Ärsyttävimmät lapsettomien kavereiden piirteet, listatkaa!

verrataan lemmikkiä lapseen. Ja mulla on kuitenkin ollut rakas lemmikki koko lapsuuden, pidin perheenjäsenenä (en sentään sisaruksena :D) ja oli todella kova paikka, kun vanhuuttaan kuoli.



En silti ikinä, en ennen lastakaan ole ymmärtänyt, että verrataan lapseen tai läheisen ihmisen menetykseen, jos lemmikki kuolee. Ja tämä ei tarkoita, että lähtisin vähättelemään vaikkapa vanhan, yksinäisen mummon surua, kun siitä uskollisesta lemmikistä aika jättää. Siis jokainen toki kokee surunsa henkilökohtaisesti, eikä toinen voi sanoa, että et sä voi noin surra, kun mä oon sentään menettänyt esim. vanhempani.



Tarkoitan vain sitä, että jos joltain aikuiselta ihmiseltä on kuollut lemmikki, ei hän voi vanhemmalle sanoa, että mieti miltä tuntuis, jos lapses kuolis. Se ei todellakaan ole sama asia.



Musta oli ihan hauska vertailla läheisen sukulaisen kanssa, mitä yhtäläisyyksiä oli koiranpennun ja vauvan kanssa elämisellä. Naurettiin, että ei se vauva ole ainoa, joka voi valvottaa ja naurettiin sitäkin, kun koiralle tuli myös uhma. Ei hän kuitenkaan rinnasta koiraansa lapseen.



Täytyy sanoa, että kyllä mä vähintäänkin hieman outona pidän näitä eläimen "äitejä", "mammoja" tai vaikkapa "mummoloita". Sitten löytyy vielä ihmisiä, joilla on lapsia ja puhuvat lemmikistä lasten sisaruksena, aiempaan viitaten. Tai jos lemmikeistä pidetään parempaa huolta kuin lapsista, niin jotain on vialla.... Siis toki saa pitää yhtä hyvää huolta kaikista, kunhan erottaa, että se ei ole yksi lapsista, eikä hemmottele lemmikkiä lasten kustannuksella.



Hmm, yks juttu muuten tän lisäks ehkä välillä nyppii. Jos on tosi väsynyt huonounisen vauvan takia, niin sitten joku siinä sanomaan, että joo, mullakin vähän venähti nukkumaanmeno, kun jäin katsomaan telkkaa tai että menin mäkin jatkoilta suoraan töihin, niin ehkä pidän "hieman" kapeakatseisena, jos ihan tosissaan on. On täysin eri asia, jos satunnaisesti (tai vaikka säännöllisestikin jopa) omasta valinnastaan jättää unet vähälle, kun sen pääsee sitten kuitenkin halutessaan korjaamaan ja voi nukkua, jos nukuttaa. Ja on eri asia valvoa myöhään kuin se, että herää jatkuvasti ihan mistä sattuu unen vaiheesta. Oma yöllinen heräily ei ole yhtä kuluttavaa kuin se, että aina herätetään just, kun uni on sikeimmillään, jos siihen vaiheeseen edes ikinä pääsee. Ja olen tosiaan kokenut näitä ihan eri syistä johtuvia unettomuuksia/vähäunisuutta itsekin. Raskausaikana heräilin jatkuvasti vessaan ja kipujen takia ei saanut kovasti nukuttua, mutta kukaan muu ei mua herättänyt. Oli sekin raskasta joo, mutta ei kyllä mitään siihen verrattuna, mitä se on huonounisen koliikkivauvan kanssa. Ja en oleta, että tarvitsisi tietää, mitä se on, mutta on vähän hölmöä lähteä vähättelemään mun väsymystäni, koska itse jaksaa aivan hyvin, vaikka on nukkunut vain viisi tuntia edellisyönä, kun ei tajunnut ajan kulua.

kitisee. MITÄS MENITTE PYÖRÄYTÄYTTÄMÄÄN NIITÄ SONTAMASIINOJA; EI SE OLE LAPSETTOMIEN VIKA ETTÄ TE PILASITTE ELÄMÄNNE!

kitisee. MITÄS MENITTE PYÖRÄYTÄYTTÄMÄÄN NIITÄ SONTAMASIINOJA; EI SE OLE LAPSETTOMIEN VIKA ETTÄ TE PILASITTE ELÄMÄNNE!

en tiedä miksi sinut on pyöräytetty tänne. ilmankin olisi pärjätty eikä kukaan kaipaisi.

väkeä siinä missä muutkin ja itseasiassa oikein hyvin ymmärrän heitä ja valintojansa. Heidän joukossaan on kuitenkin pieni ryhmä tosi lapsellisia tyyppejä, jotka suorastaan kiihkoilevat ideologiallaan, ovat joskus melkein aggressiivisia puheissaan ja kuvittelevat olevansa jotenkin "tavallisia perheellisiä pulliaisia" ylempänä ja coolimpia ja jotka katsovat asiakseen toitottaa aatettan ja omaa erinomaisuuttaan koko maailmalle, koska luulevat suurinpiirtein ainoina keksineensä jotain näin tosi originellia ja trendikästä. Nämä tyypit ärsyttävät mua ähintään yhtä paljon kuin stereotyyppisimmät taaperoimettäjä-liinailija-kestoilija-uhrautuja-kotiäidit yhteensä. Muuten en usko, että lapset "jalostavat" ketään sen kummemmin. Ehkä vähän kärsivällisyys kasvaa, that's it.

Tähän lisäisin vielä sen, että yleensä kiihkoilija-velat on niitä, jotka selittää

a) kuinka eivät kestä lasten meteliä, eivät halua olla osallistua mihinkään kusi-paska-räkäralliin, mihin lasten kanssa joutuu

b)...ja seuraavaksi selittävät just kuinka ne omat rekut ja misset on NIIIN ihania, ja niiden kanssa on niin kiva ja helppo olla.

SIinä mielessä vaan ristiriitaista, että lapsen eritteitä tarvitsee siivoilla sen pari ekaa vuotta ( sen jälkeen toki niistää nenää ja pyyhkiä pyllyä vielä jokunen vuosi), mutta eläinten paskan kanssa pitää puljata koko sen elukan elinikä. ( HUOM Pidän kyllä eläimistä, ihmetyttää vaan tuo hyvin yleinen perustelu). Välillä tuntuu, että todella monella vela-ihmisellä on melkoisen jäykkä persoonallisuus, joten seuraksi sopiikin hieman yksinkertaisempi otus kuin ihmislapsi.

Mutta kuten sanottu, 90% milla tavalla tahansa lapsettomista ( ja toki myös lapsellisista, ylipäätään ihmisistä) on ihan ok tyyppejä.

Se mikä tosiaan välillä ärsyttää, on aikuisen ihmisen vinkuna ja valitus pikkuasioista. Siis että kun töissä on NIIIIN rankkaa, ja työmatkaankin menee tunti sivuunsa, niin ei sitä kyllä sitten enää mitään muuta jaksa... Kun työssäkäyvillä lapsiperheen vanhemmilla on kuitenkin pikkasen rankempaa siihen päälle. Ja nyt valittamassa oli siis ihminen, joka tekee todella kevyttä sisätyötä. TOki ymmärrän, että töissäkin on eroja... NO onneksi kyseinen ihminen on jo äitikin, ja mahtaa välillä funtsia, että tulipas möläytettyä.

Oi että korpee välillä

Nykyään tuntuu, että kaikki kotiäidit ja äidit yleensäkin katsovat nousseensa jollekin ihme jalustalle synnytettyään lapsen verrattuna naisiin, jotka eivät tätä kivuliasta, niin jalostavaa ja ymmärrystä avaavaa toimitusta ole läpikäynyt.

Muuten en usko, että lapset "jalostavat" ketään sen kummemmin. Ehkä vähän kärsivällisyys kasvaa, that's it.

jotenkin hulluna vähätellä. Mä en millään lailla koe nostavani itseäni jalustalle, jos olen sitä mieltä, että lasten saaminen on kasvattanut mua tosi paljon ihmisenä. Musta on aika outoa, jos ihminen ei koe lapsia saatuaan oppineensa yhtään mitään.

EHkä mä sitten olen lähtöjään ollut just sellainen "huono" lapseton ihminen, mutta kyllä mulle lasten kasvattaminen on ollut haasteellista, ja siinä on paljon joutunut miettimään omia asenteita vs yhteiskunnan asenteet ( esim. kuinka paljon tytöksi haluava esikoispoika voi tuoda sitä julki), miten paljon ihmiseen vaikuttaa tempperamentti vs kasvatus vs sosiaalinen ympäristö, ja miten lapsi kasvatetaan pärjäämään näiden kaikkien asioiden kanssa, toki se kuuluisa kärsivällisyys on kasvanut, sekä erilainen asioiden sietokyky, samoin olen 1000kertaa aikaansaavampi kuin ennen, se tosin on pienoinen pakko.

Se, että ihminen ei koe vanhemmuuden tuoneen elämään mitään haasteita, kertoo mun mielestä siitä, että asiaan ei sitten ole juurikaan paneuduttu, eikä oman lapsen kasvamisesta olla kovin kiinnostuneita. Tai sitten ollaan suomalaisen tyhmänvaatimattomia.

PS. Teen myös vaativaa uraa, jossa tarvitsen monipuolista näkemystä ja tuntemusta monista elämänalueista, ja kyllä tuo vanhemmuus on tuonut siihenkin melkoisen paljon lisää kapasiteettia.

Samoin ärsyttää joustamattomuus, kun sovitaan yhteisiä menoja: kalenterit täynnä ja mistään menosta tai harrastuksesta ei voi jäädä pois.

Miksi pitäisi jäädä? Pitäisikö kaikkien pomppia sinun ja lastesi pillin mukaan? En todellakaan odota, että lapsettomat ystävät muuttavat jo lukkoonlyötyjä suunnitelmiaan minun tai lasteni takia. Minkä ihmeen takia pitäisi?! Ajatus on v****maisen itsekäs.

Muuttaa omia suunnitelmiani kavereiden vuoksi, joilla on pienempiä lapsia kuin minulla.

Mun mielestäni YSTÄVYYSSUHTEESSA se joustaa, jolle se on helpompaa. Tilanteet kuitenkin muuttuu, eikä jonkun tarvitse aina ja ikuisesti joustaa.

Mutta sulle tällainen on ilmeisesti todella outo ajatuskin.

Toki ymmärrän, että lapsettomille ihmisille ne on lasten korvikkeita, niin mä itsekin hellin eläimiä enemmän ennen lapsia mut en puhunu niistä vauvoinani tai vienyt työpäivän ajaksi mummolaan tai ottanut mukaan kirjastoon, kauppaan ym ..

Kuule, ihan tasan tarkkaan lemmikki ei ole vapaaehtoisesti lapsettomalle mikään lapsen korvike, miksi ihmeessä kukaan haluaisi korviketta jollekin jota ei missään nimessä halua?

Ja mitä se kellekään kuuluu jos joku sanoo vievänsä koiransa "mummolaan" tms. Ja kivittäkää nyt vielä siitäkin että kyllä mä enemmän surin koirieni kuolemia kuin isäni ja isoäitini. Kuinka voi määrätä ketä tai mitä "kuuluu" rakastaa eniten?

Ymmärrän kyllä että varmasti useimmille vanhemmille (äideille ainakin) lapset on maailman tärkeimmät, mutta eihän se aina niinkään mene...

Miksiköhän näillä täällä lapsettomia haukkuvilla ylipäänsä on ketään lapsetonta kaverina? Jos kaikki lapsettomat on samasta muotista itsekkäitä (mammat ei oo, ikinä!), empatiakyvyttömiä ja muutenkin täysin perseestä, eikös niiden kanssa pitäisi sitten panna välit poikki heti kun saa sen positiivisen raskaustestin?

Entä jos komentaa/ohjeistaa lastasi vaikka teidän ollessa kyläilemässä meillä?

Entä jos keräilee alahyllyiltä designesineet/CD-levyt yms muut pois teidän tullessa kylään "kaiken varalta", siis ennen kuin lapsesi kerkee edes niistä kiinnostua? Otatteko loukkauksena ja tulkitsetteko niin, että "kaveri ei luota siihen, että meidän lapsemme ei kyllä riko mitään"?

Lapsesta saa kysellä, ja mun lapsia saa komentaa. Saatan toki itse puuttua komentamiseen sillä lailla, että jos se on ristiriidassa omien ohjeideni/tiedän asiasta enemmän sillä tavalla, että puhun lapselle ja avaan emännän komennuksen sisältöä. Ihan esimerkkinä, lapseni alkoi 2-v kiukutella kovin, kun oltiin lähdössä pois mummoni luota... johon mummoni reagoi alkamalla komentaa lasta hiljaiseksi. Itse tiesin, että paljon paremmin toimii, kun lapselle sanoittaa sen tunteen, eli kertoo että ymmärtää kyllä, kuinka harmittaa kun kivasta paikasta pitää lähteä pois.

Mutta siis jos lapseni tötöilevät, toki saa komentaa. Ja pistää jemmaan itselle tärkeät kamat.

Toki ymmärrän, että lapsettomille ihmisille ne on lasten korvikkeita, niin mä itsekin hellin eläimiä enemmän ennen lapsia mut en puhunu niistä vauvoinani tai vienyt työpäivän ajaksi mummolaan tai ottanut mukaan kirjastoon, kauppaan ym ..

Kuule, ihan tasan tarkkaan lemmikki ei ole vapaaehtoisesti lapsettomalle mikään lapsen korvike, miksi ihmeessä kukaan haluaisi korviketta jollekin jota ei missään nimessä halua?

Ja mitä se kellekään kuuluu jos joku sanoo vievänsä koiransa "mummolaan" tms. Ja kivittäkää nyt vielä siitäkin että kyllä mä enemmän surin koirieni kuolemia kuin isäni ja isoäitini. Kuinka voi määrätä ketä tai mitä "kuuluu" rakastaa eniten?

Ymmärrän kyllä että varmasti useimmille vanhemmille (äideille ainakin) lapset on maailman tärkeimmät, mutta eihän se aina niinkään mene...

Miksiköhän näillä täällä lapsettomia haukkuvilla ylipäänsä on ketään lapsetonta kaverina? Jos kaikki lapsettomat on samasta muotista itsekkäitä (mammat ei oo, ikinä!), empatiakyvyttömiä ja muutenkin täysin perseestä, eikös niiden kanssa pitäisi sitten panna välit poikki heti kun saa sen positiivisen raskaustestin?

kenenkään ei tarvitse kertoa mikä teikäläisessä ärsyttää...

Mulla on enemmän lapsettomia kuin lapsellisia kavereita, mutta kaikkia yhdistää se, että ovat kypsiä ja älykkäitä ihmisiä, toisin kuin sinä.

mutta totta tuo koiran paapominen on ärsyttävää.



Silkikin mielestäni ärsyttävimpiä ovat kaverit joilla on lapsia kun ne joilla ei ole.

Voi sitä kädettömyyden määrää, kun on lapsi saatu.

"Ei menyt voida, kun NicoPetterin päiväunirytmit menee ihan sekaisin."

Se, kun kaikkia lapsen ominaisuuksia arvostellaan; "Kaikki meidän tuttujen lapset ovat puoli kahdeksalta jo nukkumassa eikä niitä tarvitse nukuttaa, se on kasvatuskysymys."

"Kyllä kaksi-vuotiaan pitää jo istua rauhassa pöydässä ja odottaa että aikuiset ovat valmiita"

"Tarvitseeko teidän 1-vuotias vielä vaippoja, kyllä kaikkien muiden lapset ovat jo kuivia tuossa vaiheessa"

"Pientä kaatumista ei pidä itkeä, pitää kasvattaa lapset niin ettei ne ruikuta vähästä...yms"

"Ettekö te opeta lapsia siivoamaan, miksi täällä on leluja aina lattialla?"

"Miksi olette niin väsyneitä, kyllä se on vanhemmista kiinni millaisen rytmin vauvalle opettaa"



Asenne oli koko ajan että te ette osaa mitään mutta minä tulen olemaan täydellinen vanhempi, silloin toivoin heille mielessäni lämpimästi poikakaksosia.



He saivat reilu nelikymppisinä vuoden ikäerolla kaksi erittäin temperamenttista ja huonosti nukkuvaa kullannuppua. Tämä arvostelija (siis mies) on töissä kaiket ajat, isyyslomalla vei vanhemman lapsen päiväkotiin ja vaima sai olla vauvan kanssa pihalla kun isi tahtoi katsoa telkkaa rauhassa ja levätä.



Heidän lapset eivät ole vielä kymmeneltäkään nukkumassa ja jos ruoka ei maistu, lapset saavat syödä missä haluavat...yms.



Eikä lapset olleet kuivia vielä vuoden iässä.



Meidän lapset ovat jo isompia ja painimme erilaisten kasvatuskysymysten kanssa, herran halu arvostella muiden tapoja on tasaantunut, ei hän ollutkaan kasvattaja itse täydellisyys ja hän on saanut huomata että temperamentillakin on vaikutusta...

Minua ärsyttää sekä koira- että lapsi-intoilijat. Molemmissa tapauksissa on oikeus olla omastaan iloinen ja ylpeä, mutta täytyy ymmärtää, että muita ei aina niin kiinnosta.



Olen varmaan sellainen joustamaton lapseton, kun haluan, että näin neljänkympin lähellä tapaamiset sovitaan vähintään muutaman päivän varoitusajalla. Minäkin käyn töissä, harrastan, hoidan kotia, huolehdin välillä lähiomaisista, huollan parisuhdetta, lepään ja lataan akkuja. Siksi voin joskus jopa kieltäytyä, kun lapsellinen kaveri pyytää kylään.



Ystävät ovat yksi osa elämääni, ei sellainen joka ohittaa työelämän ja parisuhteen vaatimukset. Kumma jos lapsettomalta ei tätä ymmärretä, mutta vanhemman on hyväksyttävää jättää ystävyydet taka-alalle vuosiksi ja sitten kiukutella, kun kaveri ei tullutkaan kahville vaikka kymmenen minuuttia ennen ilmoitin.



Kuvitteletteko, että kun lapsenne tulevat toimeen omillaan, jatkatte elämästänne siitä pisteestä, jossa olitte viimeksi 25-vuotiaana? Keski-ikäistyminen, spontaaniuden väheneminen ja kotioloihin jämähtäminen taitaa olla ihan yhtä tyypillistä lapsettomille kuin lapsettomille. Toki persoonallisuus vaikuttaa paljon, on ikiteinejä vanhempia ja lapsettomia.

Keski-ikäistyminen, spontaaniuden väheneminen ja kotioloihin jämähtäminen taitaa olla ihan yhtä tyypillistä lapsettomille kuin lapsettomille.

lapsettomille kuin lapsellisille piti kirjoittamani.

Entä jos keräilee alahyllyiltä designesineet/CD-levyt yms muut pois teidän tullessa kylään "kaiken varalta", siis ennen kuin lapsesi kerkee edes niistä kiinnostua? Otatteko loukkauksena ja tulkitsetteko niin, että "kaveri ei luota siihen, että meidän lapsemme ei kyllä riko mitään"?

No tää on tietenkin vain yhden äidin mielipide, mutta silloin kun mulla oli taaperoikäisiä, olisi ollut suuri palvelus jos lapsettomissa kyläpaikoissa olisi toimittu näin. Sen sijaan monessa paikassa ei periaatteestakaan nostettu niitä kynttilöitä ja cd-levyjä mihinkään, mutta odotettiin kyllä että minä juoksen hiki hatussa taaperon perässä estäen tätä koskemasta kaikkeen kiellettyyn. Tottakai jokaisella on oikeus olettaa, ettei mun lapseni koske noihin, mutta ei siinä kyllä seurustelusta tule mitään kun pitää vahtia vilkasta taaperoa. Siksi meidän kohdalla tilanne meni siihen, että taaperoikäisten kanssa kyläilimme vain lapsiperheissä.

Entä jos keräilee alahyllyiltä designesineet/CD-levyt yms muut pois teidän tullessa kylään "kaiken varalta", siis ennen kuin lapsesi kerkee edes niistä kiinnostua? Otatteko loukkauksena ja tulkitsetteko niin, että "kaveri ei luota siihen, että meidän lapsemme ei kyllä riko mitään"?

No tää on tietenkin vain yhden äidin mielipide, mutta silloin kun mulla oli taaperoikäisiä, olisi ollut suuri palvelus jos lapsettomissa kyläpaikoissa olisi toimittu näin. Sen sijaan monessa paikassa ei periaatteestakaan nostettu niitä kynttilöitä ja cd-levyjä mihinkään, mutta odotettiin kyllä että minä juoksen hiki hatussa taaperon perässä estäen tätä koskemasta kaikkeen kiellettyyn. Tottakai jokaisella on oikeus olettaa, ettei mun lapseni koske noihin, mutta ei siinä kyllä seurustelusta tule mitään kun pitää vahtia vilkasta taaperoa. Siksi meidän kohdalla tilanne meni siihen, että taaperoikäisten kanssa kyläilimme vain lapsiperheissä.

Lisään vielä että toki tämän tavaroiden keräilyn voi tehdä hienotunteisesti jo ennen vierailua eikä suurieleisesti vierailun alettua tyyliin "kun toi teidän kakara kuitenkin rikkoo jotain".

pieni lapsi ei käyttäydy vanhempien takia huonosti vaan ikänsä takia. Eikä tätä ymmärrä aina rauhallisten lasten vanhemmatkaan.



Itselläni esikoinen oli oikea kullannuppu. Ei koskaan maannut kaupassa huutamassa, käyttäytyi luonnostaan hyvin ja oli muutenkin maailman helpoin lapsi. Tämä tietysti mun ja miehen ansiota ykköskasvattajina...:) No, sitten tuli toinen lapsi. Tulta ja tappuraa vauvasta. Nyt 1-vuotiaana on todellinen kauhukakara. Rikkoo kaiken, kiipeää kaikkialle, huutaa ja protestoi kaikkea jne. Toki, kasvatustyötä tehdään täysillä ja hyvä poika tästä vielä tulee, kun kovasta tahdosta on elämässä hyötyä, ellei lasta "pilata" kasvatuksella. Silti, nyt lapsen ollessa 1-vuotias eväät saada hänet käyttäytymään asiallisesti on aika vähäiset. Mielentilat menee ja tulee. Vasta muutaman vuoden päästä voidaan paremmin arvioida, oltiinko huonoja vai ei.

pieni lapsi ei käyttäydy vanhempien takia huonosti vaan ikänsä takia. Eikä tätä ymmärrä aina rauhallisten lasten vanhemmatkaan.

Itselläni esikoinen oli oikea kullannuppu. Ei koskaan maannut kaupassa huutamassa, käyttäytyi luonnostaan hyvin ja oli muutenkin maailman helpoin lapsi. Tämä tietysti mun ja miehen ansiota ykköskasvattajina...:) No, sitten tuli toinen lapsi. Tulta ja tappuraa vauvasta. Nyt 1-vuotiaana on todellinen kauhukakara. Rikkoo kaiken, kiipeää kaikkialle, huutaa ja protestoi kaikkea jne. Toki, kasvatustyötä tehdään täysillä ja hyvä poika tästä vielä tulee, kun kovasta tahdosta on elämässä hyötyä, ellei lasta "pilata" kasvatuksella. Silti, nyt lapsen ollessa 1-vuotias eväät saada hänet käyttäytymään asiallisesti on aika vähäiset. Mielentilat menee ja tulee. Vasta muutaman vuoden päästä voidaan paremmin arvioida, oltiinko huonoja vai ei.

Ihan tulee mieleen aika jolloin itse olin vielä lapseton tai yhden pienen vauvan äiti. Luulin silloin tosissani että joka paikkaan koskeva ja kiipeävä 1-vuotias on huonosti kasvatettu. Kunnes oma esikoiseni oppi kävelemään ja oivalsin että ehkäpä tuon ikäisen kohdalla ei vielä olekaan kasvatuksellisista asioista kyse.. :D

Minulla on ystävä, joka on perheen ainoa lapsi. Oikeastaan mietin jo nykyisin miksi olen edes hänen ystävänsä koska olemme niin erilaisia. Hän on aina saanut haluamansa ja oppinut pääsemään asioista kuin koira veräjästä. Eniten nyt ärsyttää kun olen itse pienen lapsen äiti, että jos sovimme jonkun tapaamisen ja käykin niin, että se vaikka peruuntuu lapseni sairastuessa niin hän väkisin vääntää asian niin että minä en muka HALUAKKAAN tulla hänen kanssaan. Hän ei vain suostu käsittämään, että se syy minkä hänelle kerron, on totta. Olenkin monesti sanonut, että ei minulla ole mitään vaikeuksia sanoa asiaa suoraan jos minusta tuntuu, että en halua juuri hänen kanssaan lähteä.



Toinen asia on se, että meillä on välillä rahat tosi tiukilla. Silloin hänkin toteaa, että joo hänelläkin on rahat parhaillaan tosi vähissä että vitsi kun keksisi miten selviäis tämän viikon. Sitten parin tunnin päästä hän onkin jo ostanut uuden 100 euron kassin itselleen! Kun minä tarkoitan, että rahat on lopussa, ne tosiaan on! Silloin meillä vedellään makaronia!



Minua myös kauhistuttaa hänen haaveensa omasta lapsesta. Hänellä on ollut noin 4 eri lemmikkiä elämänsä aikana ja jokaisen hän on käynyt lopettamassa eläinlääkärillä kun esim. viimeisin kissa alkoi olemaan hieman "liian villi". Kissa piti häntä hereillä yöllä ja sotki paikkoja pissimällä minne sattuu ja repi tapetteja. Yritinkin mainita hienotunteisesti, että lapsen kanssa se elämä on aika samanlaista heräilemistä ja vielä aika paljon kauemmin kuin tuon kissanpennun kanssa. Hänen tyylinsä on siis ylipäätään kaikissa asioissa, että jos ne eivät miellytä häntä niin heitetään ne vaan pois silmistä...

Ystävyytemme on kestänyt jo niin kauan, että kaikki ärsyttävät piirteet on puolin ja toisin koettu jo ennen lapsiaikaa. Hienointa tässä onkin se, että vanhoille ystäville olen vieläkin se sama ihminen kuin aina, vaikka elämäntilanteemme on erilainen.