Mikä on kaikkein kauhein tunne, minkä ikinä olet kokenut?

josta oli vedestä viivasuora pudotus 6 m syvyyteen asti (kalliojärvi) Join 0,7 l pullon viinaa ja hyppäsin järveen ja päästin kaikki ilmat ulos. Siellä sitten makailin selälläni järven pohjassa noin minuutin verran ja mietin elämän tarkoitusta ja kaikki tuntui mukavalta. Kun sitten päätin, että on aika nousta pintaan, huomasin että happivaje oli vienyt kaikki voimani raajoistani, jalat eivät liikkuneet ollenkaan. Olin aivan kallionseinämän vieressä ja rupesin repimään itseäni kallioseinää ylös intistä opitulla kyynärpääryöminnällä ja hirvittävällä raivolla ja lopulta pääsin pinnalle. Kun pääsin ylös, kynärpääni valuivat solkenaan verta ja kaverini nauroivat minulle. En ole sen jälkeen sukeltanut humalassa.

keskoskaapissa kaikkien niiden letkujen keskellä, etkä voi ottaa häntä syliin.

esimerkiksi silloin kun perheemme heräsi keskellä yötä tulipaloon.

kun lapseni katosi ruotsinlaivalla

kun isäni tuli kotiin ryyppyreissulta

kun minut raiskattiin

kun mieheni sai aivovamman

kun lapseni sai kuumekouristuksen (ensimmäisen kohtauksen)

kun sain sappikohtauksen enkä tiennyt mistä on kyse

siinä muutama milloin olen kokenut pelkoa ja kauhua

Kun ahdistus iskee, tuntuu kuin luhistuisin ja tekisi mieli hävitä maanpinnalta. Kamala tunne, vihaan sitä tunnetta.

Istuin vessanpöntöllä ja itkin. Sain huudettua miehen paikalle, siteen ja pääsin lähtemään taksilla päivystykseen (yksin, mies jäi kotiin isompien lasten kanssa). Siellä sitten istuin käytävällä odottamassa ja tärisin. Kunnes siirsivät sängylle makaamaan. Raskaus jatkui kaikesta huolimatta.



Sisaruksen lapsen syöpädiagnoosin kuuleminen. Olin illasta töissä tyhjällä toimistolla. Onneksi en kotona. Puhelun päätyttyä tuli kirkuna. Ennen kotiin paluuta sain itseni rauhoitettua ja pystyin mm. puhumaan lapsille asiasta rauhallisesti.



Isäni kuolema, äkillinen sydämen pysähdys. Sain puhelun, taas illasta. Istuin hetken makkarissa ja huusin suoraa huutoa. Lapset onneksi nukkuivat. Mies parka yritti tulla lohduttamaan ja huidoin hänet pois. Sillä hetkellä halusin vain olla yksin suruni kanssa.

On erittäin kuluttavaa ja masentavaa jos haluaisi olla onnellinen toisen puolesta, mutta kateus pilaa sen.

pelko, inho, viha, syyllisyys, ahdistus, häpeä, raivo, suuttumus, turvattomuus jne.

Mikä on ollut pahin tunne elämässäsi?

ap

Ei ihmisten tunnekokemukset ole näin helposti eriteltävissä. Vai sinäkö tunnet vain näin helposti otsikoitavia tunteita?

Tässä kuvailluista tunteista - tai tilanteista joissa tunnekuohu on tullut - taitaa suurin osa mennä tuonne menettämisen pelon ja järkytyksen kategoriaan.

Lapsella astma ja pienenä flunssassa yöllä hengitys vaikeutui vaikka oltiin annettu avaavaa astmalääkettä lääkärin ohjeen mukaan. Noin tunti edellisestä lääkkeen annosta yht'äkkiä hengitys vaikeutui nopeasti ja lapsi oli jo tokkurainen. itse astmaatikkona tunnistin että nyt on hätä ja mies vaan että no se haluaa nukkua, anna sen lapsen nukkua. Kauheilla uhkauksilla (tyyliin ero tulee etkä näe ikinä lasta) sain miehen viemään meidät päivystykseen, itse olin niin sokissa eteen tajunnut että ambulanssi pitää tilata kotiin. Matkalla sairaalaan huusin miehelle suoraa huutoa, niin että ääni lähti. Päivystyksessä suoraan lääkäriin, siellä kiireellä spiralle joka onneksi auttoi aika hyvin. Siitä ambulanssilla eteenpäin lasten sairaalaan.



Se kauhun tunne oli lamaannuttava, kun tajusin että nyt pitää mennä eikä mies ymmärrä yhtään. Kun lääkärissä tilanne saatiin paremmalle tolalle, olin niin vihainen miehelle etten koko loppu sairaalassa oloaikana puhunu miehelle yhtään mitään. Sieltä lähtiessä sanoin, että jos ikinä, ikinä enää vastustat kun minä sanon jotain lapsen astmaan liittyvää, voit olla satavarma että ero tulee. Ilmeisesti mies oli sitten lääkärin sanoista tajunnut että hätä oli todellinen, ja lapsi ois voinu kuolla jos oltais lähdetty 5min myöhemmin. Sen jälkeen on joka kerta uskonut kun olen sanonut että nyt lääkäriin.



Toinen:



Sama lapsi sai päivähoidossa elämänsä ensimmäisen epilepsiakohtauksen, hoidosta soitettiin mulle töihin että pitääkö tämmöseen kohtaukseen antaa astmalääkettä. Ensimmäinen tunne oli viha, siis siitä etteivät tajua mitä pitää tehdä. Oisin varmaan lyönyt jos olisin ollut paikan päällä. Myöhemmin tajusin että no ehkä ne hoitajatkin oli säikähtäneet tilannetta tosi paljon, eikä järki juossut.

Mulla ne on tosin ilman sitä "ex'ää"

katosi. Vähän matkan päässä oli teltta jonka edessä oli aiemmin ollut nuoria miehiä ja nyt he olivat teltan sisällä.

Olin ihan varma että he olivat kaapaneet lapseni.

Tunne kesti vaan hetken kun kullannuppu kurvasi pyörällä asuntovaunumme eteen mutta kyllä oli kamalaa.

Mieheni jäi kiinni pettämisestä lasten ollessa pieniä. Hän piti oikein haaremia ja haki netistä seksiseuraa yms. Hän kertoi ettei enää rakasta minua ja haluaa aloittaa suhteen tuttuni kanssa jota oli pannut.



Sain pitkään ahdistuskohtauksia, joita en halua kokea enää ikinä!

Happi ei kulkenut, näkö lähti, jalat lähti alta, tuskanhiki nousi pintaan, ääntä ei tullut, syke nousi rajusti...

Olen aina ajatellut, että tällä palstalla pyörivät vain ja ainoastaan ihmisiä, jotka eivät ymmärrä erilaisuutta, surua tai sitä mikä arvo itse elämällä on.



Nyt muutan käsitystäni. Tuntuu, että eihän näin paljon surua ja ahdistusta voi ollakaan. Mutta te varmaankaan ette jaksa jaaritella noissa ketjuissa turhanpäiväisyyksiä. Voimia kaikille. Kaikesta huolimatta.

mieheni tekstiviestejä, joista selvisi hänen pettävän minua.

pieni lapseni taisteli hengestään, eikä tarkkaan tiedetty, mikä infektion oli aiheuttanut. Onneksi kaikki selvisi lopulta hyvin, löytyi oikea lääke, joka tehosi.

vastasyntynyt kiidätetään hengityskoneeseen hätäsektion päätteeksi, sulle ei edes vailuteta lasta.

Siinä meinas järki lähteä, sydän tunki kurkkuun ja paniikki iski.



Ja sitten se tajuton onni kun saa elävän ja veiläpä terveen vauvan syliinsä.

Itsellä pahin tunne on varmaan kauhu/pelko, kun viime talvena, olin pitkällä raskaana, maha oli jo aivan valtava. En enää mielellään ajanut autoa, mutta jouduin kuitenkin lähtemään autolla liikkeelle, talven pahimpaan lumimyrskyyn vielä. Moottoritiellä ajaessani auto lähti käsistä,(rengas osui isoon jääpaakkuun) ja niin sitä mentiin päin ojassa olevaa puuta. Ne kauhun hetket kun ehdin miettiä että mitä nyt käy, eihän vauvalle satu mitään yms. Seuraavana päivänä vielä vatsaani tuli kova kipeä kohta ja vauvakin tuntui lopettaneen liikkumisen. Onneksi ei kuitenkaan käynyt mitään, paitsi auto meni lunastukseen. Vauva syntyi ajallaan terveenä ja hyvin voivana.

kun tuttavani yritti raiskata minut. Olimme hänen luonaan enkä osannut edes ajatella moista koska olimme ennenkin kahvitelleet yhdessä jne.



En osaa edes kuvailla sitä tunnetta kun yritin pakoon ulko-ovelle ja mies sai kiskaistua minut paidasta niin, että löin pääni sängyn reunaan ja menetin hetkeksi tajuntani. Yritin tavoitella puhelinta laukusta soittaakseni apua mutta mies sai sen ensiksi. Potkin, löin ja huusin ja ajattelin, että se oli nyt siinä siinä.



Sain kuitenkin puhelimeni takaisin ja soitin poliisit ja onnistuin juoksemaan naapuriin puolialastomana.



Tosiaan, tunnetta on niin vaikea kuvailla. Olin täynnä hätää ja pelkoa. Parhaiten koko tilanteesta on nimenomaan jäänyt mieleen tuo kohta, kun mies sai minusta kiinni. Yhden pienen hetken ajan olin iloinen siitä, että pääsen karkuun.



Noh, noita tuntoja on purettu psykologilla ja syön edelleen lääkkeitä paniikkikohtauksiin vaikka tapahtumasta on jo kuusi vuotta.

21:lle samoin. Paljonko sulla oli raskausviikkoja?

Ap:lle, tiedän kyllä, että kysyit tunnetta, etkä tapahtumaa. Mutta kerta kaikkiaan, kaikkein kauhein tunne oli silloin, kun tuon uutisen kuulin. Sitä tuunetta on vaikea edes kuvailla. Kaikkein parhaiten sitä ehkä kuvaa kylmäys selkäpiitä myöten, lamaantuminen ja värinä. Kun vielä toivoo, ettei lääkäri sanonut noin, mutta tietää silti totuuden. En ole ikinä ennen kokenut sellaista tunnetta, en myöskään jälkeenpäin.

Meillä viikkoja oli 33 liikkeiden loppumisen takia menin ultraan, missä jo tiesin vastauksen etukäteen mutten uskaltanut sanoa sitä ääneen koska silloin se muuttuisi todeksi. Kun ultraaja sitten sanoi sydämen pysähtyneen, nimenomaan se tunne! Se oli jotain sanoinkuvaamattoman hirveää, tuntui että en saa henkeä ja pahinta oli, etten edes välittänyt enää sainko henkeä vai en, koko maailma pysähtyi ja mielessä pyöri vain että siinä se sitten oli, mun elämä, maailma oli pysähtynyt. Meni kauan ennenkuin sain jonkunlaisen puhekyvyn takaisin ja pystyin pöydältä nousemaan ylös... Sitten vielä kaiken päälle kaikki synnytyksen kivut ja koko kokemus synnyttää kuollutta lasta, kauheat tuskat ja kaikki aivan turhaan.

Kaikki sympatia sinulle ja erityisesti myöhemmällä iällä lapsensa menettäneille!

kun tajusin että lapseni on sairastunut syöpään. Huusin suoraa huutoa ja halusin kuolla.

:( kamalaa..