikin liian pientä pyöräilemään, joten mihin ne sit laitetaan siksi aikaa?

Mieti mikä on teidän perheelle luontainen tapa viettää aikaa yhdessä ja millaisista asioista lapsi on kiinnostunut. Me käydään uimahallissa ja kesällä uidaan mökillä, kaikilla on polkupyörät ja isommat laskettelee. Esikoiselle ostettiin luistimet ja kypärä kun koulussa tarvittiin (murtsikkasuksia ei vielä)

jos nyt sattuu olemaan sellaista tyyppiä, että nuo lajit eivät kerta kaikkiaan itseltä suju ja tuntuvat vastenmielisiltä. Sitten eletään sen kanssa.



Meistä vanhemmista kumpikaan ei tykkää luistella, joten haluttiin päästä helpolla ja vietiin kaikki lapset vuorollaan ammattilaisten järjestämään luistelukouluun. Sieltä saivat tarvittavat taidot ja ovat nykyään varsin vauhdikkaita menijöitä.



Samoin olen nähnyt pikkulasten vesipeuhuloissa paljon sellaisia vanhempia, jotka sanovat ettei itseä nappaa lainkaan uimaan meno mutta tuntuu että lapsen olisi hyvä oppia. Niinpä lapsi kurssille ja antaa ammatti-ihmisten hoitaa sekin asia.



Kaikkeen ei voi eikä tarvitse itse revetä. Ja silti lapsi voi saada ennen kouluikää hyvät valmiudet eri lajeihin, eikä tarvitse hävetä ja olla aina se surkimus, joka ei pysy pystyssä jäällä tai suksilla. Koska nyt monen lapsen äitinä alan huomata, että liikunnallisilla suorituksilla on yllättävän paljon merkitystä lasten sosiaalisissa ympyröissä. Yhtään väheksymättä muita taitoja tietenkään.

on tässä suhteessa jännä juttu. Mulle on jostain tullut sellainen käsitys, että kun kerran tekee lapsia, niille pitäisi antaa monipuoliset eväät elämään, ja siinä pitää välillä panna omat mielihalut ja omat mielenkiinnon kohteet sivuun.



Harva meistä kai kokee, että kaukalossa muovikorin työntely olisi juuri sitä omaa lempipuuhaa, mutta lapselle luistelutaidosta olisi kuitenkin ajan kanssa hyötyä. Samoin nää muut perusjutut kuten uima- ja pyöräilytaito. Hiihtäminen alkaa mennä vähän sinne marginaaliin jo, koska ilmeisesti osa Suomesta on jo sellaista ettei koulussa todellakaan hiihdetä.



Mutta tietysti me ammennetaan jokainen niistä omista lähtökohdistamme ja aika rankkaahan monen arki on ilman näitä kaikenlaisia vaatimuksia, joita hyvään vanhemmuuteen voisi listata varmaan loputtomiin. Että ehkä se perusturvallinen koti, riittävä ravinto ja lepo ja mahdollisuus saada oppia riittävät kuitenkin. Itse kukin voisi kai välillä vähän relata näiden vaatimusten kanssa, joita ainakin minä tunnustan itse itselleni asettavani.

Esikoinen 7- vuotias.

Koitan lähteä luistinradalle tepastelemaan raskaana mutta mies vie isompia kauemmas hiihtämään jos on pullat uunissa.

Pienimmät hiihtelee pihassa.



Ei harrasteta kuin sesonkina urheilulajeja.

Uimassa käydään paljon kesällä ja muuten sillon tällöin ja 2 isointa osaa uida ja hyppiä ponnulta.



Kovasti olisivat jo menossa hiihtämään mutta odotellaan nyt että lunta sataa ja ladut tehdään!



Ja siis juu: meillä on lapsilla pyörät, luistimet ja muut kun lapsi kasvaa niin että jalat yltaa polkimille ja mahtuu luistimiin. Sukset on ekana semmoset kenkiin sujautettavat. Niillä menee kivasti 2- vuotiaskin jo.

Mulla myös on ollut tunne, että jos ei pojat pärjää liikunnassa (ja itse asiassa nyt kun meillä on myös tyttö, ajattelen samaa hänestäkin), on koulumaailmassa jotenkin "alempaa kastia". Luultavasti tämä on joku oma lapsuuden traumani.

Varmaan osittain juuri siksi kaikkia lajeja on viety kokeilemaan jo hyvin pienenä, ja ennen kouluikää ovat kaikki lapsemme osanneet hienosti hiihtää, luistella, uida, heittää palloa, pelata eri pallopelejä ja lätkää, voimistella yms.

Varsinkin, koska esikoispoikamme on aika herkkä ja pohdiskeleva ja vähän sellainen "hikarityyppi", mietimme jo hänen ollessaan melko pieni mieheni kanssa, että joku urheiluharrastus varmasti tasapainottaisi tilannetta kovasti. Ja niin on onneksi käynytkin. Urheilussa taitavaa poikaamme ei kiusata, vaikka saa kymppejä kokeista ja on vähän nörtti (kaikella rakkaudella).

olen kahden pienen pojan äiti, ja jostain syystä minulle on tullut päähänpinttymäksi se, että poikien maailmassa tärkeintä kaikista, ihan kaikista asioista, on liikunnassa pärjääminen. En oikein tiedä, mistä tän ajatuksen olen saanut, mut jotenkin muistelen, että esimerkiksi omassa lapsuudessani ne pallopelien sankarit oli aina suosittuja, olivat sitten muilla tunneilla kuinka tumpeloita ja kamalia tahansa. Itse en ole ikinä ollut kilpailunhaluinen enkä pitänyt joukkuelajeista. Mut isomman kanssa (3 v.) käyn uskollisesti pelaamassa pallopelejä, temppujumpassa, heittelemässä koreja jne. sitä vähää mitä osaan. Mies käy pojan kanssa uimassa kerran viikossa ja painii joka ilta (näyttää olevan miehille tosi luontaista tuo painiminen vielä kolmekymppisenä ;). Tänä talvena pitäis varmaan ainakin ne luistimet hankkia. Jääkaukaloon kun on matkaakin peräti 150 metriä niin ei ole oikein syytä olla viemättä lasta jäälle. Tympii jo ajatuskin, mut mitäpä muutakaan tekemistä meillä toisaalta on täällä kotona päivisin.

mutta olisi minusta hyvä juttu kuitenkin..



Meillä on uimahalliin ja jäähalliin noin 2km matka ja käymme molemissa kyllä, uimahallissa useammin. Hiihtoladulle (koneella tehdylle) on noin 50m ja pihalla voi laittaa sukset jalkaan



Polkupyörä (tai sellanen "juoksupyörä") ostettiin 2-vuotiaalle ja varsinainen pyörä 4-vuotiaana.