Miksi hankitte lapsia?

on mukavampaa, kun saa seurata lastensa kasvua ja uudenoppimista. Ja mukava on elää perheenä.

Itselläni on elämässä ajoittain ollut todella raskaita jaksoja mutta kyllä mä silti näen asian niin, että enempi siitä elämästä on onnellista aikaa kuin onnetonta. Ja kun ne lapset lisäävät sitä onnellisuutta.

Haasteita pitää myös elämässä olla, liian helppo elämä ei tee onnelliseksi varmaan ketään. Ja haasteita piisaa niiden lasten kanssa yleensä ihan riittävästi.

Jos ei tähän osaa vastata, ei ole ansainnutkaan lapsia!



Mutta hetkonen, eihän kukaan ansaitse lapsia, niitä voi korkeintaan saada.



Jokainen voi siis korkeintaan antaa lapselle mahdollisuuden saapua elämäänsä.



Toisaalta, jokainen lapsi ansaitsee syntyä toivottuna. Ehkäisyn unohtaminen on huono syy tehdä lapsia, ja jälkiehkäisy kannattanee silloin tehdä.



Minä luulen, etten osaa vastata kysymykseesi, ehkä vastaus on kombinaatio sitä, että minulle oli mahdollista saada lapsia, eikä minulla ollut syytä olla haluamatta elämäntilanteessani lapsia. Olin jo nuoruusvuoteni saanut mennä kuinka halusin. Kaiken lisäksi en saanut lapsia heti, vaan koin keskenmenoja, jonka vuoksi aloin ensistä enemmän haluta "saavuttamatonta"...



Kuten sanot, lapsen kasvatus kunnon kansalaisiksi on raskasta, ja itse toivotan tervetulleeksi kaiken avun mitä voin siihen saada - myös vaikkapa sinulta.



Ties, vaikka juuri sinä vielä pelastaisit minun lapseni hengen tai mielenterveyden. Älä tee itsemurhaa!



Lasten auttaminen voi olla myös elämäntehtävä niillekin joilla ei ole omia.

vaikka olen oman osanai koettelemuksia elämältä saanutkin.



Mä olen peruspositiivinen ihminen, ja niin ovat lapsenikin. Heillä on runsaasti kivoja asioita elämässään, ja paljon rakkautta ympärillään.



Itse ajattelen, että on hienoa, että hyvät ja terveet ihmiset (myös) lisääntyvät, niin saadaan tähän yhteiskuntaan lisää voimavaroja. Ja kun mulla on 3 poikaa, ajattelen myös, miten hienoja miehiä ja isiä siinä on tuleville sukupolville kasvamassa.



ELi rakastan lapsiani ja olen heistä hyvin ylpeä myös.

Kiitos selventävistä vastauksista, aivan mahtavaa, että jaksoitte vastata asiallisesti. Ymmärrän näkökulmanne täysin, ja tämän tyyppisiä vastauksia odotinkin. Varmaan itsekin ajattelisin hankkivani jossain vaiheessa lapsia, jos elämä olisi mennyt, niin kuin pitäisi. Tosin, never say never... Oman elämän kyllä pitää olla kunnossa ennen lasten hankkimista, se on minun mielipiteeni.

Tapasin miehen joka halusi ja tehtiin kaksi lasta ja mä en mitään muuta kadu elämässäni niin paljon kuin niiden lasten tekemistä tähän maailmaan.



Suosittelen että jos YHTÄÄN epäilee, niin jättää lapset tekemättä. Ei pidä edes harkita, vaikka muut sanoisi että "Kyllä se on ihan eri asia sitten kun ne on omia" No joo, on se, niistä ei sitten enää eroon pääsekään ikinä. Tai että "Kyllä niitä sitten rakastaa kun ne siinä on" Jep, rakastaa kyllä, mutta toivoo koko ajan että olisi jättänyt tekemättä ja odottaa vaan sitä hetkeä että ne muuttaa pois.

Olet jo hyviä vastauksia saanutkin.



Itse olen suunnilleen aina tiennyt haluavani lapsia ja olen aina ollut hyvin lapsirakas, hoitaen pienempiäni jo nuorena.



Mulla ei ole mitään tiettyä lukumäärää, että monta lasta haluaisin, yksi kappale siis on jo. Kyllä haluaisin lisääkin jonkin ajan kuluttua, jos vain niin suodaan. En ehkä mitään aivan suurperhettä kuitenkaan.



Oma alanikin liittyy jopa lapsiin, jotenkin olen vain nähnyt sen luonnollisena ja toivottavana, että saan omiakin lapsia ja perheen. Itselleni perhe on aina ollut tärkeä, vaikken edes aivan ehjästä perheestä ole ja ongelmiakin on matkan varrella kestetty, mutta ikinä mua ei ole vanhempieni taholta kohdeltu väärin.



Jotenkin koen olevani soveltuva äidiksi (en tietenkään mikään täydellinen, mutta aina lapseni parasta ajattelen ja toimin hänen parhaakseensa, olematta kuitenkaan mikään ääri-yltiö-uhrautuva/äitiyttä suorittava). Ja anteeksi, ei ollut tarkoitus kuulostaa mitenkään itseään täynnä olevalta, en tosiaan mikään täydellinen koe olevani edes äitinä. Mutta koen tässä "hommassa" pärjääväni paremmin kuin monessa muussa, koska välitän ja rakastan aidosti, haluan olla lapseni kanssa ja antaa aikaani ja rakkauttani, pyrin kuuntelemaan lasta, jne. Meidän perheen ratkaisut eivät välttämättä ole aina niitä perinteisempiä, mutta yritetään tosiaan toimia kokonaisuudessa aina lapsen parasta ajatellen. Esim. ekat kolme vuotta on verraten pieni aika meidän elämässämme, mutta lapselle se on siinä vaiheessa kaikki kaikessa. Hän siis saa olla kotihoidossa, unohtamatta muiden lasten seuraa jne. Tulot ei oo mitä parhaimmat, mutta ei lapselta mitään puutukaan.



En ees tiedä, että vastaako tää ihan sun kysymykseen :D Halusin oman lapsen, koska ylipäätään rakastan lapsia ja perhettäni, olen aina tuntenut, että mun "kuuluu" saada lapsi. Tai siis en todellakaan ole pitänyt asiaa mitenkään selvänä, siis olen todellakin tiedostanut, että kaikki eivät voi saada lapsia ja pelkäsin kovasti, että se osuu omalle kohdalle.



Usein lapsi-vanhempi-suhde on pyyteetöntä rakkautta, mikä ei toki tarkoita, etteikö sen eteen tarvitsisi tehdä mitään. Uskon, että tämä on se kestävintä laatua oleva ihmissuhde.



Alun perin ajattelin, etten vastaa kysymykseesi, kun olet jo vastauksia saanut, vaan toivotan sulle vain tsemppiä ja parempaa tulevaisuutta. Olen itse suunnilleen ikäisesi ja ajattelisin, ettei sulla ole toivo menetettynä onnellisenkaan elämän suhteen. Toivottavasti jaksat rankat ajat ja löydät jostain toivon tulevaisuuteen. Kuulostaa vaikealta tehtävältä, mutta jotenkin vaikutat näin muutaman tekstin lukeneena kuitenkin fiksulta ja tuntevalta ihmiseltä, jolla on toivoa (vaikket sitä itse nyt näkisi). Mulle tuli jostain syystä tosi hyvä tunne susta, eikä tällaisia todellakaan tule usein satunnaisten keskustelupalstojen lukemisten aikana. En mä mikään meedio ole todellakaan, enkä osaa sanoa, mistä tää johtuu, mutta toivottavasti sulla tosiaan näkyis pian valoa tunnelin päässä!

Tapasin miehen joka halusi ja tehtiin kaksi lasta ja mä en mitään muuta kadu elämässäni niin paljon kuin niiden lasten tekemistä tähän maailmaan.

Suosittelen että jos YHTÄÄN epäilee, niin jättää lapset tekemättä. Ei pidä edes harkita, vaikka muut sanoisi että "Kyllä se on ihan eri asia sitten kun ne on omia" No joo, on se, niistä ei sitten enää eroon pääsekään ikinä. Tai että "Kyllä niitä sitten rakastaa kun ne siinä on" Jep, rakastaa kyllä, mutta toivoo koko ajan että olisi jättänyt tekemättä ja odottaa vaan sitä hetkeä että ne muuttaa pois.

Miten voi olla noin julmia ja tunneköyhiä ihmisiä maailmassa?

ja osaksi myös siitä syystä, että josko sitten olisi vanhana joku joka pitää huolta. En ole ollut lapsirakas, pääasiassa olen inhonnut muksujen kitinää ja huutoa aiemmin, mutta pikkuhiljaa kun tutustuin lapseeni, aloin rakastaa häntä ja rakkaus lapseen on nykyään jotain käsittämättömän pakahduttavan ihmeellistä.



Uskon, että jos ja kun masennuksesi joskus lievittyy, saatat ajatella eri tavalla tuosta lapsiasiastakin. Masennukseen kun kuitenkin kuuluu kaikenlainen toivottomuus ja kun masennus paranee, toivo alkaa herätä. Se on kuitenkin yllättävää, miten oma lapsi on niin paljon ihanampi kuin etukäteen olisi voinut kuvitella.

Tapasin miehen joka halusi ja tehtiin kaksi lasta ja mä en mitään muuta kadu elämässäni niin paljon kuin niiden lasten tekemistä tähän maailmaan. Suosittelen että jos YHTÄÄN epäilee, niin jättää lapset tekemättä. Ei pidä edes harkita, vaikka muut sanoisi että "Kyllä se on ihan eri asia sitten kun ne on omia" No joo, on se, niistä ei sitten enää eroon pääsekään ikinä. Tai että "Kyllä niitä sitten rakastaa kun ne siinä on" Jep, rakastaa kyllä, mutta toivoo koko ajan että olisi jättänyt tekemättä ja odottaa vaan sitä hetkeä että ne muuttaa pois.

Onko sinulla taustalla jotain masennusta tms joka voisi vaikuttaa jaksamiseesi tai mielialaasi?

Vastaan sinulle lukematta edellisä vastauksia; Olen kokenut pitkälle samanlaista taustaa kuin sinä, tosi masentumatta. Minua kiusattiin kaikki vuodet koulussa ja niinpä päätin etten hae jatko-opiskelupaikkaa vaan menen töihin päästyäni koulusta. Näin teinkin hoidin lapsia yksityisesti noin kolme vuotta. Sain oman IHANAN LAPSENI, josta olin haavelut kauan monia, monia vuosia. Lapseni kasvoi ja hänen täyttäessä kolme hain itselleni opiskelupaikan, jossa suoritin kaksoistutkinnon. Elämäni ei ole koskaan ollut helppoa, mutta aina olen mennyt ettenpäin...

Ymmärrätkö? En ole koskaan ollut vauvakuumeen kourissa tai erityisen lapsirakas, mutta kun mietimme asiaa miehen kanssa niin en pystynyt myöskään sanomaan, että en missään tapauksessa omaa lasta haluaisi. Koin, että se on sama asia kuin että lapsen loppuviimein haluaisin ja että katuisin jos emme koskaan yrittäisi. Olen 10 vuotta sinua vanhempi. Saimme ensiyrittämällä lapsen, ja hän on ihaninta mitä minulle on ikinä tapahtunut ja jos olisin tiennyt tunteeni, olisin ryhtynyt lapsentekoon jo paljon aiemmin. Nyt surettaa lähinnä se, että en "ehdi" tehdä ainakaan kovin paljon enempää lapsia.



Meillä on mielenterveys ainakin kohtalaisissa kantimissa samoin kuin talous, joten sen tyyppisiä esteitä ei ollut. Minäkään en näe elämää ja maailmaa kovinkaan katastrofaalisessa valossa, vaan olen jokseenkin toiveikas ja ehkä hyväuskoinenkin tulevaisuuden suhteen.



Sinä olet vielä nuori ja työstät varmasti mielenterveyteen liittyviä asioita koko ajan, joten voi olla hyvinkin niin että vielä olet joskus siinä pisteessä että voit ajatella perheen perustamisesta itsekin.

Sehän se on tärkein syy. länsimaissa ei tule lapsia hankkia, jos ei heitä halua.

Mielestäni lasten hankkiminen on väärin.



Onko mitään oikeata järkiperäistä tarvetta tuottaa jälkikasvua? Ei ole. Ainut perustelu tuntuu olevan se että "minä halusin lapsia". Uuden tietoisuuden synnyttämisessä (missä on siis valtava riski että lapselle aiheutuu suurta kärsimystä elämässä) on vastuuta, enemmän kuin missään mahdollisessa päätöksessä elämässämme. Minkä takia riskeerata se että lapsi tulee kuolemaan syöpään, joutuu seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, saa neliraaja-halvauksen tai vaikkapa tekee itsemurhan kun elämä on tarpeeksi tuottanut tuskaa (joka siis on vanhempien syytä sillä ilman heitä tätä tuskaa ei olisi tunnettu).



Selitys että "minä halusin" ei ole riittävä turhan riskin luomiseen. Laki kieltää rattijuoppoudenkin vaikka suurimmassa osassa tapauksia kukaan ei loukkaannu. Se on laitonta siksi että silloin kun asiat menevät pieleen ne todella menevät pieleen ja pahasti.

vaikka kova murehtimaan olenkin. Yleensä ihmiset kuitenkin haluavat olla olemassa ja aika harva katuu syntymistään ongelmistaan tai sairauksistaan huolimatta (murrosiän dramatiikkaa lukuunottamatta).

Ihminen on eläin ja se "minä halusin" on ihan perusbiologiaa. Omia jälkeläisiä kohtaan tuntee myös sellaista rakkautta ja hellyyttä että uskon maailman olevan parempi paikka pelkästään tuon rakkauden voimasta.

Mielestäni lasten hankkiminen on väärin. Onko mitään oikeata järkiperäistä tarvetta tuottaa jälkikasvua? Ei ole. Ainut perustelu tuntuu olevan se että "minä halusin lapsia". Uuden tietoisuuden synnyttämisessä (missä on siis valtava riski että lapselle aiheutuu suurta kärsimystä elämässä) on vastuuta, enemmän kuin missään mahdollisessa päätöksessä elämässämme. Minkä takia riskeerata se että lapsi tulee kuolemaan syöpään, joutuu seksuaalisesti hyväksikäytetyksi, saa neliraaja-halvauksen tai vaikkapa tekee itsemurhan kun elämä on tarpeeksi tuottanut tuskaa (joka siis on vanhempien syytä sillä ilman heitä tätä tuskaa ei olisi tunnettu). Selitys että "minä halusin" ei ole riittävä turhan riskin luomiseen. Laki kieltää rattijuoppoudenkin vaikka suurimmassa osassa tapauksia kukaan ei loukkaannu. Se on laitonta siksi että silloin kun asiat menevät pieleen ne todella menevät pieleen ja pahasti.

jos aina vain miettisi ja pelkäisi, mikä voi mennä pieleen?



Miksi mennä parisuhteeseenkaan vaikka, kun ainahan voi aiheuttaa tuskaa toiselle, jos se ei toimikaan? Tai rakastuukin johonkin toiseen? Miksi päästää ketään ihmistä lähelle tai pitää yhteyksiä vanhempiensa/sisaruksiensa kanssa, kun siitähän voi aiheutua itselleen tuskaa, jos menettääkin läheisen ihmisen?



Kaikkea voi toki käydä, mutta sanoisin, että tässä maassa toivotuilla lapsilla on suhteellisen hyvä ennuste. Ennemmin sitä ajattelee, että antaa lapselle elämän ja mahdollisuuden ja koittaa parhaansa mukaan tukea ja rakastaa, että se elämä olisi onnellista ja pienistä pettymyksistä selvittäisiin. Toki niitä suurempia pettymyksiä tai pahempaakin voi tulla, mutta ei tää maailma pyörisi, jos kaikki vain ajattelisivat, etteivät halua lapsia, koska hehän saattaisivat joskus joutua kokemaan tuskaa.



Enkä mä todellakaan ole sitä mieltä, että kaikkien tulisi haluta tai saada lapsia. Mutten nyt kuitenkaan näe, että toivotun lapsen ennuste olisi ensisijassa huono ja tulevaisuus synkkä. Usein muuten varsinkin sairaat lapset ovat hyvin urheita, enkä todellakaan usko, että lyhyempikään elämä olisi mitenkään merkityksetön tai arvoton. Siis tarkoitan, että en usko, että jokainen syöpään kuoleva lapsikaan olisi sitä mieltä, että hän ei olisi halunnut elää ollenkaan, kun kohtalon pitää olla näin julma ja hänen niin kovasti kärsiä. Olen päin vastoin kuullut, että yleensä lapset suhtautuvat näihin asioihin monesti aikuisia mutkattomammin ja osaavat olla onnellisia pienestäkin, vaikka heillä olisi kaikki ainekset olla vain onnettomia.



Ennemmin mun mielestä pitäisi kehittää yhteiskuntaa niin, että se olisi mahdollisimman hyvä paikka mahdollisimman monelle. Usein huono-osaisuus johtuu vain yhteiskunnan rakenteista ja monet mielenterveyden ongelmatkin olisi voinut välttää.

Olen aina halunnut mieheni kanssa lapsia. Mieheni tuntui unelma isältä ja muutenkin elämä oli tuolloin mallillaan.. Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, oli kaikki suunnitelmat valmiina.



Sitten tapahtui meistä riippumaton taloudellisen tilanteen muutos. Muutimme, jouduin sopeutumaan uuteen paikkaan, mieheni masentui... Jossakin välissä toinenkin lapsi ilmoitti tulostaan.





Nyt toivon etten olisi koskaan tehnyt lapsia. Minusta tuntuu että en tässä elämän tilanteessa kykene olemaan riittävän hyvä äiti. Säälin lapsiani.

vaikka kova murehtimaan olenkin. Yleensä ihmiset kuitenkin haluavat olla olemassa ja aika harva katuu syntymistään ongelmistaan tai sairauksistaan huolimatta

Noin miljoona ihmistä tekee joka vuosi itsemurhan maailmassa ja valtaosa tästä kehittyneissä maissa eli hyvin moni todella toivoo etteivät olisi koskaan syntyneet.

Mikä oikeus aikuisella on ottaa riski toisen ihmisen hyvinvoinnilla. Minua ei kiinnosta jos ihmiset haluavat itse lähteä vuorikiipeilemään tai laskuvarjohypäämään koska se on heidän oma asiansa. Lapsen hankkimisella ei riskeerata omaa itseään vaan se viaton lapsi.

Se että jokainen tässä yhteiskunnassa voi hankkia lapsia on järkyttävää kärsimyksen tuhlausta. Luin joku aika sitten jutun huumeäidistä, joka teki lapsia useita kappaleita vain koska "halusi" eikä muka voinut vastustaa vauvakuumettaan. Kaikki hänen lapsensa otettiin huostaan ja vanhin poika teki itsemurhan.

Minkä takia näin vastuuttomat ihmisetkin saavat ottaa näin järkyttävän riskin jonka hintaa eivät itse kuitenkaan tule maksamaan?

voisit koittaa käyttää sen energian siihen, miten voisit parantaa heidän olojaan. Yritä oppia hyväksymään tilanne ja koita tehdä parhaasi. Mitä voisit tehdä parantaaksesi heidän elämäänsä? Tai omaa elämääsi? Lapset ovat herkkiä vaistoamaan, jos tunnet, että oikeasti kadut heidän saamistaan. Toivottavasti pääset tuosta ajatuksesta eroon, jotta voitte elää elämäänne ja lapsesi saavat tuntea rakkautesi. Vaikka tilanne ei ole täydellinen tai olisikin kaukana siitä, niin ei se tarkoita, että se tulee aina olemaan samanlainen tai että lapsillanne ei ole toivoa. Jos oikeasti tunnet, ettet pysty/jaksa hoitaa lapsianne, niin ota yhteyttä vaikkapa perheneuvolaan, jos saisitte jotain apuja. Ja kerro tilanne, kerro, ettet jaksa, vaan tarvitsette apua.

Olen aina halunnut mieheni kanssa lapsia. Mieheni tuntui unelma isältä ja muutenkin elämä oli tuolloin mallillaan.. Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, oli kaikki suunnitelmat valmiina.

Sitten tapahtui meistä riippumaton taloudellisen tilanteen muutos. Muutimme, jouduin sopeutumaan uuteen paikkaan, mieheni masentui... Jossakin välissä toinenkin lapsi ilmoitti tulostaan.

Nyt toivon etten olisi koskaan tehnyt lapsia. Minusta tuntuu että en tässä elämän tilanteessa kykene olemaan riittävän hyvä äiti. Säälin lapsiani.

jos aina vain miettisi ja pelkäisi, mikä voi mennä pieleen?

Miksi mennä parisuhteeseenkaan vaikka, kun ainahan voi aiheuttaa tuskaa toiselle, jos se ei toimikaan?

Tämä on aikuisten oma päätös. Lapsi ei ikinä voi suostua siihen että hänet tuodaan tähän maailmaan.

Vaikka lapsi olisi toivottu mistä tiedät ettei hänellä ole piileviä geneettisiä sairauksia? Onko toivotut lapset immuuneja syövälle, pedofilialle, MS-taudille, auton alle jäämiselle?

On oikein ajatella että yhteiskuntaa tulisi parantaa ja kärsimystä vähentää mutta myös erittäin röyhkeää ja epäempaattista vähätellä niitä kauhuja mitä ihmiset voivat joutua kokemaan vain sen takia että jollekkin iski "vauvakuume".

On aivan luonnollista saada lapsia. Eivät toivotut lapset tietenkään ole immuuneja ko. asioille. Ei voi tehdä kuin parhaansa ja koittaa suojella lasta, samalla varmistaen, että hän kykenee myös kohtaamaan pettymyksiä, kasvamaan aikuiseksi ihmiseksi ja selviytymään vastoinkäymisistä.



Totta, että itsemurhat ovat lähinnä rikkaampien maiden ongelma. Voisiko tästä päätellä, että se raha ei kuitenkaan tuo sitä onnea? Köyhemmissä ja terveydellisesti huonommissakin oloissa voi olla onnellinen, jopa onnellisempi. Ehkä monessa länsimaassa on liian kovat arvot, eikä läheisistä oikeasti pidetä tarpeeksi huolta?



Varmaan on aika lailla ihmisestä kiinni, että näkeekö asiat perusnegatiivisesti vai peruspositiivisesti. Totuus on se, että et voi koskaan tietää, että olisiko ihminen halunnut syntyä vai ei. Mutta väitän, että suurin osa olisi. Eiköhän sitä kärsimystä synny myös itselle, jos sille maailman rakkaimmalle aarteelleen käy jotain tai hänen elämänsä ei ole onnellinen? Tälle riskille jokainen vanhempi itsensäkin altistaa. Koittaen pitää huolta siitä, että mitään pahaa ei ikinä tapahtuisi. En voisi kuvitella mitään pahempaa, kuin että omalle lapselle sattuisi jotain. Paljon ennemmin kärsisin itse.