Ärsyttävimmät lapsettomien kavereiden piirteet, listatkaa!

Kuin ne krapulaiset ja masentuneet sinkut..!

Kuvitteletteko, että kun lapsenne tulevat toimeen omillaan, jatkatte elämästänne siitä pisteestä, jossa olitte viimeksi 25-vuotiaana? Keski-ikäistyminen, spontaaniuden väheneminen ja kotioloihin jämähtäminen taitaa olla ihan yhtä tyypillistä lapsettomille kuin lapsettomille. Toki persoonallisuus vaikuttaa paljon, on ikiteinejä vanhempia ja lapsettomia.

Itse olen 29-vuotias, naimisissa oleva (vielä) lapseton. Biletin ja juhlin yliopistoaikoinani, vietin sinkkuelämää ja matkustelin. Tapasin mieheni ollessani 23 ja avioiduin 27-vuotiaana. Nykyisin vietämme ihan normaalia elämää, käymme töissä, luemme kirjoja, urheilemme, matkustelemme ja keskustelemme asioista. Emme oikeastaan juhli enää, molemmat tapaavat vanhoja ystäviä pari kertaa vuodessa jolloin tulee käytyä ulkonakin mutta mitään överibiletystä emme harrasta. Lähipubissa käymme ehkä kerran kuussa parilla viinilasillisella.

Pari opiskelukaveriani teki lapsen kesken pahimman biletysputkensa, silloin reilusti alle 25-vuotiaana. Nykyisin jos heitä tapaa (siis ilman lapsia), he haluavat aina baariin. Itseäni se ei todellakaan enää kiinnosta, eikä muitakaan meitä "lapsettomia". Olen huomannut, että moni äiti (ja miksei isäkin) luulee, että sinkut ja lapsettomat jämähtävät sille samalle tasolle ikuisesti. Sitten he ihmettelevät, kun ei jaksa enää lähteä sinne samaan opiskelijabaariin juhlimaan, kun heillä on vapaailta, vaan ehdottaa ravintolaruokailua ja sen jälkeen rauhallista viinilasillista.

Kyse ei ole siitä ettemmekö olisi samaa mieltä, että autamme äitiä, koska äiti kerran tarvitsee apua pärjätäkseen kotona. Kyse on siitä, että koska sovimme että sisko esim. menee keskiviikkona, niin mä olen jo sopinut kenties muuta. Sitten tiistaina sisko ilmoittaa, että en mä joudakaan, menen perjantaina. Jos lauantaina on käyty edellisen kerran katsomassa ja varmistamassa että ruokaa on jne, niin pakkohan mun on sitten siirrettävä omat menoni ja lasten menot, että mä pääsen varmistamaan, että kaikki on ok.

Ja meillä siis on tilanne, että minä autan enemmän enkä valita etten ehtisi. Kerrohan tuo sitten sinun lapsillesi jo valmiiksi, että varmasti muistavat olla auttamatta sinua kun olet vanha. Kyse ei meilläkään ole mistään 24/7 avusta, vaan 3 krt viikossa, joista minä siis hoidan 2 käyntiä ja sisko yhden, kummallakin ihan sama matka.

Mulla on 3 lasta ja siskolla ei yhtään. Joudumme auttamaan vanhaa äitiämme melko paljon.

Teillä kummallakaan ei ole mitään velvollisuutta auttaa äitiänne, eikä varsinkaan lapsettomalla siskolla sinua enempää vain sen takia että "eihän sillä mitään tärkeää ole kun ei ole lapsia". Raivostuttava ajatusmalli että ilman muuta jälkeläisistä se jolla ei ole omaa perhettä olis jotenkin velvollisempi, ja tietysti yleensä vielä tytär on se jolta apua odotetaan, poikien ei niinkään tarvitse eväänsä liikauttaa.

mutta ei kyllä uskois sitäkään. Ei ole kykyä ymmärtää esim kiukuttelevaa lasta hällä palaa pinna heti. Ei osaa suhtautua sellaiseen lapseen.

AV-palstalaisilla on idioootin tuntuisia lapsettomia kavereita?! Miksi he edes ovat kavereitanne, jos noin ärsyttävät? Mun lapsettomat kaverit ovat aivan ihania!! Toki sinkut viettävät railakasta sinkkuelämää ja odotankin aina innolla, että he tulevat krapulamässyleffa-iltaan luokseni kertomaan mitä jännää on illalla tapahtunut :)

Taitavat AV:laiset olla katellisia lapsettomille ystävilleen :P

Kuin ne krapulaiset ja masentuneet sinkut..!

automaattisesti krapulainen sinkku?

miksi joku ärsyyntyy siitä, että eletään koirien rytmin mukaan ja "paapotaan" niitä. Mä olen itse lapseton sinkku, mulla on kaksi koiraa, jotka hankin nimenomaan sen takia, että olin yksinäinen. Halusin ja haluan edelleen kovasti miehen ja lapsia, mutta kun ei näy niin ei näy. Koirat on mulle tosi tärkeitä ja niiden pentuaikana mua kohdeltiin erään vauva-aikaa elävän äidin toimesta niin, että herääminen monta kertaa yössä pentujen takia ei ollut hänen mielestään mitään siihen verrattuna, että hänen vauvansa heräsi tosi aikaisin tai herätti yöllä. Eli käytännössä kerroin/totesin toisinaan, että "olipa levoton yö pentujen kanssa", tai jotain sellaista, ja hän vastasi aina tyylillä "mutta aattelepa kun mun vauva herää joka aamu kello kuusi."

Mun mielestä molemmat on valintakysymyksiä, hänelle vauvan ja mulle koirien hankinta ja silloin sen kanssa pitää vaan elää, että herätellään ja tulee kaikenlaista, eikä kumpaakaan tilannetta pitäisi pitää toista tärkeämpänä.



Jos käännetään kysymys toisinpäin niin mua ärsyttää se, että äidit valittavat kun eivät saa omaa aikaa ja kun vauvaa on jatkuvasti kanneltava tms. ja sitten eivät ota apua vastaan, kun itse lapsirakkaana todella mielelläni hoitaisin vauvaa.

Ja pilkunviilaus. Esim.lapsettomat kaverini (luonnolisesti heillä on töiden jälkeen aikaa, kun lapsia ei ole) tekevät okt - pihahommia viimeistä päivää kuin pikkuoravat. Koko ajan kuopsutus ja puunaus, ruohonleikkuu ja takkapuiden hakkaus käynnissä. Kaikki tehdään lisäksi pilkkua viilaten, eli kaiken pitää olla just eikä melkein. Edellä mainittu ei tietenkään ole meiltä pois, jotenkin vain säälittää, kun elämän sisältö on suorassa takkapuupinossa.

Pihan laittaminen on mukava harrastus ja omakotitalossa riittää hommia. Itselläni on kaksi lasta mutta se ei tarkoita, ettenkö haluaisi pihan näyttävän kauniilta.

Kuvitteletteko, että kun lapsenne tulevat toimeen omillaan, jatkatte elämästänne siitä pisteestä, jossa olitte viimeksi 25-vuotiaana? Keski-ikäistyminen, spontaaniuden väheneminen ja kotioloihin jämähtäminen taitaa olla ihan yhtä tyypillistä lapsettomille kuin lapsettomille. Toki persoonallisuus vaikuttaa paljon, on ikiteinejä vanhempia ja lapsettomia.

Itse olen 29-vuotias, naimisissa oleva (vielä) lapseton. Biletin ja juhlin yliopistoaikoinani, vietin sinkkuelämää ja matkustelin. Tapasin mieheni ollessani 23 ja avioiduin 27-vuotiaana. Nykyisin vietämme ihan normaalia elämää, käymme töissä, luemme kirjoja, urheilemme, matkustelemme ja keskustelemme asioista. Emme oikeastaan juhli enää, molemmat tapaavat vanhoja ystäviä pari kertaa vuodessa jolloin tulee käytyä ulkonakin mutta mitään överibiletystä emme harrasta. Lähipubissa käymme ehkä kerran kuussa parilla viinilasillisella.

Pari opiskelukaveriani teki lapsen kesken pahimman biletysputkensa, silloin reilusti alle 25-vuotiaana. Nykyisin jos heitä tapaa (siis ilman lapsia), he haluavat aina baariin. Itseäni se ei todellakaan enää kiinnosta, eikä muitakaan meitä "lapsettomia". Olen huomannut, että moni äiti (ja miksei isäkin) luulee, että sinkut ja lapsettomat jämähtävät sille samalle tasolle ikuisesti. Sitten he ihmettelevät, kun ei jaksa enää lähteä sinne samaan opiskelijabaariin juhlimaan, kun heillä on vapaailta, vaan ehdottaa ravintolaruokailua ja sen jälkeen rauhallista viinilasillista.

Onneksi mun kaveripiiri sentään osaa vielä bailata ja ankarasti tarvittaessa, eikä ole tarvinnut kasvaa "aikuiseksi" lue: tylsäksi nyhjäksi, huolimatta siitä, onko lapsia vai ei. Olemme kaikki hyvissä työpaikoissa olevia sivistyneitä ihmisiä, jotka toki osaamme myös istua sen viinilasillisen äärellä. Mutta sen voi tehdä niinkin, että istutaan iltaa jonkun luona. Jos ulos lähtee, on kiva lähteä bailaamaan.

Ja sehän siinä just kivaa onkin näin äiti-ihmisen kannalta: siitä bailauksesta ei saa yliannostusta, vaan silloin kun radalle pääsee, niin se on tosi kivaa.

Kuin ne krapulaiset ja masentuneet sinkut..!

Mä tunnen monta lapsetonta, mutta vain yksi niistä on masentunut sinkku.

Krapulaisia me kaikki ollaan silloin tällöin, myös minä, perheellinen.

miksi joku ärsyyntyy siitä, että eletään koirien rytmin mukaan ja "paapotaan" niitä. Mä olen itse lapseton sinkku, mulla on kaksi koiraa, jotka hankin nimenomaan sen takia, että olin yksinäinen. Halusin ja haluan edelleen kovasti miehen ja lapsia, mutta kun ei näy niin ei näy. Koirat on mulle tosi tärkeitä ja niiden pentuaikana mua kohdeltiin erään vauva-aikaa elävän äidin toimesta niin, että herääminen monta kertaa yössä pentujen takia ei ollut hänen mielestään mitään siihen verrattuna, että hänen vauvansa heräsi tosi aikaisin tai herätti yöllä. Eli käytännössä kerroin/totesin toisinaan, että "olipa levoton yö pentujen kanssa", tai jotain sellaista, ja hän vastasi aina tyylillä "mutta aattelepa kun mun vauva herää joka aamu kello kuusi."

Mun mielestä molemmat on valintakysymyksiä, hänelle vauvan ja mulle koirien hankinta ja silloin sen kanssa pitää vaan elää, että herätellään ja tulee kaikenlaista, eikä kumpaakaan tilannetta pitäisi pitää toista tärkeämpänä.

Jos käännetään kysymys toisinpäin niin mua ärsyttää se, että äidit valittavat kun eivät saa omaa aikaa ja kun vauvaa on jatkuvasti kanneltava tms. ja sitten eivät ota apua vastaan, kun itse lapsirakkaana todella mielelläni hoitaisin vauvaa.

että koiran voi aina antaa pois, eikä se herätä sen kummempaa ihmetystä. Ei koiraan koskaan voi tai tarvitse edes sitoutua samalla tavalla kuin toiseen ihmiseen, erityisesti omaan lapseen.

Mutta kuulostat kyllä tosi ihanalta ihmiseltä, ja meille olisit päässyt vauvoja hoitamaan milloin vaan : )

Ja pilkunviilaus. Esim.lapsettomat kaverini (luonnolisesti heillä on töiden jälkeen aikaa, kun lapsia ei ole) tekevät okt - pihahommia viimeistä päivää kuin pikkuoravat. Koko ajan kuopsutus ja puunaus, ruohonleikkuu ja takkapuiden hakkaus käynnissä. Kaikki tehdään lisäksi pilkkua viilaten, eli kaiken pitää olla just eikä melkein. Edellä mainittu ei tietenkään ole meiltä pois, jotenkin vain säälittää, kun elämän sisältö on suorassa takkapuupinossa.

Siinähän ne lapset on pihalla mukana, mitäs ne haittaa? Mutten mä niitä toki pilkkuaviilaten tee vaan niinkuin minä haluan.

Kuvitteletteko, että kun lapsenne tulevat toimeen omillaan, jatkatte elämästänne siitä pisteestä, jossa olitte viimeksi 25-vuotiaana? Keski-ikäistyminen, spontaaniuden väheneminen ja kotioloihin jämähtäminen taitaa olla ihan yhtä tyypillistä lapsettomille kuin lapsettomille. Toki persoonallisuus vaikuttaa paljon, on ikiteinejä vanhempia ja lapsettomia.

Itse olen 29-vuotias, naimisissa oleva (vielä) lapseton. Biletin ja juhlin yliopistoaikoinani, vietin sinkkuelämää ja matkustelin. Tapasin mieheni ollessani 23 ja avioiduin 27-vuotiaana. Nykyisin vietämme ihan normaalia elämää, käymme töissä, luemme kirjoja, urheilemme, matkustelemme ja keskustelemme asioista. Emme oikeastaan juhli enää, molemmat tapaavat vanhoja ystäviä pari kertaa vuodessa jolloin tulee käytyä ulkonakin mutta mitään överibiletystä emme harrasta. Lähipubissa käymme ehkä kerran kuussa parilla viinilasillisella.

Pari opiskelukaveriani teki lapsen kesken pahimman biletysputkensa, silloin reilusti alle 25-vuotiaana. Nykyisin jos heitä tapaa (siis ilman lapsia), he haluavat aina baariin. Itseäni se ei todellakaan enää kiinnosta, eikä muitakaan meitä "lapsettomia". Olen huomannut, että moni äiti (ja miksei isäkin) luulee, että sinkut ja lapsettomat jämähtävät sille samalle tasolle ikuisesti. Sitten he ihmettelevät, kun ei jaksa enää lähteä sinne samaan opiskelijabaariin juhlimaan, kun heillä on vapaailta, vaan ehdottaa ravintolaruokailua ja sen jälkeen rauhallista viinilasillista.

Onneksi mun kaveripiiri sentään osaa vielä bailata ja ankarasti tarvittaessa, eikä ole tarvinnut kasvaa "aikuiseksi" lue: tylsäksi nyhjäksi, huolimatta siitä, onko lapsia vai ei. Olemme kaikki hyvissä työpaikoissa olevia sivistyneitä ihmisiä, jotka toki osaamme myös istua sen viinilasillisen äärellä. Mutta sen voi tehdä niinkin, että istutaan iltaa jonkun luona. Jos ulos lähtee, on kiva lähteä bailaamaan.

Ja sehän siinä just kivaa onkin näin äiti-ihmisen kannalta: siitä bailauksesta ei saa yliannostusta, vaan silloin kun radalle pääsee, niin se on tosi kivaa.

Kommenttini oli tarkoitettu siihen, että ärsyttää kun lapsettomia automaattisesti pidetään jonain ryyppäävinä bilehirmuina. Siis kyllä mekin aikuistutaan.

Oikeastaan ainoa sellainen asia, joka liittyy nimenomaan tahalliseen lapsettomuuteen, eikä siis vain ihmisten ominaispiirteisiin, on se ajatusmaailma että "elämä loppuu kun saa lapsia ja kaikkien pitäisi kokea sitä ja tätä ennen perheellistymistä". Ja jos et ole kokenut sitä ja tätä, olet jotenkin surullinen tapaus heidän silmissään. Myös se ajatus että "taas menetettiin yksi kaveri mammautumiselle" on varsin loukkaava.



Ja myös "keskiluokkaisen elämän halveksiminen". No tämä jälkimmäinen ei tietenkään koske kaikkia. Se kuinka matkustellaan New Yorkiin ja Timbuktuun ja samassa lauseessa alleviivataan, ettei ikinä matkustettaisi minnekään pakettimatkalle Kanarialle tai Thaimaaseen junttien lapsiperheiden seassa. Kuinka rivarinpätkät ja omakotitalot on huihui kauhistus. Jotenkin se ajatusmaailma, että elämä on elämisen arvoista vain jos arjen keskelle saa ängettyä paljon huippukokemuksia. Se arki tuntuu olevan monelle lapsettomalle tutulle pakkopullaa ja lapsiperheiden elämän pyöriminen arjen keskellä näyttäytyy sit kait tylsänä, harmaana, tasapaksuna ja keskiluokkaisena.

miksi joku ärsyyntyy siitä, että eletään koirien rytmin mukaan ja "paapotaan" niitä. Mä olen itse lapseton sinkku, mulla on kaksi koiraa, jotka hankin nimenomaan sen takia, että olin yksinäinen. Halusin ja haluan edelleen kovasti miehen ja lapsia, mutta kun ei näy niin ei näy. Koirat on mulle tosi tärkeitä ja niiden pentuaikana mua kohdeltiin erään vauva-aikaa elävän äidin toimesta niin, että herääminen monta kertaa yössä pentujen takia ei ollut hänen mielestään mitään siihen verrattuna, että hänen vauvansa heräsi tosi aikaisin tai herätti yöllä. Eli käytännössä kerroin/totesin toisinaan, että "olipa levoton yö pentujen kanssa", tai jotain sellaista, ja hän vastasi aina tyylillä "mutta aattelepa kun mun vauva herää joka aamu kello kuusi."

Mun mielestä molemmat on valintakysymyksiä, hänelle vauvan ja mulle koirien hankinta ja silloin sen kanssa pitää vaan elää, että herätellään ja tulee kaikenlaista, eikä kumpaakaan tilannetta pitäisi pitää toista tärkeämpänä.

Jos käännetään kysymys toisinpäin niin mua ärsyttää se, että äidit valittavat kun eivät saa omaa aikaa ja kun vauvaa on jatkuvasti kanneltava tms. ja sitten eivät ota apua vastaan, kun itse lapsirakkaana todella mielelläni hoitaisin vauvaa.

että koiran voi aina antaa pois, eikä se herätä sen kummempaa ihmetystä. Ei koiraan koskaan voi tai tarvitse edes sitoutua samalla tavalla kuin toiseen ihmiseen, erityisesti omaan lapseen.

Mutta kuulostat kyllä tosi ihanalta ihmiseltä, ja meille olisit päässyt vauvoja hoitamaan milloin vaan : )

Mutta ei kyllä koirienkaan kohdalla lähtökohtaisesti ajatella (ainakaan mä en ajattele), että sitten voi antaa tai myydä pois, kun ei enää haluakaan pitää. Ymmärrän, jos tulee allergia tai elämäntilanne muuttuu niin paljon, että koiralle parempi ratkaisu on olla jossain muualla. Omani hankin sillä mielellä, että tässä ollaan sitten seuraavat 10-15 vuotta kiinni. Toki minulla on äitini kanssa sopimus, että hän auttaa tarvittaessa ja minä taas vuorostani hänen koiransa kanssa. En uskalla ajatella mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi tapaisin miehen, joka olisi allerginen koirille :(

on niin kiva lukea tätä viestiketjua ja huomata, mitä ajatuksia teillä lapsellisilla meistä on.



käytän itse vähän alkoholia, en ole se krapulainen sinkku, vaan äitiystäväni käyvät baareissa ja juovat viinaa huomattavasti minua enemmän. ja kärsivät krapulasta. jos tapaamisia sovitaan, niin pidän niistä kiinni ja monesti olen muita menoja muuttanut, jotta näitä perheellisiä voin tavata. olen tarvittaessa vienyt ystäväni lasta jumppaan ja hoidan ystävieni lapsia pyydettäessä. ja mikä tästä on kiitos?? ehkä kannattaisi lopettaa tämä ja keskittyä enemmän itseeni ja olla se itsekäs, joksi minua, vain lapsettomuudestani johtuen, on täällä nimitelty. ja tiedän, ettei nämä asiat ole suoraan minusta, mutta aikamoisia ajatuksia kuitenkin. miksi siis kelpaan lapsenne hoitajaksi, jotta pääsette esim. lääkäriin tai otan yökylään, jotta pääsette baariin bailaamaan ja ryyppäämään, vaikka minunhan siellä pitäisi, näiden viestien perusteella, olla??



no joo, ei mulla muuta.

on niin kiva lukea tätä viestiketjua ja huomata, mitä ajatuksia teillä lapsellisilla meistä on.

käytän itse vähän alkoholia, en ole se krapulainen sinkku, vaan äitiystäväni käyvät baareissa ja juovat viinaa huomattavasti minua enemmän. ja kärsivät krapulasta. jos tapaamisia sovitaan, niin pidän niistä kiinni ja monesti olen muita menoja muuttanut, jotta näitä perheellisiä voin tavata. olen tarvittaessa vienyt ystäväni lasta jumppaan ja hoidan ystävieni lapsia pyydettäessä. ja mikä tästä on kiitos?? ehkä kannattaisi lopettaa tämä ja keskittyä enemmän itseeni ja olla se itsekäs, joksi minua, vain lapsettomuudestani johtuen, on täällä nimitelty. ja tiedän, ettei nämä asiat ole suoraan minusta, mutta aikamoisia ajatuksia kuitenkin. miksi siis kelpaan lapsenne hoitajaksi, jotta pääsette esim. lääkäriin tai otan yökylään, jotta pääsette baariin bailaamaan ja ryyppäämään, vaikka minunhan siellä pitäisi, näiden viestien perusteella, olla??

no joo, ei mulla muuta.

Eipä tässä ketjussa ollut tarkoitus listata mitään ainoita ehdottomia luonteenpiirteitä ja vikoja, vaan niitä ärsyttävimpiä piirteitä. Ei se että joku asia ärsyttää, tarkota sitä että koko ihminen on ihan p*ska. Eli jos listataan ärsyttävimpiä piiretitä miehissä, ei se tarkota sitä että KAIKKI miehet on AINA juuri tuollaisia, vain ja ainoastaan :) Sähän voit alottaa ketjun missä listataan lapsellisten ärsyttävimmät piirteet XoD (usko tai älä, täällä on PALJON lapsettomia)

Mun on pakko kertoa yhdestä mun ystävästä, ja vaikka on lapseton niin ennen omaa muksuani osasi myöskin olla ärsyttävä. Mutta niin, sain muksuni nuorena (joo ikäni puolesta aikuisena mutta silti nuorena). Meitä molempia yhdisti tutustuessamme se että molempien hyvät/parhaat ystävät saivat teininä lapsen. Joten jaoimme tästä kokemuksia (huomatkaa että olimme itsekin sillon teinejä), siitä kuinka yhtäkkiä se 16v Siru ei puhukaan enään muusta kuin vauvasta, kuinka Siru jonkakanssa ryyppäsi joka toinenpäivä onkin nykyään tylsä kotiäiti jne.



No kun itse vuosia tästä myöhemmin tulin raskaaksi niin se oli täysi shokki tälle lapsettomalle ystävälleni. Tottakai, osasin varautua siihen. Heitti sitten koko raskausaikani läppää kuinka en tule puhumaan enään muusta kuin vauvastani ja hänen kakkavaipoistaan jne. Kaikkea ns. negatiivista ja kuinka persoonallisuuteni tulee muuttumaan vauvan myötä (ja tottakai tulee mutta ei nyt niin pahasti/siihen suuntaan kuin hänen mielikuvissaan).



No vauva on ollut jo maailmassa puolivuotta, ja voin kertoa että en oikeastaan puhu lapsestani ystävieni kanssa. No, sen kanssa joka sai ensimmäisen lapsensa teininä. Mutta en lapsettomien. Monesti ystäväni sanovatkin että 'saat sä lapsestas puhua en mä sitä vihaa' ja tiedänkin sen, mutta kun ei mulla ole tarvetta kertoa että hei mun lapsi niisti eile räkäpallon.



MUTTA PARAS TÄSSÄ JUTUSSA ON että kun käyn kylässä tän lapsettoman, joka ns. nälvi mua koko raskauden aikana, luona niin koko sen ajan joudun kuuntelemaan juttua hänen KISSASTAAN! 'mun kissa paavo kärsii mahaongelmista kun sen kakka ei oo sellasta kiinteetä' 'Paavo ei syö kunnolla joten murskaan sille tonnikalaa nappuloiden joukkoon' 'näkisit kuinka paavo osaa hypätä!' 'hahahaha paavo teki tosi hauskan ilmeen äsken' WTF! tätä kuuntelen yleensä koko vierailun ajan! Kissan tekemisestä ja päivästä ja syönneistä! Mua kiinnostaa sen kissan elämä yhtä paljon kun mun ystävääni mun lapseni tekemiset. Tätä ollaa miehenkanssa naureskeltu, varsinkin kun koko raskausaika oli sitä piikittelyä ja ns. naureskelua kuinka musta tulee maailman tylsin kotiäiti jonka juttuja ei jaksa kuunnella kun kaikki liittyy vauvaan ja sen tekemisiin.



(pitkä juttu joo) Mutta muuten mun lapsettomissa ystävissä vähän.. hämmästyttää se että kun tulee meille kahville ja kun vauvani alkaa huutamaan niin heti kaikki alkavat tyyliin hyppiä tasajalkaa ja laulamaan muksulle, jne. saaden tätä rauhoittumaan ja sitte päivittelemään 'mikä sille tuli'. se on vauva, vauvat huutavat ja itkevät joskus. Jos se huutaa sen pari minuuttia kun itse lämmitän ruokaa niin sen ei pitäisi tappaa ketään. Mutta ymmärrän heidän näkökulmansa myös, en itekään kestä huutavia vauvoja. _Mutta_ kun tietoisesti tietävät tulevansa kotiin missä on _Vauva_ niin luulisi osaavan ennakoitua siihen että se saattaa huutaa.

miksi joku ärsyyntyy siitä, että eletään koirien rytmin mukaan ja "paapotaan" niitä. Mä olen itse lapseton sinkku, mulla on kaksi koiraa, jotka hankin nimenomaan sen takia, että olin yksinäinen. Halusin ja haluan edelleen kovasti miehen ja lapsia, mutta kun ei näy niin ei näy. Koirat on mulle tosi tärkeitä ja niiden pentuaikana mua kohdeltiin erään vauva-aikaa elävän äidin toimesta niin, että herääminen monta kertaa yössä pentujen takia ei ollut hänen mielestään mitään siihen verrattuna, että hänen vauvansa heräsi tosi aikaisin tai herätti yöllä. Eli käytännössä kerroin/totesin toisinaan, että "olipa levoton yö pentujen kanssa", tai jotain sellaista, ja hän vastasi aina tyylillä "mutta aattelepa kun mun vauva herää joka aamu kello kuusi."

Mun mielestä molemmat on valintakysymyksiä, hänelle vauvan ja mulle koirien hankinta ja silloin sen kanssa pitää vaan elää, että herätellään ja tulee kaikenlaista, eikä kumpaakaan tilannetta pitäisi pitää toista tärkeämpänä.

Jos käännetään kysymys toisinpäin niin mua ärsyttää se, että äidit valittavat kun eivät saa omaa aikaa ja kun vauvaa on jatkuvasti kanneltava tms. ja sitten eivät ota apua vastaan, kun itse lapsirakkaana todella mielelläni hoitaisin vauvaa.

että koiran voi aina antaa pois, eikä se herätä sen kummempaa ihmetystä. Ei koiraan koskaan voi tai tarvitse edes sitoutua samalla tavalla kuin toiseen ihmiseen, erityisesti omaan lapseen.

Mutta kuulostat kyllä tosi ihanalta ihmiseltä, ja meille olisit päässyt vauvoja hoitamaan milloin vaan : )

Mutta ei kyllä koirienkaan kohdalla lähtökohtaisesti ajatella (ainakaan mä en ajattele), että sitten voi antaa tai myydä pois, kun ei enää haluakaan pitää. Ymmärrän, jos tulee allergia tai elämäntilanne muuttuu niin paljon, että koiralle parempi ratkaisu on olla jossain muualla. Omani hankin sillä mielellä, että tässä ollaan sitten seuraavat 10-15 vuotta kiinni. Toki minulla on äitini kanssa sopimus, että hän auttaa tarvittaessa ja minä taas vuorostani hänen koiransa kanssa. En uskalla ajatella mitä tapahtuisi, jos esimerkiksi tapaisin miehen, joka olisi allerginen koirille :(

Totta kai suurin osa ihmisistä niin ajatteleekin, ja sitoutuu siihen lemmikkiin. Mutta silti sanoisin, että se on niin kovin erilaista, mullakin on ollut koiria ja nyt on lapsia. Kun sen eläimen kohdalla siinä on AINA kuitenkin se takaportti, joka on sosiaalisestikin hyväksyttävä, vaikka et tulisikaan allergiseksi, voit sanoa että tulit, ja viedä koiran lopetettavaksi tai etsiä sille uuden kodin.

Lapsi on AINA. Tavallaan niiden lapsen kanssa kohdattavien ongelmien kanssa on se tietoisuus siitä, että näistä on selvittävä tai näiden kanssa on opittava elämään, takaporttia ei ikinä ole.

Mutta en siis tässä yritä puolustella ystävääsi, joka vähättelee sinua, tai itse vähätellä. Sinä muutenkin vaikutat ihmiseltä, joka ei paljon lapsistaan napisisi. Lähdin vaan muistelemaan sitä alkuaikoina vähän murskaavaa tietoisuutta siitä, kuinka lapsen armoilla sitä tuore vanhempi onkaan, ja kuinka paljon se vaatii.

tämä vertailu. Ikään kuin vain lapselliset voisivat olla väsyneitä, kaikki muut syyt väsymykseen ovat draamaa. Kyllä ihminen voi olla joskus väsynyt tai kipeä ilman lapsia.



Baarit, miehet... Joo, varmasti se voi tuntua ärsyttävältä, mutta mitä jos se kertoo yksinäisyydestä ja siitä että haetaan elämään sitä kumppania?



Harrastukset ja kiireet. Jos ei ole perhettä niin miksi ei voisi tehdä ja harrastaa niitä juttuja joista tykkää ja saa sisältöä elämään? Pitäisikö vaan istua yksin kotona ja surra kun ei niitä lapsia? Kai jokainen yrittää tehdä elämästään hyvän?



Ja korvatulppien käyttäminenkin ärsyttää, huh huh...