Mä en pysty nauttimaan elämästäni, koska se ei mennyt kuten suunnittelin.

Menin 11v sitten naimisiin miehen kanssa, jolla oli tuolloin samat unelmat ja toiveet kuin minulla. Molemmat halusimme ison perheen (4+ lasta), asua ulkomailla ja matkustella.



Kolmannen lapsen jälkeen mies sanoi, ettei halua enää lapsia.



No, se ulkomaille muutto. Mies sanoi, että ensin hankitaan pysyvät työpaikat ja omistusasunto. No, hankittiin. Sitten tuli sitä ja sitten tuli tätä. Viivytteli ulkomaille muuttoa niin kauan, että vanhin meni jo kouluun ja mies vetosi koulurauhaan. Ei voitu enää muuttaa edes vuodeksi ulkomaille. Se olisi kuulemma sotkenut kaikki lasten kaverikuviot ja muut.



No, se matkustelu. Olisi kyllä rahaa matkustella mielin määrin. Koko perheen voimin tai kaksin. Joka ikinen loma on kuitenkin joku ihmeen remontti tai muu projekti, johon se lomaviikko pitää käyttää. Ja kesällä ei suin surminkaan lähdetä mihinkään, kun pitää mennä mökille. Mitä järkeä olla mökki, jos siellä ei olla? ...



Nuo kolme asiaa oli ja on edelleen minulle todella suuria asioita. Lapsia ei enää sitten hankita, kun tulisi liian pitkä ikäero (nuorin kolmesta jo 9v). Eikä se onnistuisikaan ilman miestä. Voisin tietenkin matkustella yksin, mutta en minä sitä kaipaa. Haluan mennä miehen ja lasten kanssa. Kavereidenkin kanssa se matkustelu on ihan eri asia.



Ulkomaille voin muuttaa vaikka yksin siinä vaiheessa kun lapset muuttavat pois kotoa. Mutta arvatkaapa vain haluanko. Yksin.



Tähän on tyytyminen. Mies muuttui, minä en.