Lue keskustelun säännöt.
Suren äärimmäisen syvästi Tyrnävän tapausta, äitinä en itse selviäisi
08.11.2011 |
Luin äsken joitakin juttuja, joita Tyrnävällä menehtyneiden lasten äiti oli kirjoittanut. Tuntuu että oksentaisin, rintaan pistää ja silmät kastuvat kyynelistä. Itselläni on samantapainen elämäntilanne ja pienet lapset. Kuka voi auttaa äitiä jaksamaan tuollaisessa tilanteessa. Miten kukaan koskaan voi pystyä auttamaan? Häntä on kohdannut niin suuri pysähdys, että sitä vain samantapaisia menetyksiä kokenut voi ymmärtää.
Olenkin järkyttynyt ja yritän karistaa mielestäni niitä ajatuksia, joita tuolla äidillä mahtaa olla. Jos minun lapseni menehtyisivät, en voisi enää olla olemassa. Ehkä lääkityksellä tai sairaalassa tai jotain sellaista. Mutta en selviäisi, tiedän sen. Vaikka minulla olisi puolisokin tukena, en selviäisi. Saatikka ilman häntä, mutta en hänen kanssaankaan.
Nyt lähden kotiin aikaisemmin, haen lapseni tarhasta ja päiväkodista ja halaan heitä lujasti. Leikin koko illan ja jätän kaikki kotityöt tekemättä. Yritän muistaa tämän aina. Lapset katoavat kuitenkin jonnekin, elämä vie. Mutta nyt he ovat luonani.
Toivon tuolle murretulle äidille rohkeutta jaksaa. Hän vaikuttaa vahvalta. Se ei tällaisessa tilanteessa riitä, mutta toivottavasti läheiset kuitenkin pitävät hänestä kiinni ja kannattelevat.
Kommentit (64)
Miten jokin täysin vieraille ihmisille tapahtunut murhenäytelmä saa jonkun "suremaan äärimmäisen syvästi"? Ymmärrän tuon tuoreelta äidiltä, joka on vielä hormonihuuruissa, mutta en täyspäiseltä äidiltä, jolla on elämässä paljon vastuullaan.
Miten joku voi noin varmasti sanoa, ettei voisi jatkaa elämää vastaavassa tilanteessa? Ihmisestä löytyy hämmästyttäviä voimia silloin kuin tarvitaan. Ajatellaan vaikka perheitä, jotka menettivät läheisiään tsunamissa, tai oikeastaan missä kuolemantapauksessa hyvänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hyvin loukkaavina varsinkin jos ne tulevat sellaisen ihmisen suusta, joka ei itse ole lapsen/lasten menetystä kokenut.
Hyvin harva lapsen menettänyt vanhempi tappaa itsensä. Suurin osa pystyy jatkamaan elämäänsä ja useimmilla on elämässään vielä iloakin jäljellä.
Tavallaan tuollaisilla jutuilla tuomitaan nämä vanhemmat jotenkin huonoiksi ihmisiksi kun eivät ole tappaneet itseään/mielisairaalassa/alkoholisoituneet vaikka lapsi/lapsia onkin kuollut.
Kukaan ei voi myöskään etukäteen tietää miten toimisi vastaavassa tilanteessa, joten turha julistaa että minä en selviäisi jne. Ihminen selviää uskomattomista asioista.
Jos minun lapseni menehtyisivät, en voisi enää olla olemassa. Ehkä lääkityksellä tai sairaalassa tai jotain sellaista. Mutta en selviäisi, tiedän sen. Vaikka minulla olisi puolisokin tukena, en selviäisi. Saatikka ilman häntä, mutta en hänen kanssaankaan.
jotkut menettivät kaikki lapsensa, puolison, omat vanhemmat ja sisarukset ja vielä puolison vanhemmat ja sisarukset.
kuin omien lapsien menettäminen. Ja vielä tuolla tavalla.
Kiitos viestistäsi!
Olin juuri aikeissa ketjun loputtua vastata että loukkaannuin.
Kai minä en sure lastani kun olen kotona enkä sairaalassa. Lääkkeitä en tahdo käyttää koska minulle on tärkeää saada itseni kuntoon ja lääkkeet turruttaa ja pidentää surua.
Lapseni kuolema oli myös dramaattinen ja äkillinen. Minua helpottaa tieto että pääsen joskus samaan hautaan hänen kanssaan ja saan surra lastani kuolemaani saakka.
Elämään kuuluu kuolema ja joskus lapsi kuolee ennen vanhempaansa. Kukaan meistä ei tiedä miten toimisi tilanteessa. Olen yllättänyt itseäni yhä uudestaan toiminnallani ja ajattelullani.
Minulla on puoliso ja liitosta kiinnipitäminen on ollut minulle tärkeää. Tämä asia on joka voi tuhota parisuhteen tai hitsata kiinni tiiviisti. Surun keskelläkin näkee miten lapsen isäkin suree lasta, ei todellakaan ole kohdallani ollut että vaan minun suruni olisi kaiken yläpuolella. AIvan yhtä hyvin mies saattaa voida huonommin lapsen kuollessa. En voi uskoa että joku sanoo tälläsiä miehestään ja itsestään!
Älkää puhuko asiasta miten toimisitte kun ei sitä tiedä. Te saatatte toimia täysin päinvastoin kaikessa mitä kuvittelette.
ja kaikki valokuvatkin lapsista luultavasti menentetty..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap tässä. Minä todellakin oikeasti suren tuon äidin ja perheen kohtaloa. Olen empaattinen ihminen ja rakastan lapsiani syvästi. Samoin miestäni. Asiani ovat kunnossa ja tästä suunnasta katsoen Tyrnävän tragedia on kammottava. Pelottava ja ahdista. Surullinen ja tuskallinen ajatella.
Tunnen valtavasti empatiaa äitiä kohtaan, vaikka en missään vaiheessa väittänytkään tietäväni miltä hänestä tuntuu. Aivankuin empatia ja surun tunteminen olisi väärin, tunkeilevaa ja teennäistä?
Te jotka soimaatte tällaista kauheaa tapausta surevia, miettikää hetki mistä kylmyys itsessänne tulee. Ehkä se on vain luonteenpiirre, ehkä enemmänkin elämän tuoma asenne ja joillekin jopa rajatilasairaus (narsistit, psykopaatit). Mutta jos voitte noin vain tuomita perhetragediaa surevan ihmisen, ette sitten itse tiedä mitä onni on. Näin luulen. Jos on kohdannut suuren onnen, rakkauden ja saanut lapsensa monien vaiheiden jälkeen, voi ainakin sanoa että tuntee jotain jos joku sellaisen menettää.
Teille joilla lapsi on kuollut ja loukkaannuitte. Otan osaa suruunne ja samalla tavalla ajattelen teistäkin kuin Tyrnävän äidistä, on raskasta ja käsittämättömän vaikeaa kohdata lapsensa kuolema, sen me kaikki varmasti ymmärrämme. Mutta mikä saa teidät loukkaantumaan? Miksi ihmiset eivät saisi tuntea empatiaa tällaista menetystä kohtaan? Miksi loukkaannutte, jos sanon että en jaksaisi elää? Ei se tarkoita, että syyllistän teitä siitä että te jaksoitte. Valtaosa jaksaa. Minä en jaksaisi jos kaikki menisi, mies ja lapset. Sitten ei enää kauan rakennetulla kodilla, ystävillä ja millään maallisella olisi merkitystä. Tiedän sen.
Puolisoni ehkä pystyisi pitämään minut hengissä. Mutta pystyisinkö minä pitämään häntä, en. En ole niin vahva. Mutta nyt puhutaankin tapauksesta, jossa puoliso ei ole tukena.
Miten jokin täysin vieraille ihmisille tapahtunut murhenäytelmä saa jonkun "suremaan äärimmäisen syvästi"? Ymmärrän tuon tuoreelta äidiltä, joka on vielä hormonihuuruissa, mutta en täyspäiseltä äidiltä, jolla on elämässä paljon vastuullaan. Miten joku voi noin varmasti sanoa, ettei voisi jatkaa elämää vastaavassa tilanteessa? Ihmisestä löytyy hämmästyttäviä voimia silloin kuin tarvitaan. Ajatellaan vaikka perheitä, jotka menettivät läheisiään tsunamissa, tai oikeastaan missä kuolemantapauksessa hyvänsä.
jäljellä onneksi.. Kun itsellä on samanikäinen lapsi niin kyllä sitä vaan samaistuu äidin tuskaan ja se ravisuttaa koko tunneskaalaa. Sinulta puuttua empatian kyky ...toivottavsti sinulla ei ole lapsia. Toivon myös sydämmestäni, että et ole työssä missään semmoisessa paikassa, jossa joudut kohtaamaan ihmisiä ja heidän ongelmiaan. Sinusta ei siihen ole. olet sitä ihmistyyppiä, että varmaan kiusaannut, jos ystäväsi alkaa tilittää huonoa oloaan tai aviongelmiaan sinulle..tulet vaivaantuneeksi..eihän näistä pidä puhua tutuille...omassa perheessä vain jos sielläkään. Sellaisia kuin sinä on ikävä kyllä paljon täällä kotosuomessa etenkin Pohjanmaalla..kaikki ikävä pitää vain kestää ja pitää sisällään. Täytyy olla aina syy, että no sehän käyttäytyy varmaan noin kun on esim. homoonihuuruissa kuten sanoit..muuten ei voi noin käyttäytyäja näyttä tunteitansa...Tämäkin tragedia on hyvä osoitus asioiden puhumattomuudesta ja tunteiden esim. katkeroitumisen ja vihan kätkemisestä.. Säälin sinua..jäät paljosta pois kun JÄRKEILET kaiken..etkä uskalla kohdata ihmisiä kaikkine irrationaalisine tunteineen...onneksi on vielä meitä jotka osaamme myötäelää myös toisen tuskaa ja olla irrationaalisia..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että me , jotka olemme omassa elämässämme joutuneet kohtaamaan suurta surua ja/tai suurta onnea olemme nöyriä elämän kohtaloille. Olemme sujut suurien tunteiden kanssa ja annamme niiden rauhassa tulla myös tällaiten traagisten tapausten yhteydessä vaikka eivät tuttuja olekkaan. Kaikki turha konttrolli on poissa ja tunteet saavat tulla eikä niitä tarvitse pelätä, koska on ne joutunut kohtaamaan jo omassa elämässä. Kun itse on joutunut taistelemaan vuosia siitä, että yksi lapsi on elämässä..osaa olla nöyrä..ja antaa myötäsurun tulla äidin puolesta . siinä ei ole mitään väärää enemmäkin on kyse sen valtavan surun tunteen ymmärtämisestä ja myötäelämisestä.
Puitte hienosti sanoiksi sen, mitä itse en osannut.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esille myös sinun tekstistä ap. Tuli vain tarve kirjoittaa itsekkin vielä tästä kun ajatukset oli niin samat. Terkuin Viestin 44 ja 45 kirjoittaja.
Ihan oikeasti, ole jo hiljaa.
Ja minäkö en saa loukkaantua sanoistasi? Etkä ymmärrä mistä kun sen kertaalleen kirjoitin? Lue sitten uudelleen. Sinä olet sensaatiohakuinen, mässäät muitten elämillä.
Empatialla ja sympatialla ei ole paskaakaan merkitystä tässä. Ne on tärkeitä mutta sinulla ei vaan riitä ymmärrys vaikka jo kerroin, voit ajatella minua tai mitä tahansa äitiä joka hautaa lapsensa etkä PYSTY ymmärtämään mitä me ajatellaan ja MITEN me ei olla hullujen huoneessa -en kai lapsiani rakasta vaikka haudannut olen! Et sinä tiedä mitä on menettää lapsi ennenkö menetät. Sinulla ei ole mitään älyä tai sympatiaa jos kehtaat sanoa MITEN SINÄ TOIMISIT TAI TUNTISIT! Koitin tämän jo selittää, minä olen nämä tunteet käynyt läpi.
Jos luulet että minä olen toiminut ja ajatellut kuten ennen lapseni kuolemaani ajattelin että "voisin" tehdä niin se ei ole lähelläkään sitä mitä todellisuus on.
Sinun halaamisesi kun haet lapsesi ei ole mitään siihen kun katson lapsieni hätää yhden kuollessa.
Senkus sympatisoit minkä ehdit, mässää vaan! Hankkisit mielummin elämän kuin pohdit mitä muut tuntee.
Minäkin koitan ymmärtää sinun kaltasia. Mutta en vaan tajua.
Todellakin loukkaat, mutta kun ei jotkut vaan ymmärrä. He kun "tarkoittaa" hyvää.
Minulle ei tartte enempää kirjoittaa, menen nyt ketjusta pois. Enkä tule lukemaan enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan oikeasti, ole jo hiljaa. Ja minäkö en saa loukkaantua sanoistasi? Etkä ymmärrä mistä kun sen kertaalleen kirjoitin? Lue sitten uudelleen. Sinä olet sensaatiohakuinen, mässäät muitten elämillä. Empatialla ja sympatialla ei ole paskaakaan merkitystä tässä. Ne on tärkeitä mutta sinulla ei vaan riitä ymmärrys vaikka jo kerroin, voit ajatella minua tai mitä tahansa äitiä joka hautaa lapsensa etkä PYSTY ymmärtämään mitä me ajatellaan ja MITEN me ei olla hullujen huoneessa -en kai lapsiani rakasta vaikka haudannut olen! Et sinä tiedä mitä on menettää lapsi ennenkö menetät. Sinulla ei ole mitään älyä tai sympatiaa jos kehtaat sanoa MITEN SINÄ TOIMISIT TAI TUNTISIT! Koitin tämän jo selittää, minä olen nämä tunteet käynyt läpi. Jos luulet että minä olen toiminut ja ajatellut kuten ennen lapseni kuolemaani ajattelin että "voisin" tehdä niin se ei ole lähelläkään sitä mitä todellisuus on. Sinun halaamisesi kun haet lapsesi ei ole mitään siihen kun katson lapsieni hätää yhden kuollessa. Senkus sympatisoit minkä ehdit, mässää vaan! Hankkisit mielummin elämän kuin pohdit mitä muut tuntee. Minäkin koitan ymmärtää sinun kaltasia. Mutta en vaan tajua. Todellakin loukkaat, mutta kun ei jotkut vaan ymmärrä. He kun "tarkoittaa" hyvää. Minulle ei tartte enempää kirjoittaa, menen nyt ketjusta pois. Enkä tule lukemaan enää.
Onko niin, että myötäsurua ja empatiaa saa tuntea vasta sitten kun on itse menettänyt lapsensa. Ei ymmärrä.
Miten jokin täysin vieraille ihmisille tapahtunut murhenäytelmä saa jonkun "suremaan äärimmäisen syvästi"? Ymmärrän tuon tuoreelta äidiltä, joka on vielä hormonihuuruissa, mutta en täyspäiseltä äidiltä, jolla on elämässä paljon vastuullaan. Miten joku voi noin varmasti sanoa, ettei voisi jatkaa elämää vastaavassa tilanteessa? Ihmisestä löytyy hämmästyttäviä voimia silloin kuin tarvitaan. Ajatellaan vaikka perheitä, jotka menettivät läheisiään tsunamissa, tai oikeastaan missä kuolemantapauksessa hyvänsä.
Meitä empaattisia ihmisiä on vielä jäljellä onneksi.. Kun itsellä on samanikäinen lapsi niin kyllä sitä vaan samaistuu äidin tuskaan ja se ravisuttaa koko tunneskaalaa. Sinulta puuttua empatian kyky ...toivottavsti sinulla ei ole lapsia. Toivon myös sydämmestäni, että et ole työssä missään semmoisessa paikassa, jossa joudut kohtaamaan ihmisiä ja heidän ongelmiaan. Sinusta ei siihen ole. olet sitä ihmistyyppiä, että varmaan kiusaannut, jos ystäväsi alkaa tilittää huonoa oloaan tai aviongelmiaan sinulle..tulet vaivaantuneeksi..eihän näistä pidä puhua tutuille...omassa perheessä vain jos sielläkään. Sellaisia kuin sinä on ikävä kyllä paljon täällä kotosuomessa etenkin Pohjanmaalla..kaikki ikävä pitää vain kestää ja pitää sisällään. Täytyy olla aina syy, että no sehän käyttäytyy varmaan noin kun on esim. homoonihuuruissa kuten sanoit..muuten ei voi noin käyttäytyäja näyttä tunteitansa...Tämäkin tragedia on hyvä osoitus asioiden puhumattomuudesta ja tunteiden esim. katkeroitumisen ja vihan kätkemisestä.. Säälin sinua..jäät paljosta pois kun JÄRKEILET kaiken..etkä uskalla kohdata ihmisiä kaikkine irrationaalisine tunteineen...onneksi on vielä meitä jotka osaamme myötäelää myös toisen tuskaa ja olla irrationaalisia..
Sinä et ole empaattinen, kuvittelet vain itse niin. Sinä ryöstöviljelet toisten onnettomuutta ja imet siitä elämääsi jännitystä niin kuin tappajaetana kaverinsa raadosta. Samalla dramatisoit ja kuvittelet, miten itse vastaavassa tilanteessa saisit muilta mahdollisimman paljon huomiota, kun et "mitenkään jaksaisi" selvitä. Selvästikään et elämässäsi saa sitä määrää huomiota, mitä haluaisit.
Minulla ei ole mitään vaikeutta kohdata sinunlaisiasi irrationaalisia hörhöjä. Elämässä monenlaisia vastoinkäymisiä kokeneena ja vastaavassa tilanteessa olleita tukeneena osaan kyllä tunnistaa aidon surun. Sinun on vain wannabe-mässäystä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko niin, että myötäsurua ja empatiaa saa tuntea vasta sitten kun on itse menettänyt lapsensa. Ei ymmärrä.
Te puhutte kokoajan eri asioista. Empatia ja sympatia oli tuon lapsensa menettäneen mukaan hyviä asioita mutta te luulette tietävänne mitä he tuntevat. Te sanotte että joutuisitte mielisairaalaan. Ei sitä kukaan tiedä. Ihmisen vahvuus tulee esiin vasta kun sitä oikeasti tarvitsee, vasta kun hautaa lapsen.
Mikään mielikuvitusmäärä ei koskaan ole todellisuutta.
ohis
Miten jokin täysin vieraille ihmisille tapahtunut murhenäytelmä saa jonkun "suremaan äärimmäisen syvästi"? Ymmärrän tuon tuoreelta äidiltä, joka on vielä hormonihuuruissa, mutta en täyspäiseltä äidiltä, jolla on elämässä paljon vastuullaan. Miten joku voi noin varmasti sanoa, ettei voisi jatkaa elämää vastaavassa tilanteessa? Ihmisestä löytyy hämmästyttäviä voimia silloin kuin tarvitaan. Ajatellaan vaikka perheitä, jotka menettivät läheisiään tsunamissa, tai oikeastaan missä kuolemantapauksessa hyvänsä.
Meitä empaattisia ihmisiä on vielä jäljellä onneksi.. Kun itsellä on samanikäinen lapsi niin kyllä sitä vaan samaistuu äidin tuskaan ja se ravisuttaa koko tunneskaalaa. Sinulta puuttua empatian kyky ...toivottavsti sinulla ei ole lapsia. Toivon myös sydämmestäni, että et ole työssä missään semmoisessa paikassa, jossa joudut kohtaamaan ihmisiä ja heidän ongelmiaan. Sinusta ei siihen ole. olet sitä ihmistyyppiä, että varmaan kiusaannut, jos ystäväsi alkaa tilittää huonoa oloaan tai aviongelmiaan sinulle..tulet vaivaantuneeksi..eihän näistä pidä puhua tutuille...omassa perheessä vain jos sielläkään. Sellaisia kuin sinä on ikävä kyllä paljon täällä kotosuomessa etenkin Pohjanmaalla..kaikki ikävä pitää vain kestää ja pitää sisällään. Täytyy olla aina syy, että no sehän käyttäytyy varmaan noin kun on esim. homoonihuuruissa kuten sanoit..muuten ei voi noin käyttäytyäja näyttä tunteitansa...Tämäkin tragedia on hyvä osoitus asioiden puhumattomuudesta ja tunteiden esim. katkeroitumisen ja vihan kätkemisestä.. Säälin sinua..jäät paljosta pois kun JÄRKEILET kaiken..etkä uskalla kohdata ihmisiä kaikkine irrationaalisine tunteineen...onneksi on vielä meitä jotka osaamme myötäelää myös toisen tuskaa ja olla irrationaalisia..
Sinä et ole empaattinen, kuvittelet vain itse niin. Sinä ryöstöviljelet toisten onnettomuutta ja imet siitä elämääsi jännitystä niin kuin tappajaetana kaverinsa raadosta. Samalla dramatisoit ja kuvittelet, miten itse vastaavassa tilanteessa saisit muilta mahdollisimman paljon huomiota, kun et "mitenkään jaksaisi" selvitä. Selvästikään et elämässäsi saa sitä määrää huomiota, mitä haluaisit. Minulla ei ole mitään vaikeutta kohdata sinunlaisiasi irrationaalisia hörhöjä. Elämässä monenlaisia vastoinkäymisiä kokeneena ja vastaavassa tilanteessa olleita tukeneena osaan kyllä tunnistaa aidon surun. Sinun on vain wannabe-mässäystä.
tämä tekstisi kertoo paljon sinusta meille kaikille..ei ole mitään lisättävää.
Onko niin, että myötäsurua ja empatiaa saa tuntea vasta sitten kun on itse menettänyt lapsensa. Ei ymmärrä.
Te puhutte kokoajan eri asioista. Empatia ja sympatia oli tuon lapsensa menettäneen mukaan hyviä asioita mutta te luulette tietävänne mitä he tuntevat. Te sanotte että joutuisitte mielisairaalaan. Ei sitä kukaan tiedä. Ihmisen vahvuus tulee esiin vasta kun sitä oikeasti tarvitsee, vasta kun hautaa lapsen.
Mikään mielikuvitusmäärä ei koskaan ole todellisuutta.ohis
ap, joka kohkaa miten ei kestäisi, on huomiohakuinen narsisti.
Onko niin, että myötäsurua ja empatiaa saa tuntea vasta sitten kun on itse menettänyt lapsensa. Ei ymmärrä.
Te puhutte kokoajan eri asioista. Empatia ja sympatia oli tuon lapsensa menettäneen mukaan hyviä asioita mutta te luulette tietävänne mitä he tuntevat. Te sanotte että joutuisitte mielisairaalaan. Ei sitä kukaan tiedä. Ihmisen vahvuus tulee esiin vasta kun sitä oikeasti tarvitsee, vasta kun hautaa lapsen.
Mikään mielikuvitusmäärä ei koskaan ole todellisuutta.ohis
ja jos on useampia lapsia,on sitä vaan selvittävä jo muidenkin lasten takia.
kun kuvittelen tuon äidin tuskaa. Ja en tosiaan osaa sano, miten itse toimisin ja miten selviäisin samassa tilanteessa.
Minua ei yhtään järkytä tekstinne. Niistä kuvastuu vain ja ainoastaan käsittelemättömät asiat. Jos ihminen kohtaa niin suuren ja valtavan tuskan kuin lapsensa menetyksen ja pystyy käsittelemään sen siten kuten itse määrittelette eli tulee vahvaksi, niin tasapainossa surunsa ja menetyksensä kanssa oleva ihminen ei reagoi kuten te.
Kukin reagoi suurimpaan mahdolliseen menetykseen yksilöllisesti, mutta surussa on myös oma kaavansa joka toistuu eri vaiheisena. 48 ja muut jotka nostatte itsenne eri tasolle meidän muiden kanssa. Uskon että näin onkin tietyllä tavalla. Mutta toivoisin että lukisitte ajatuksianne ja tätä ketjua vielä uudelleen.
Mikä saa suuttumaan empatiasta lapsensa menettänyttä kohtaan? Miksi ette halua että muut tuntevat surua myös äitinä? Syyllistytte siitä, että itse olette hengissä ja joku toinen sanoo, ettei pystyisi elämään. Mistä se kertoo? Uskoisin että siitä että koette sen oikeasti syytökseksi että kuolema olisi ollut oikea vaihtoehto koska lapsennekin kuoli. Mutta näinhän ei kukaan sano. Minä sanon vain, että jos menettäisin kaiken onneni, ei minulla olisi enää mitään. Ja jos ei olisi mitään, en jaksaisi hengittää. Siltä minusta tuntuu. Miksi KIELTÄÄ TOISEN henkilön tuntemuksia? Se on julmaa, etenkin kun tiedätte miten suuri tuska lapsensa menetys on.
Katkeruuskin kuvastuu joistakin vastauksista. Siitä ei varmasti koskaan pääse. Toivon teille voimia jaksaa elää elämää mahdollisimman hyvällä tavalla, siten kun se teidän tapauksessanne vain on mahdollista. Suren puolestanne ja menetyksenne vuoksi, en pysty olemaan kylmä ja sanomaan että minua ei lapsen kuolema koskaan liikuta pätkääkään koska en tunne tapausta. Tunnen millaista on olla äiti ja se riittää ymmärtämään menetyksen suuruuden.
Toistan edelleen aloitukseni pointin. Tunnen äärimmäisen suurta surua Tyrnävän tapauksen äidin, Marian puolesta. Todella syvää ja suurta surua.
kuin omien lapsien menettäminen. Ja vielä tuolla tavalla.