Adhd laste vanhemmat

Siis että miten joku jaksaa tätä arkea: sähellystä, riehumista, muiden satuttamista, koheltamista, jatkuvaa puheen pulputusta ja sanojen vääntelemistä.



Oma kesäni meni täysin pilalle tuon lapsen vuoksi, ei häntä voinut mihinkään viedä kun villiintyi eikä minkäänlainen rauhoittelu tehonnut. Mielestäni en ole kyvytön kasvattaja, koska päiväkodissakin saan kehuja jämptistä asenteestani.



Parisuhde...joo. Taas eilen oli keskustelua siitä, erotaanko vai ollaanko yhdessä. Lapsen käytös ajaa meitä erilleen ja koko ajan pitää olla ns. hälytystilassa, 4,5-vuotiasta ei voi jättää hetkeksikään yksin.

onko teillä diagnoosi? Miten hommat eteni? Miten nyt lasta hoidetaan? Tarhasta sanotttiin että kun 5 tulee mittariin, aletaan enempi tutkimaan. Arki on kyllä uuvuttavaa.. Mies ei oikeen puhu asiasta, minä taas haluaisin jutella ja puhdiskella. Olen myös miettinyt olisiko perheneuvolasta aspua.. ap

toisaalta mitä aikaisemmin siihen "puuttuu" sen parempi. Meillä jo ehkä hitusen helpottanut kun poika on yli 5v. Tuski koskaan helppoa tulee olemaan, ehkä sitten kun lapsi on aikuinen? Mutta sekin helpottaa oloa, että hieman edes helpottuu :)

ikävintä on meillä se kun perässä kasvaa kaksi pienempää poikaa jotka eivät ole adhd tapauksia, mutta kopioivat tietysti isoveljeltä paljon käytöstä. On harmi, että se vanhin on se ongelmallisin. Helpointa olisi jos se olisi nuorin, niin muut edes voisivat olla sitä mitä ovat.

Nyt meillä on perheessä adhd ja kaksi adhd kopiota.

Perheneuvolassa käydään "saamassa tukea vanhemmuuteen" = kuuntelemassa lempeitä toruja siitä, miten odotamme lapselta liikaa ja lapsihan on vasta neljä ja...;)



Tutkimuksiin olemme jonossa, SI-toimintaterapialähete löytyy. Neurologi kieltäytyi ottamasta lasta tutkittavaksi koska, taas kerran, "hän on vielä niin pieni". Ilmeisesti sillä ei ole väliä, että oireet ja käytös ovat pahentuneet vuosi vuodelta ja lapsella on selkeitä ongelmia olla mm. ryhmätilanteissa päiväkodissa??



2

Lapsella ei ole diagnoosia, mutta on pienryhmässä päiväkodissa ja vie siellä 3 lapsen paikan(!).



2

onko teillä diagnoosi? Miten hommat eteni? Miten nyt lasta hoidetaan? Tarhasta sanotttiin että kun 5 tulee mittariin, aletaan enempi tutkimaan. Arki on kyllä uuvuttavaa.. Mies ei oikeen puhu asiasta, minä taas haluaisin jutella ja puhdiskella. Olen myös miettinyt olisiko perheneuvolasta aspua.. ap

Meillä lapsen eteen alettiin tekeen hommia ja 3 vuotiaana ja siksi on helpottanutkin paljon. En olisi ikuna suostunut odottamaana sian kanssa noin pitkään. Onneksi sain apua. Poika käy nyt toimintaterapiassa ja meillä on säännöllisiä tapaamisia erityislastentarhan opettajan kanssa sekä päiväkodin henkilökunnan.

ja siellä menee paremmin kun kotioloissa. Sisarus on 2 vuotta nuorempi ja ihan eri tapaus. Toki yhdessä hölmöileevät melko malliikkasti, mutta kun vanhempi on vaikka isän kans menossa, meillä on niin ihanaa ja "normaalia". Mua helpottaa että nuorempi on "normaali", niin ei tartte miettiä olenko kasvattanut väärin. Tai tiedän, etten ole kasvattanut väärin, mutta tämä on tätä äitiyteen liittyvää huonoo omatuntoo ..



ap

Joskus olen ollut niin väsynyt että olen vaan itkenyt ja nukkunut pahaa oloani pois...miettinyt, mikä lapsella on. Mitä olen tehnyt väärin. Olisiko hänen parempi jossain muualla. Jne.



2

Meillä juuri 6v. täyttänyt adhd-poika (pojalla myös toinen diagnoosi). Elämä on suoraan sanottuna kauheaa. Meno on pahentunut terapioista ja lääkityksistä huolimatta vuosi vuodelta. Niinpä nykyään emme tosiaankaan voi käydä missään eikä meillä ole usemapaan vuoteen käynyt enää kylässäkään ketään. Vanhempien välit ovat asteella tee sinä tuo, nii minä teen tuon. Poika on aina ollut megavähäuninen, joten koskaan ei ole hetkeäkään omaa aikaa. JOkaikinen päivä on tosiaan aamusta asti tauotonta puhetta ja selitystä, raivokohtauksia, toisten satuttamista jne. Isä tekee pitkää päivää ja äiti sitten on aina vuorokauden ympäri vastuussa kaikesta. Että lievästi sanottuna puhki olen kyllä minäkin. Kun edes joskus saisi nukkua tai tehdä hetken jotain omaaa.

Syyllisyys on kamala, vaikken koskaan ennen kun asia tuli omalle kohdalle ole miettinyt että olisi vanhempien vika. Kyllä sitä sitten kuitenkin miettii, että olisiko jotain voinut tehdä toisin, mutta ei varmaan olisi. Olen itse ollut myös lievästi masentunut tilanteen vuoksi. Kun lähdin töihin alkoi uusi elämä. Oli ihanaa olla 6 tuntia päivässä "helppojen" ihmisten kanssa taistelematta ja nauraa asioille. Vaikka toki välistä töissä on kamala kiire ja rankkaa, mutta kuitenkin ihan erilailla kun tämä kotivääntö. Lisäksi päälle automatka ihan omaa aikaa :o) Enpä olisi arvannut että töissäkäynti olisi joskus arjen luksusta.. Jollakin tapaa lohdullista kuulla etten ole ainut joka tuntee näin. Vaikkei tämmöistä tietenkään kenellekään toivo.

ap

Meillä juuri 6v. täyttänyt adhd-poika (pojalla myös toinen diagnoosi). Elämä on suoraan sanottuna kauheaa. Meno on pahentunut terapioista ja lääkityksistä huolimatta vuosi vuodelta. Niinpä nykyään emme tosiaankaan voi käydä missään eikä meillä ole usemapaan vuoteen käynyt enää kylässäkään ketään. Vanhempien välit ovat asteella tee sinä tuo, nii minä teen tuon. Poika on aina ollut megavähäuninen, joten koskaan ei ole hetkeäkään omaa aikaa. JOkaikinen päivä on tosiaan aamusta asti tauotonta puhetta ja selitystä, raivokohtauksia, toisten satuttamista jne. Isä tekee pitkää päivää ja äiti sitten on aina vuorokauden ympäri vastuussa kaikesta. Että lievästi sanottuna puhki olen kyllä minäkin. Kun edes joskus saisi nukkua tai tehdä hetken jotain omaaa.

tuo on tatuati raskasta. Meillä on ollut onni adhd poikamme kanssa siinä, että tämä on ollut aina tosi hyvä nukkumaan. On edes illalla saanut omaa aikaa ja vapaata pojasta. Koitahan jaksaa!