Kuinka kertoa vanhemmille ja sukulaisille raskaudesta?

Meillä on aivan sama ongelma! Äidilläni on vahvat mielipiteet kaikesta, ja hän inhoaa lapsia. Kutsuu heitä tyhmiksi kääpiöiksi. Joka kerta kun lapset tulevat puheeksi, hän muistuttaa, että lapset kannattaa hankkia yli 30-vuoitaana, mielellään ei ollenkaan, voisinhan hankkia koiran? Täytän 20 tammikuussa ja LA on vasta heinäkuussa, joten kiirettä ei ole, mutta jännittää kyllä jo ihan tarpeeksi. Sen lisäksi olen menossa jouluksi kotiin kumppanini kanssa (äitini ei myöskään täysin sulata suhdettamme, seurusteltu vuosi) ja äitini juhliin kuuluu monta kertaa päivässä viinilasilliset ja jälkkäridrinkit. En ole ikinä näistä kieltäytynyt ja nyt on todella pakko, onko muilla samanlaisia ongelmia? Milloin sulla on LA Dreamer?

Itse esikkoa odottaessani jännitti tuo kertominen myös, se on normaalia. Ainoa asia mikä tuntui siinä jännittävältä oli se, mitä isäni sanoo kun emme ole vielä nsimisissakaan. Toisaalta tiedostin, että koska olemme vakaassa parisuhteessa ja oma talokin jo on, että tuskin tulee ihan maailmoja mullistava yllätyksenä. Np-ultran jälkeisenä päivänä mentiin kuva kourassa ensimmäisenä mun vanhemmille, ja tuleva pappa puhkesikin onnenkyyneliin :) nykyään on pojalla ja pappalla ihan erityinen suhde :) että rohkeasti vaan, reaktiot voi yllättää iloisesti :) minusta toi ultrakuvan kanssa meno on hyvä, voi siinä sit samalla vaikka tutkia niitä pieniä sormia jos tilanne tuntuu kovin häkeltävältä. Tsemppiä!



Niin ja ikää mulla kun sain esikon 22v, nyt toinen aluillaan. Saavat varmaan tietää kunhan alkaa näkyä.

Niin, olen tässä miettinyt oikeaa tapaa kertoa tästä suuresta asiasta..

Olen 20v, mieheni 25.

Minun vanhempani ovat aina olleet hirmuisen tarkkoja kaikesta, heillä on kärkkäät mielipiteet kaikesta ja he usein suuttuvat pienistäkin asioista.. Joten miten kertoa raskaudesta? Joka ei niin pieni asia olekaan..

He tulevat ensi kertaa isovanhemmiksi, joten asia on varmasti vaikea käsittää aluksi..

Mieheni vanhemmat ovat jo isovanhempia, joten heille se ei niin uusi asia olisikaan..

Ajattelin, että olisiko huono idea kirjoittaa kirje? Kertoisin siinä raskaudesta, miksi en uskaltanut kertoa kasvokkain ja kumoaisin kaikki heidän epäilyksensä.. Koska jos kertoisin, en varmasti saisi kertoa koko juttua loppuun. Kirjeessä he eivät voisi keskeyttää, enkä näkisi heidän ilmeitään :D

Vai onko se vaan parempi sanoa ohimennen tai odottaa kunnes kysyyvät vai iskeä vain ultraäänikuva kouraan?

APUA! :D

Miten te muut olette kertoneet?

Sukulaisille en nyt ajatellut erikseen mennä kertomaan, äitini varmasti hoitaa sen puolen ihan itsestään :D Tai sitten se saa tulla ilmi ihan ohimennen muutenvaan. Miten muut olette tehneet?

Mie ite ajattelin tälleen esikoista odottaessa kertoa aika huvittavalla tavalla... Asiasta päästään kertomaan tammikuussa, elikkä tosi alussa ollaan... Ostetaan molempien vanhemmille ainot ja reinot ja viedessä sanotaan että pitäähän mummolla ja papalla kunnon tohvelit olla... Meidän sisaruksille(tuleville tädeille, sedille, enoille) kerrotaan jotenkin muuten mutta silti hauskasti.. Kummankin vanhemmista tulee ensi kertaa isovanhemmat ja haluamme niiden muistavan sen päivän aina... =)

Ei se tosiaan ole aina helppoa kertoa vanhemmille tai muille läheisille.. :/ Kirje voisi olla hyvä juttu, varsinkin jos pelkää että vanhemmat tai muut läheiset eivät anna puhua loppuun tai että vastassa on jotain muuta kuin riemunkiljahduksia. Minä en ole vielä uskaltanut kertoa äidilleni, vaikka itse olen tiennyt jo pari kk raskaudesta. Enkä aiokaan kertoa, huomaa kun huomaa.. Eiköhän se kertomattakin kaikille selviä kun maha alkaa kasvaan :)



Minä sain jo ensimmäisellä kerralla (tyttö 2,5 vuotias) sellaisen vastaanoton että ei kiitos sellaista enää! Mitään positiivista ei varmasti tule vastaukseksi jos kertoisin tästä.. Ja kun itse olen onnellinen raskaudesta, mutta mielialat heittelee rajusti, niin en kaipaa kyllä yhtään negatiivista sanaa. Äidiltä tulee kuitenkin jotain tämäntyyppistä "miten sä luulet kahden kanssa jaksavas, ettehän te ole edes kauaa seurustelleet, etkö sä likka tiedä mikä on ehkäsy etc. Ja tosiaan olen pari vuotta sitten valmistunut kemian tekniikan insinööriksi, eli siitä ei ole kiinni että en pystyisi lapsiani elättämään. Ja en tosiaan mikään lapsi ole enää itse. Mutta nuorimmaisena en ilmeisesti automaattisesti osaa mitään, en ymmärrä mitään, enkä pärjää missään..



Tiedän että muutaman päivän päästä kun äiti (tai muut sukulaiset) uutista olisivat mietiskelleet niin suhtautuisivat jo ihan eri tavalla, mutta se ei poista sitä että hän/he suhtautuu KAIKKEEN niin negatiivisesti ja saa oman iloni katoamaan ja itsetunto saa kolauksen. Joten ei kiitos, minun odotukseni, minun asiani, muiden ei tarvitse siitä tietää.

Itse vasta suunnitteluasteella, mut mennään hoidoilla, niin jotenkin tuntuu tavallaan, et joutuu "odottamaan" ekstraa :-)



Mietin et itse kerron vaan viestillä tyyliin:



"Miten haluat uuden sukulaisesi kutsuvan sinua sitten kun aika on: isoäiti, mummu, mumma, mamma, suuremo, isoemo, isomude, mummi, suurmutsi? Ja kyllä, saa onnitella!"



Täällälailla ajattelin, koska en ole reaktiosta satavarma. Kun vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan koskaan saavani lasta itse. Adoptio oli vaihtoehto numero 1 ja olisi edelleen, mutta me emme saa adoptiota, niin nyt mennään näin.



Onnea kuitenkin kaikille odottajille!

Itse vasta suunnitteluasteella, mut mennään hoidoilla, niin jotenkin tuntuu tavallaan, et joutuu "odottamaan" ekstraa :-)



Mietin et itse kerron vaan viestillä tyyliin:



"Miten haluat uuden sukulaisesi kutsuvan sinua sitten kun aika on: isoäiti, mummu, mumma, mamma, suuremo, isoemo, isomude, mummi, suurmutsi? Ja kyllä, saa onnitella!"



Täällälailla ajattelin, koska en ole reaktiosta satavarma. Kun vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan koskaan saavani lasta itse. Adoptio oli vaihtoehto numero 1 ja olisi edelleen, mutta me emme saa adoptiota, niin nyt mennään näin.



Onnea kuitenkin kaikille odottajille!

Itse pyysin vanhempiani istumaan, jonka jälkeen pillahdin hysteeriseen itkuun, josta sitten arvasivat.. Tosin olinkin vasta 17 kun aloin esikoistani odottamaan, mutta siltikään eivät vanhempani olleet kovin negatiivisia.. Jokatapauksessa ihan eri tilanne kun sinulla :)



Kun kerroimme pikkukakkosen tulosta, kirjoitin kirjekuoren päälle runon ("Salaisuuden suuren, kuiskaan mukaan tuulen. Kasvaa masussa sormet ja varpaat, nyt jo varmaan arvaat. Vauva meille tulossa on, onnemme on rajaton!" netistä nappasin tälläisen) ja kirjekuoren sisään laitoin ultrakuvat. Oli ilmeet kyllä näkemisen arvoiset kun lukivat runoa :D



Joko olet saanut kerrottua raskaudestasi? :)

"Puuhailimme niitä näitä, sisään pääsi siittiöitä. Syksyllä nähdään lopputulos, kun pikkuisemme tahtoo ulos!"

Eihän se ole kun menet vanhempien nokan eteen ja pamautat että nyt sitä ollaan paksuna ja sillä sipuli,oothan tuota jo sen verta aikunen että ei niillä pitäs olla siihen asiaan sanottavana juuta eikä jaata. Ja kyllä nyt yleensä kun tuollaisesta asiasta ilmoitetaan niin iloisia ollaan!

Että rohkeasti vaan ukon kanssa kertomaan,mitä kauemmin mietit ja padot sitä asiaa,sen hankalampaa se sitten luultavasti on..

Tsemppiä sinulle! :)

Meidän mamma on ilmaissut kantansa niin monesti, ettei halua vielä mummoks koska ei jaksa hoitaa vielä vauvaa.. Mutta en ymmärrä miksi, koska meillehän se vauva tulee, eikä heille :D



Ja olen sen verran omistushaluista ja tarkkaa tyyppiä, että en kyllä uskaltaisi antaa vauvaa kenellekään hoitoon, muuta kuin aivan pakosta :s



kertominen on todella vaikeaa, koska vanhemmillani on todella kärkkäät mielipiteet ja ovat pitäneet minua aina omana pienenä prinsessanaan.. Vaikka en olekaan ainut lapsi perheessä (3), ja olen vanhin :D

Itselläni vähän sama tilanne, paitsi että kyseessä on mummoni. Olemme kertoneet miehen vanhemmille, omille läheisilleni, mutta mummolle en pysty kertomaan. No, olenkin vielä niin alussa ettei kiire sen puoleen, mutta kaikki muut tietävät jo...:D



Omille läheisilleni laitoin runon ja jäin odottamaan soittoa. Luulin, että he tarvisivat sulatteluaikaa (olivat pyörtyä ja itkivät täristen kun kerroin opiskelupaikan saannista....)Ottivat tosi ihanasti vastaan, kuten kaikki muutkin.



Mutta tämä mummo....Ei ole edes ensi kertaa tulossa isoisoäidiksi, mutta ei ole tämän lapsen kanssa juurikaan tekemisissä omasta tahdostaan, kun ei hyväksynyt sitä, että sisarukseni saa lapsen. Vaikka oma elämäntilanteeni on erilainen, en usko että hän hyväksyy tätäkään lasta, vaan katkaisee välit minuun. Tehnyt sitä ennenkin milloin mistäkin, kuten siitä en laittanut omaa synttärikakkua tarjolle omaan kotiimme vaan näiden läheisteni luokse. Oli ilmeisesti mustasukkainen.



Olen itse siis kohta 23, mieheni 30 ja naimisiin menimme kesällä melkein viiden vuoden seurustelun jälkeen. Sitäkään hän ei hyväksynyt vaan lähti häistä heti syönnin jälkeen.



Miten me tästä siis selvitään? Olet oikeasssa siinä, että kasvotusten kertominen voi olla vaikeaa. Kun tiedät, kerro minullekin;) Mie en ainakaan kasvotusten kerro, mitä väliä kun mykkäkoulu tulee joka tapauksessa. Sori, tämä ei sinua paljon auta, mutta tiedät ettet ole yksin:)

Aika rajua, että mummo pistää noin kovasti hanttiin, vaikka on jo monen lapsen isoäiti.. Onneksi täällä mummoilla on enemmän kiire siinä, että meidän pitäisi alkaa hankkia lapsia :D Vanhemmat ovat vaan aina toppuutelleet..



Saanko udella, mitä runossa oli? :)

Jos vaikka saisin jotain vihia siihen, miten minun tulisi kertoa omille vanhemmilleni :D



Mukava tietää, ettei ole yksin :)

No, mummoni on ihan oma lukunsa, tekee joka asiasta henkilökohtaisen tragedian ja omakin elämä mielestään pieleen mennyt, vaikka ulkopuolisen silmin näin ei ole. Avioero katkeroitti hänet ilmeisesti, on vanhemmalle kansalle kova paikka. Muutenkin on kovin kylmä, ei halaa, saati että sanoisi rakastavansa, ei pyydä anteeksi, eikä näytä mitään tunteita koskaan. On myös oikeassa aina omasta mielestään.

Lapsen vastustaminen voi liittyä häneen omaan ikäänsä; on vasta reilu 60. Siinä iässä harva on isoisoäiti.



Runo oli netistä poimittu, ilmeisesti yhdistetty useammasta eri runosta. Muokkasin sitä vähän lyhyemmäksi.

"Nyt salaisuuden suuren. kuiskaamme mukaan tuulen:

kosketti kohtalon kulkua enkelin siipi, onnen ovesta hiljaa hiipi. Kauneinta keinoa kaikista käytti, hartaimman toiveemme todeksi täytti. Tekee enkeli tullessaan "mikosta" isän ja antaa "maijallekin" äiti-nimilisän.



Mikäli oma runosuoni sykkii edes vähän, kannattaa yrittää itse rustata jotain. Minulle tuli onnitteluja kehuja kauniista runosta, jonka jälkeen jouduin häpeillen myöntämään ettei se ole omani:D Tekijää en tiedä kun netistä tuon poiminut. Runo oli kaunis mielestäni, en ole todellakaan uskovainen mutta vastaanottaja pitää enkeliteemasta.

Näytin miehelle runon ja hänkin heltyi ;) Pakko tuon olisi siis sulattaa isovanhemmatkin.. Tosin mulla on kirjekin jo melkein kirjoitettuna.. Mutta taidanpa repäistä sitten pienoisen runosen. Kiitti vinkistä :)



Muttta pakko myöntää. On se kertominen vaikeaa. Kuitenkin niin "isosta pienestä" asiasta kyse :P

me kerrottiin(tai siis mies kertoi äidilleen) kun oli alkoholipitoiset juhlat tossa viime lauantaina ja mä olin just edellispäivänä tehny positiivisen testin.mies vaa raahas mun alkoholittomat kaljat ja alkoholittoman kuoharin jääkaappiin ja sano että tossa on M:n juomat..anoppi siitä jo arvasikin ja oli viikkoa aikasemmin nähny unta että sain vauvan..oli ihan tosi innoissaan ja kertoili sit omasta raskaudestaan ja anto vinkkejä..mun vanhemmat saa tietää isänpäivänä..iskälle vien sellaisen kahvimukin missä lukee isoisä:) siellä varmaan on tunnelma katossa kun sen verran kauan on kyselty että koskas meille..NO NYT!!

Mie oon tehny siten, että oon lähettäny luurilla kuvan np-ultrakuvasta ja viestiin, että terveisiä uudelta sukulaiselta :) Vanhempani kun asuvat toisella paikkakunnalla. Tsemppiä kertomiseen bd

millä viikolla te muut olette kertoneet lähisukulaisille? kavereille kerron vasta joskus sitten lähempänä joulua(tai sitten kun töissä arvaavat esim pahoinvoinnista tms) mutta miehen äidille kerrottiin jo pakon edessä ja omille haluan kertoa aika aikasin vaikka keskenmenon riski on vielä aika suuri(viikkoja nyt 5+2 ja kun menen vanhemmilleni kertomaan on viikkoja 7+1)kaverit ei välttämättä osaa tukea sillälailla mutta oma äiti ymmärtää jos jotai ikävää sattuukin