Sotaveteraanimyytti - miten sota on vaikuttanut teidän suvussanne?

Jos sulla on kokemusperäistä vertailupohjaa siihen, millaisia naiset on olleet yli 60 vuotta sitten, niin alat olla melkoisen kypsässä iässä. Mua ihmetyttää, vilpittömästi, että miksi sä pyörit vauvapalstalla? Eikö sulla tosiaan ole muuta tekemistä?

kuka täällä sun mielestä on 70-kymppinen? :)))) Pliis, ota ne lääkkees.

ei ollut mahdollisuuksia haikailla sen itsekkään onnen perään. Oli pidettävä perheestä huolta. Toimeentulo oli tiukassa sota-aikana ja yhteinen pelko sodasta. Ei ajateltu helppoja eroja ja uusia suhteita ihan huvin vuoksi. Lapset saivat pitää ydinperheen, ellei sota tai taudit tappaneet.

Mummoni oli 23-vuotias, kun jäi leskeksi kahden pienen lapsen kanssa, joista toinen oli 1-vuotias isäni. Isä muistaa isästään ainoastaan, kuinka vilkutti hänelle, kun isä lähti takaisin sotaan...

Ja isän elämä lapsena oli tosi köyhää...Isä ikävöi edelleen kovasti isäänsä, sellainen pohjaton isänkaipuu, josta on puhunut usein.



Mummoni kertoi minulle paljon katkeruudestaan, mutta ei ikinä tarkempia sotakuvauksia. Miehen kuoltua mummoni joutui muuttamaan lasten kanssa kotitaloonsa veljensä apulaiseksi, kun ei ollut varaa olla muualla. Asui siellä loppuelämänsä.



Mummo oli katkera myös siitä, että tilan hevonen oli lunastettu sotaan ja kun se palasi sieltä, se oli vauhko ja pilalla. Siihen aikaan se oli iso asia...



Mummon nuorempi veli, josta piti tulla ison talon isäntä, joutui etulinjaan 17-vuotiaana ja ekana päivänä hänen paras kaverinsa ammuttiin vierestä. Oli myös motissa ilman ruokaa pitkän ajan. Seurauksena hermojen menetys ja kotiutus--> Eli loppuikänsä hiljaisena vanhanapoikana kahdestaan mummoni kanssa, eikä ikinä puhunut sanaakaan sodasta. Katseli usein ajatuksissaan kaukaisuuteen...Minulle selvisi hänen sairastumisensa vasta hänen kuoltuaan, kun olin parikymppinen - se oli pidetty salaisuutena, että suhtautuisin häneen normaalisti (=hän oli minulle todella tärkeä ihminen).



Kaatuneen isoisäni yksi veli haavoittui pahasti ja kuoli muutaman vuoden kuluttua. Toinen veli katosi viikoa ennen isoisäni kuolemaa, eikä hänen ruumistaan ole vieläkään löytynyt:(



Seurauksena isoisän kaatumisesta, etten tunne ketään isoisän puoleista sukulaista. iIä on nyt 70-kymppisenä yrittänyt heitä etsiä-->ja todennut että koko suvulla sama kaipuu...



Mummoni toinen veli oli myös sodassa ja mummoni puheesta luin rivien välistä, että mummo oli jopa hieman katkera, kun veljensä oli selvinnyt sodasta niin helpolla ja ei itse arvostanut sitä mitenkään.



Äidin isä puolestaan haavottui sodassa...Sen kuulin vasta aikuisena.



Liian paljon vaikeita asioita, sota on edelleen ajatuksissa, koska se muokkasi perheemme ihmiskohtaloita niin julmasti. Myös omat lapseni ovat tarkasti perillä sukumme kohtaloista.

Isän puolelta vaarini kuulema haavoittui pysyvästi sodassa, mutta ei koskaan saanut mitään korvauksia. En itse muista hänestä paljon mitään, mutta mummuni ei vielä tänäkään päivänä suostu ottamaan katkeruudestaan osaa mihinkään veteraanien keräyksiin.



Äitin puolelta isoisäni kuoli rintamalla. Tummuni tuntui aina olleen ylpeä siitä, mutta kun hän viimeisen vuotensa aikana alkoi elää nuoruuden muistojaan uudestaan, niin en kyllä saanut sitä käsitystä niistä jutuista. Kuulosti lähinnä tuskaiselta ja kauhistuneelta.