Lue keskustelun säännöt.
Mä en pysty nauttimaan elämästäni, koska se ei mennyt kuten suunnittelin.
22.10.2011 |
Menin 11v sitten naimisiin miehen kanssa, jolla oli tuolloin samat unelmat ja toiveet kuin minulla. Molemmat halusimme ison perheen (4+ lasta), asua ulkomailla ja matkustella.
Kolmannen lapsen jälkeen mies sanoi, ettei halua enää lapsia.
No, se ulkomaille muutto. Mies sanoi, että ensin hankitaan pysyvät työpaikat ja omistusasunto. No, hankittiin. Sitten tuli sitä ja sitten tuli tätä. Viivytteli ulkomaille muuttoa niin kauan, että vanhin meni jo kouluun ja mies vetosi koulurauhaan. Ei voitu enää muuttaa edes vuodeksi ulkomaille. Se olisi kuulemma sotkenut kaikki lasten kaverikuviot ja muut.
No, se matkustelu. Olisi kyllä rahaa matkustella mielin määrin. Koko perheen voimin tai kaksin. Joka ikinen loma on kuitenkin joku ihmeen remontti tai muu projekti, johon se lomaviikko pitää käyttää. Ja kesällä ei suin surminkaan lähdetä mihinkään, kun pitää mennä mökille. Mitä järkeä olla mökki, jos siellä ei olla? ...
Nuo kolme asiaa oli ja on edelleen minulle todella suuria asioita. Lapsia ei enää sitten hankita, kun tulisi liian pitkä ikäero (nuorin kolmesta jo 9v). Eikä se onnistuisikaan ilman miestä. Voisin tietenkin matkustella yksin, mutta en minä sitä kaipaa. Haluan mennä miehen ja lasten kanssa. Kavereidenkin kanssa se matkustelu on ihan eri asia.
Ulkomaille voin muuttaa vaikka yksin siinä vaiheessa kun lapset muuttavat pois kotoa. Mutta arvatkaapa vain haluanko. Yksin.
Tähän on tyytyminen. Mies muuttui, minä en.
Kommentit (64)
Parisuhteen yksi "riski" tosiaan on se, että toinen tai kummatkin muuttuvat, mutteivät välttämättä samaan suuntaan. En osaa noihin sanoa mitään fiksua, mutta otsikkosi kolahti, joten siihen voin kommentoida.
Mulla oli nuorena aika peruskeskiluokkaiset haaveet, joista tärkein on elämän vakaus ja turvallisuus. Se ei ole pysyvän työn puutteessa toteutunut lähellekään siinä määrin kun toivoin. Työstän tosi paljon sitä asiaa, että pitää vaan uskaltautua nauttimaan elämästä, vaikka se ei onkin jotain muuta kun itse tilasi. Mä tarkastelen itseäni koko ajan ulkopuolelta ja totean, että tämä elämä voisi olla jonkun toisen unelmaelämää, miksi se ei siis kelpaisi minulle.
On ihana perhe, rakastava ja luotettava aviomies. On vaurautta, terveyttä, vakautta. Hyvä työpaikka, hyvä tukiverkosto. Kaikki on "hyvin".
Minulla meni kuitenkin 10v siihen, että odotin ja odotin ja odotin, että milloin ne toteutettavissa olevat suunnitelmat ja unelmat toteutuvat. Laskin ja etsin tietoa ulkomailla asumisesta, ehdotin erilaisia matkoja lähelle ja kauas ja aina välillä väläyttelin ehdotuksia neljännestä lapsesta.
Jokin aika tajusin, etteivät unelmani tule koskaan toteutumaan. Se, mitä minulla on nyt, ei ollut unelmaani. Tämä on sitä elämää, jonka odotinkin saavani. Unelmat ovat eri asia. Varsinkin sellaiset, jotka voidaan toteuttaa. (Lotto erikseen..)
Olen suhteettoman kateellinen kaikille lomakuvia näyttäville ihmisille. Monet ystävistäni asuvat ulkomailla. Tuntuu todella kurjalta olla kateellinen tällaisista asioista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja aika pieniltä vaikuttavat nuo ongelmasi.
Täälläkin palstailee aika paljon ihmisiä, joilla on ihan oikeitakin kamppailuja elämässään: sairautta (omaa tai lasten), taloudellista epätoivoa ja suoranaista köyhyyttä, avio-ongelmia jne.
Vähän suhteellisuudentajua, kiitos.
Ja aika pieniltä vaikuttavat nuo ongelmasi.
Täälläkin palstailee aika paljon ihmisiä, joilla on ihan oikeitakin kamppailuja elämässään: sairautta (omaa tai lasten), taloudellista epätoivoa ja suoranaista köyhyyttä, avio-ongelmia jne.
Vähän suhteellisuudentajua, kiitos.
ja joita et saa vain puolisosi takia. Ymmärrän, että olen etuoikeutetussa asemassa moneen ihmiseen, mutta ei se takaa onnea ja autuutta. Kuka tahansa voi ja saa unelmoida ja pettyä, kun unelmat eivät toteudu. Ei se ole vain köyhien ja sairaiden etuoikeus.
ap
Mä olisin halunnut viettää boheemia elämää. Mutta 3 lasta ja työnark/yrittäjä ukko ja pikkuriikkisessä kunnassa asuminen on tämänhetkinen arjen vaikuttajani. Se niistä syvällisistä pohdiskeluista viinilasin äärellä ystävien ja tuntemattomien kanssa, se niistä taidenäyttelyistä kun lapset oppivat kävelemään...
Pitäiskö sun elää sun unelmia. Erota miehestä ja muuttaa sinne ulkomaille vähäksi aikaa. Vaikka 1v. Saisit perspektiiviä ongelmiisi. Ja elämä näyttäisi sitten paremmalta. Mä antaisin mitä vaan sun elämästä. Mulla on mies joka tekisi kaikki haaveeni melkein mutta ei ole vaan resursseja ja itseäni se melkein välillä ärsyttää. Jos olisi rahaa ja hyvät työpaikat niin mies varmaan muuttaisi ulkomaille kanssani.
Omat haaveeni ei myöskään toteutuneet. En saanut sitä komeaa miestä ja kauniita häitä ja päässyt olemaan päivää prinsessana muiden kadehdittavana. En myöskään pääse matkustelemaan ulkomaille. En saanut rikasta miestä jolloin voisin vaan olla kotona lasten kanssa. Joo...kaikkea ei voi saada ja pieni osa ihmisiä pääsee sinne onnen huipulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja joita et saa vain puolisosi takia. Ymmärrän, että olen etuoikeutetussa asemassa moneen ihmiseen, mutta ei se takaa onnea ja autuutta. Kuka tahansa voi ja saa unelmoida ja pettyä, kun unelmat eivät toteudu. Ei se ole vain köyhien ja sairaiden etuoikeus.ap
Heh, mun unelma oli saada edes yksi lapsi. Se ei onnistu, sillä lapsettomuuden syy on 100 % puolisossani, aviomiehessäni! En silti vingu sitä, että MINUN unelmani ei toteutunutkaan.
vaikka itse olet vastuussa itsestäsi ja unelmistasi. Tosin myönnän, että lasten lukumäärä ja ulkomailla asuminen on asoita, joita ei oikein yksin, omalla päätöksellä voi toteuttaa, mutta yritä ajatella positiivisesti - kolme lasta on kuitenkin aika paljon, enemmän kuin yksi (minulla esim. vain yksi lapsi, vaikka enemmän olisin halunnut). Ja ulkomailla asumisen kyllä ehtii toteuttaa myöhemmin, vaikka eläke-iässä, jos aikaisemmin ei tunnu sopivalta ajankohdalta. Ajattele, miten tylsää olisi toteuttaa kaikki unelmat jo nuorena, parempi jättää jotai myöhemmälle iälle, ihmsiellä pitää olla unelmia!
Ja matkustelusta: jos lapsesi ovat jo noin isoja (nuorin jo 9 v), niin miksi ihmeessä et voisi esim. käydä lomamatkoilla lapsien kanssa, jolloin sinun ei tarvitsisi matkustaa yksin (se ei tosiaan ole kivaa, ellei oikeasti nauti yksin matkustamiesta). Me esim. olemme tehneet lomamatkat melkein aina niin, että toinen meistä vanhemmista jää kotiin (eläimiä hoitamaan ja vähän myös rahan vuoksi), ja matkat on olleet todella kivoja - lapsen kanssa on välillä tosi kiva olla ihan kahdetaan reissussa, erilaista kuin kotona olo lapsen kanssa, voi ottaa rennommin ja tulee tehtyä ja juteltua asioista, joista kotona ei tule juteltua. Kannattaa kokeilla, voisit vaikka vuorotellen käydä eri lasten kanssa, tai ottaa kerralla mukaan pari lasta tai kaikki kolme, miten se nyt on mukavampaa (riippuu varmaan matkustuskohteesta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
minulla on otsikkosi kaltainen tunne ja se painaa todella. minulla se liittyy siihen, että sain vain poikalapsia, vaikka unelmiini kuului myös tyttöjä. iso perhe jäi myös kolmeen lapseen. kyllä ketuttaa.
Alun perinkin kuulostaa siltä, että 4 lasta + ulkomailla asuminen on vaikea yhtälö toteuttaa. Siellä "ulkomailla" nimittäin on myös maksettava vuokraa, veroja, monessa paikassa jopa koulumaksuja ja vakuutusmaksuja enemmän kuin Suomessa. Ensin olisi siis löydettävä kunnon työ, mieluiten molempien vanhempien, jotta 5-6- henkisen perheen voi elättää. Asuinmaan vaihtaminen ei ole mikään kevyt juttu.Kannattaa miettiä, minne haluaa ja miksi. Ja kun lapset ovat sen verran isoja, etteivät enää tarvitse sinua, niin sittenhän voit lähteä minne haluat, kun olet vastuussa vain omasta olemisestasi ja toimeentulemisestasi. Tuossa kouluasiassa miehesi on aivan oikeassa, lapsille on todella raskasta muuttaa koulukieltä ja -systeemiä kesken kaiken.
Mieti vaikka niin, että jos vielä tekisit sen neljännen lapsen, niin mahdollisuutesi kiertää maailmaa siirtyisi vielä kauemmaksi...
Ulkomailla asuminen on sitä samaa arjen pyörittämistä kuin Suomessakin, ei sen perään niin kauheasti kannata haikailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
unelmat ovat elämän suola... ja sokeri. Kaipuu johonkin pitää hengissä. Sitten kun ei enää ole haaveita, ei ole mitään...
Jos minulla olisi ollut rohkeutta olisin muuttanut elämäni suuntaa. Ei se ole myöhäistä nytkään ja aion sen tehdä. Sait minut ajattelemaan. Kiitos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asun ulkomailla ja odotan neljatta lastani. Tata toivoin, ja nyt pitaisi olla tyytyvainen, eiko?! Mutta mita viela, nyt toivoisin, etta talomme remontoitaisiin ja ystavilta saatujen huonekalujen tilalle ostettaisiin uudet ja kauniit. Ei raha eika aika riita. Nelja vuotta olen jo unelmoinut ihanasta avotakka-kodista, ja aina vaan petyn kun se ei tunnu toteutuvan, ja mies pistaa hanttiin: "Ihan hyvahan tama talo on nainkin..."
Eli kun yksi haave toteutuu niin toinen tulee tilalle. Arsyttavaa. Yritan olla kiitollinen lapsistani ja taalla asumisesta, seka hyvasta terveydesta jne. mutta mutta.....
Aina tulee mutkia matkaan. Mieti mitä sinulla on. Mieti mitä haluat. Miten voit ne saavuttaa. Mitä menetät samalla. Joko tyydyt nykyelämääsi tai lähdet saavuttamaan unelmiasi ja menetät samalla jotain nykyisestä elämästäsi. Valinta on sinun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alun perinkin kuulostaa siltä, että 4 lasta + ulkomailla asuminen on vaikea yhtälö toteuttaa. Siellä "ulkomailla" nimittäin on myös maksettava vuokraa, veroja, monessa paikassa jopa koulumaksuja ja vakuutusmaksuja enemmän kuin Suomessa. Ensin olisi siis löydettävä kunnon työ, mieluiten molempien vanhempien, jotta 5-6- henkisen perheen voi elättää. Asuinmaan vaihtaminen ei ole mikään kevyt juttu.Kannattaa miettiä, minne haluaa ja miksi. Ja kun lapset ovat sen verran isoja, etteivät enää tarvitse sinua, niin sittenhän voit lähteä minne haluat, kun olet vastuussa vain omasta olemisestasi ja toimeentulemisestasi. Tuossa kouluasiassa miehesi on aivan oikeassa, lapsille on todella raskasta muuttaa koulukieltä ja -systeemiä kesken kaiken.
Mieti vaikka niin, että jos vielä tekisit sen neljännen lapsen, niin mahdollisuutesi kiertää maailmaa siirtyisi vielä kauemmaksi...
Ulkomailla asuminen on sitä samaa arjen pyörittämistä kuin Suomessakin, ei sen perään niin kauheasti kannata haikailla.
Olen töissä firmassa, josta vähän väliä ihmiset lähtevät ulkomaille töihin. Töitä voi tehdä mistäpäin maailmaa tahansa, jos kielitaito riittää. Mies voisi jäädä vaikka koti-isäksi.
Vanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa, kun olin 20-vuotias. Olen ainut lapsi ja perin kaiken omaisuuden. Vanhempani elivät täyttä elämää, matkustelivat ja tekivät kaikkea, josta unelmoivat. Olivat jo 54 ja 61 kun kuolivat, joten olivat ehtineet toteuttaa paljon unelmiaan. Minä kiersin maailmaa heidän kanssaan ja haluaisin tehdä sitä nyt oman perheeni kanssa.
En halua olla 50-60-vuotias, joka on koko elämänsä ajan kärsinyt siitä, ettei elänyt sitä elämää, jota halusi elää.
Olen käynyt lasten kanssa lomilla, mutta eihän se vastaa lähellekään perhelomaa.
Opiskeluaikana olin päättänyt, että lähden opiskelijavaihtoon. Halusin sitä ihan hirveästi, mutta en loppujen lopuksi pystynytkään lähtemään. Lapset olivat silloin niin pieniä, nuorin vasta 4v. Vaihto olisi kestänyt 3kk ja se olisi ollut murskaavan pitkä aika olla erossa lapsista.
ap
lasten kanssa matkustaminen? Vaikka jokaisen kanssa vuorotellen jossain lapsen haluamassa paikassa joku viikonloppu kahdestaan?
minä minä ja vielä kerran minä.
Aika pitkään täällä joudutaan kuitenkin elämään. Olisi hienoa elää omaa elämäänsä, eikä jonkun toisen.
ap
lasten kanssa matkustaminen? Vaikka jokaisen kanssa vuorotellen jossain lapsen haluamassa paikassa joku viikonloppu kahdestaan?
se ei millään tasolla korvaa koko perheen yhteistä lomamatkaa tai matkustelua. Haluan kokea ja jakaa maailman myös mieheni kanssa.
ap
kanssa kun lapsetkin ovat jo noin isoja? kaikkea ei voi saada! Mikset arvosta sitä mitä olet jo saanut?
että olet ainoa lapsi ja saanut kaiken minkä halusit.
Elä elämääsi, joka kuitenkin kuulostaa hyvältä.
Parisuhteen yksi "riski" tosiaan on se, että toinen tai kummatkin muuttuvat, mutteivät välttämättä samaan suuntaan. En osaa noihin sanoa mitään fiksua, mutta otsikkosi kolahti, joten siihen voin kommentoida.
Mulla oli nuorena aika peruskeskiluokkaiset haaveet, joista tärkein on elämän vakaus ja turvallisuus. Se ei ole pysyvän työn puutteessa toteutunut lähellekään siinä määrin kun toivoin. Työstän tosi paljon sitä asiaa, että pitää vaan uskaltautua nauttimaan elämästä, vaikka se ei onkin jotain muuta kun itse tilasi. Mä tarkastelen itseäni koko ajan ulkopuolelta ja totean, että tämä elämä voisi olla jonkun toisen unelmaelämää, miksi se ei siis kelpaisi minulle.