Mikä on kaikkein kauhein tunne, minkä ikinä olet kokenut?

En tiedä sen tunteen nimeä edes, kun lastensuojelu joutuu puuttumaan asioihin.

Mulla on astma ja kaks pahaa kohtausta takana.

Pahin sattui viitisen vuotta sitten.

Meillä oli esitys ulkona, todella rankka tanssi esitys ja mulla oli sellainen pari, jonka kanssa oli todella vaikea ja rankkaa tanssia. Oli kevät ja siitepölyä oli hirveesti ilmassa (mulla on pahat siitepölyallergiat..) ja tanssialusta oli pölyävää hienoa hiekkaa eli soppa oli valmis..

Esitys kesti n. 7 minuuttia ja puolessa välissä alkoi tuntumaan siltä, että kohta lähtee taju, kun ei saa henkeä..

Jotenkin mä sinnittelin loppuun asti.

Yleisössä istunut pari seuran miestä sanoivat myöhemmin, että olivat valmiina syöksymään apuun ja ohjaaja sanoi miettineensä painaako pausea ja ryntää apuun vaiko ei.

tukehtumisen tunteet, kerran kuukausien sairastelun jälkeen meinasin tukehtua paksuun limaan jota oli kurkussa. Henkisesti omaisten sairastelu, etenkin muistan kun matkustin kaukaa ja rukoilin että ehtisin nähdä kuolemaisillaan olevan omaiseni elossa. Ehdinkin.

Muista asioista on ollut kauhea tunne kun on pilannut raha-asiansa ja saanut pelätä ulosottoa.

Mutta liittyvät samaan asiaan..



-Neuvolassa ei löytynyt vauvan sydänääniä. Seuraavaksi ultrassa todettiin vauva kuolleeksi. Sitten kuolleen vauvan syntymä ja hautajaiset, arkun laskeminen hautaan.



Kaiken tämän jälkeen se musertava tyhjyys ja suru..

Pahin tunne. En tiedä, mitä milloinkin tuntee. Olin 27-vuotias ja itkin suihkussa. Tajusin, että mieheni on alkoholisti, eikä parane siitä koskaan. Tärkeimpänä hänellä on aina viina. Olin aivan toivoton, tajusin, ettei elämälläni ollut tarkoitusta siinä suhteessa.



Toinen kohta. Naimisissa olevan miehen kanssa oli hmm. paneskelua. Olimme kai ystäviäkin. Vaimo tuli työpaikalleni ja kertoi tietävänsä kaiken. Mies oli tullut tunnontuskiin, oli kertonut kaikki ja vaimo oli halunnut tietää aivan kaikki yksitysikohtaisen tarkasti. Siinä kohtaa halusin vajota maan alle. Vaimokin oli hmm. ystäväni, eikä ollut minulle vihainen. Kertoi myöhemmin, mitä muuta ihmepeliä sittemmin ex-miehensä oli tehnyt.



Lähimenneisyydestäkin löytyisi alhoja, mutta huikeita onnen hetkiäkin.

Pää meni ihan tyhjäksi ja menetin toimintakyvyn ihan täysin. en pystynyt edes huutamaan saati liikkumaan, kun näin lapsen verisen pään ja käden. Onneksi paikalla oli muitakin aikuisia, jotka menivät väliin. En olisi pystynyt edes soittamaan ambulanssia, puhelin putosi käsistä enkä pysynyt pystyssä. Siinä sekunnin murto-osassa ainoa ajatus oli, että nyt lapsi kuolee ja olen menettänyt elämässä ihan kaiken. Lapsi tuli pitkällisen parsimisen, leikkauksen sekä toipumisen jälkeen ihan kuntoon. Muutama arpi vielä löytyy, mutta muuten kaikki ok. Itse hän ei muista tapahtumasta mitään, mutta itselläni se tulee edelleen uniin ja välillä palaa silmien eteen keskellä päivääkin. Silloin tulee se sama kauhea tunne. (Koira oli vieras, me olimme rannassa pulikoimassa, kun viereiseltä nurmialueelta syöksyi irti ollut ajokoira rantaan.)

Jos mun lapisa satutetaan mussa herää sellainen naarastiikerin raivo, että oksat pois.

Odotimme kolmatta lasta miehen kanssa, kun hän "rakkaudesta" minulle kertoi eräänä iltana kuinka on ihastunut 17-vuotiaaseen tyttöön.. Hetkessä kaikki mureni. Tuntui kuin moukarille olisi lyöty rintakehään. Happi loppui, silmissä musteni, sydäntä puristi. Lysähdin polvilleni. Olin aivan hiljaa. Paljastuksia tuli lisää,paljon puhetta mieheltä. Seurasi vielä jotain uskomattomampaa. Mies alkoi puhumaan siitä,ehdottelemaan oikein,kuinka olisi "kiva" kun tulisin tämän tytön kanssa toimeen (ei halunnut jättää minua eikä tyttöä)..

Miljoona tikarin iskua luottamukselle, tulevaisuuden haaveille. Epäuskoa, vihaa, raivoisa pettymyksen ja inhon tunne. Vieläkin vuosien jälkeen tilanne tuntuu ahdistavalta,ja saa oudon palan nousemaan kurkkuun.



Mutta elämä on jatkunut,paljon parempana. Miestä en ottanut enää takaisin. En tiedä vieläkään mistä kaikki se tuli,ja miten en siitä merkkejä ollut huomannut. En enää syytä itseäni.



Olen keskittynyt itseeni ja lapsiini ja voin paremmin kuin vuosiin :)

olin tapaillut. Olin menossa töihin ja siskoni soittaa minulle (vieläpä hyvin iloisella äänellä), että oli juuri tämän miehen luona. Kertoi aika tarkasti seksipuuhista, miten oli ottanut häneltä suihin yms.



Kuuntelin siskoani sanomatta sanaakaan. Menin töihin, itkin ja oksensin. Mietin, miten ihmeessä selviän tästä päivästä. Enkä kyllä suoraansanottuna muista miten se päivä töissä meni.



Olin surullinen, vihainen, pettynyt, ahdistunut. Olin vielä niin nuorikin ja oli ensimmäinen kerta kun minua loukattiin noin pahasti (mutta ei viimeinen). Kyllä siitä traumat jäi. En voi luottaa siskooni, en pahemmin miehiin. Pahinta taisi olla, etteivät he näyttäneet edes katuvan.



Ois es saatana kertonut töiden jälkeen, työni oli asiakaspalvelua.

Olin juuri synnyttänyt kuolleen lapsen. En ollut surullinen, en itkenyt. On hirveä tajuta, että minusta ei tunnu miltään se, että olen juuri menettänyt kauan kaivatun lapseni. Perheemme uuden jäsenen. Myöhemmin toki tajusin, että se oli jokin omalaatuinen selviytymisstrategia siinä hetkessä, mutta pelko siitä, että olen muuttunut täysin hirviöksi, oli lamaannuttava.

Oltiin 2-vuotiaan tytön kanssa Välimerellä muutama viikko Madelinen katoamisen jälkeen. Minä jäin katsomaan erästä tavaraa ja mies lähti jatkamaan matkaa. Ensimmäisen ja ainoan kerran kumpikin oletti jotain, vaikka aina on ollut lasten kanssa tapana varmistaa, kuka vastaa. Tyyliin altaalla toinen sanoo toiselle, että "mä nyt luen tätä lehteä, katsotko Maijaa?"

Joka tapauksessa mies oli tajunnut, että tyttö jää mun kanssa, mutta tyttö itse taas lähti perään. Näin hänen lähtevän. Meni 10 minuuttia ja tapasin miehen sovitussa kohdassa -> tyttöä ei missään. Tajuttiin, että ristiin on menty. Ihan karsea paniikki. Huudettiin ja juoksenneltiin... joku paikallinen tajusi ja alkoi meidän kanssa etsiä. Lopulta lapsi ilmestyi vanhemman venäläisrouvan taluttamana itkien kulman takaa. Oli seikkaillut siellä ja lopulta alkanut itkeä. Tätin kanssa etsivät meitä.

ulkomailla julkisella paikalla.

Olin syystä tai toisesta vuorenvarma, että hänet oli kaapattu - se Madeleinen tapaus oli aika tapetilla silloin.

Sitä totaalista henkistä helvettiä, missä vietin ne muutamat minuutit, en pysty sanoin kuvaamaan.

hetki, kun luulin että kuopukseni oli kuollut. Oli vielä ihan vauva ja oli hengittämättä. Kävelin ympäri asuntoa vauvan kanssa ja hoin vaan, että herää. Kyllä se siitä virkosi, mutta en vieläkään pysty asiasta puhumaan, vaikka siitä on jo 6 vuotta aikaa.

Kun kadotin 7vuotiaan lapseni ulkomailla vilkkaalla kävelykadulla useammaksi minuutiksi. Ei ollut hänellä kännykkää, ei kielitaitoa kysyä. Tunne oli totaalinen paniikki, melkein itkin epätoivosta, sydäntä kylmäsi. Onneksi löytyi, mutta tuona hetkenä sain kiinni minkälsisia tunteita täytyy lapsensa kadottaneiden käydä läpi.

Parivuotias pikkutyttö käveli sisävaatteissa ulko-ovelle (pakkasta 30). Mielestäni kukaan muu ei siitä välittänyt, suutuin samalla muille, kun kävin lohduttamaan tyttöä ja talutin infotiskille, missä kuulutettiin äitiä. Äiti tuli vastaan kahden muun pienen lapsensa kanssa ihan sekavana itkusta. Halasi minua ja lastansa pitkään. Osasi kiittää. Itse itkin hiljaa ja selitin lapsille, miten kamalalta tuntuu, kun lapsensa kadottaa. Ilman lapsiani olisin itkenyt ääneen.



Tuntui, että suoni katkesi päästä muiden välinpitämättömyydestä ja lapsen ja äidin hädästä.

Pahin häpeän tunne on, kun heräsin yksien bileiden jälkeen bilepaikassa siihen, että minua raiskattiin. En uskaltanut sanoa mitään. Esitin nukkuvaa. Perään minut raiskasi toinenkin mies.

Olen kokenut elämässäni sairautta, läheisten kuolemaa, epävarmuutta sun muuta, mutta häpeän tunne on ollut kaikkein vaikeinta kestää.

Epäusko, kauhu, kun lapsivedet menivät täysin yllättäen rv 33 kotona aamuyöllä. Istuin vessassa ja soitin kädet täristen synnytyssairaalaan.



Ja kun vauva oli syntynyt kiikutettiin äkkiä elvytettäväksi, ja kun kätilö tuli pian takaisin, laittoi kätensä mun käsivarrelle ja tuli sanomaan että nyt pitäisi antaa lapsen nimi hätäkastetta varten. Olo oli jotenkin turta. Kylmät ja kuumat väreet samaan aikaan. Ehti silti ajatella vaikka mitä siinä lyhyessä ajassa. Jokin shokkitila varmaan.



Sama päivä meni vuoristorataa, välillä epätoivoinen olo, välillä toiveikas, sitten taas epätoivo ja kauhu kun odottelimme edes jotain tietoa vauvan voinnista, tai siitä onko edes elossa enää.



Sitä toivon ja epätoivon vuoristorataa mentiinkin sitten viikkoja, vauva teholla hengityskoneessa. On se oman lapsen menettämisen pelko aika kamala tunne. Kokonaisvaltainen. Yllätyin myös siitä miten henkinen stressi väsyttää fyysisesti; nukuimme mieheni kanssa kuin tukit tämän ajan öisin, vaikka olisi voinut kuvitella toista..oli vain niin rättipoikki.



Lapsi selvisi hengissä tästä, 3kk meni sairaalassa alkuun (ja lyhyempiä pätkiä sen jälkeenkin kyllä), mutta lopulta kaikki kääntyi parhain päin.

Ja nyt on sellainen olo ettei voi uskoa miten meillä saattoi olla näin valtavan hyvä tuuri kaiken suhteen. Loppujen lopuksi.

vatsa kuristui kasaan ja oli vaikea hengittää, kun äiti ilta toisen jälkeen uhkasi heittää minut kotoa pois. Kodin pitäisi olla paikka, jossa ei tarvitse pelätä.



Aikuisena pahin tunne on ollut kuolemanpelko siinä kohtaa, kun on iskenyt paha astmakohtaus ja huomaa, että lääkkeet ei auta.

Kuopukseni hävisi mökin pihassa hetkeksi näkyvistä.

Toivottomuus, epätoivo



Mielestäni on mielenkiintoisempaa kuulla myös, mistä tunteet johtuvat.

Kun toinen lapsemme syntyi ja lääkäri sanoi, ettei lapsemme selviä.

Kun meitä tultiin yöllä hakemaan, lapsen aika lähteä oli tullut.

Pidin lastani sylissä, se viimeinen henkäys..

Tyhjään kotiin ilman vauvaa..ja sitten aikanaan vauvan tavaroiden pois laitto..

Katsoa kun mies kantaa pienen pientä arkkua, monien tonnien painoista lastia..raskainta.

Ja kun arkku lasketaan maahan ja peitetään..

JOtain niin hirveää ja vieläkin puristavaa kun noita hetkiä ajattelen.



(Haudalla käynti taasen sitten on terapeuttista ja ihanaa. Siellä saan vapaasti itkeä näin monenkin vuoden jälkeen ilman, et ihmiset kattoo mikä tuota oikein vaivaa..)



Kun kolmas lapsemme syntyi ja joutui lasten teholle, sinne minne sisarus oli paria vuotta aiemmin kuollut. Se tunne oli aivan kauhea, vaikka tiedettiin ettei meidän vauvalla ollut suurta hätää. Mutta sinne palaaminen oli todella hirvittävää.

Ja jouduin siellä nähdä asioita, joita en toivo ikinä enää näkeväni. Pidin omaani tiukasti sylissä ja näin kun toisen vauvalla oli hirvittävä hätä. Kävin kaiken oman lapseni kuolemasta läpi uudelleen. Onneksi sain puheapua tälläkin kertaa.



Kun viides lapsemme syntyi elottomana.. kaikki meni kuin toisen lapsemme kohdalla.. Epätoivo, epäuskoisuus, voiko näin käydä uudelleen.

Ne minuutit on niin pitkiä, kun omasta lapsesta on kyse ja lapsen hengestä.

Onneksi emme joutuneet lapsen kuolemaa toistamiseen kokea. Mutta olihan reissu jälleen..

Ikuisesti kiitollisin mielin lähdettiin kotiin ja näyttää ettei vauvalle tuosta rankasta alusta huolimatta tullut mitään pysyvää.

Itkin monta päivää putkeen, ja tuntui kuin olisin tukehtumassa itkuun.



Syy tähän oli: Olin vuorokauden ajan yrittänyt saada yhteyttä miesystävääni tuloksetta,ja rohkaisin mieleni ja soitin hänen ex-vaimolleen, joka kertoi, että miesystäväni on kuollut työtapaturmassa. Aivan hirveä tunne kun maailma romahtaa, elämää suurempi rakkaussuhde loppuu kuin seinään ja kaikki jää kesken. Näin ei pitänyt tapahtua.