Lue keskustelun säännöt.
Mikä on kaikkein kauhein tunne, minkä ikinä olet kokenut?
Kommentit (88)
Mun pahin tunne on siis ilmeisesti ollut PELKO lapsen menettämisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
se vaan kesti ja kesti, vuodesta toiseen.
vakava sairaus.. Sydän prakasi, munuaiset.. Lapsi oli keskonen. Muistan tuon musertavan tunteen. Palasin keskolasta omalle osastolle mieheni kanssa ja itkin.. itkin niin lohduttomasti kuin ikinäkään..
Myöhemmin paljastui, että kaikki onkin todennäköisesti ihan hyvin, viat korjaantuivat itsekseen kasvun myötä, mutta pieni pelko edelleen on, että lapsessa on jotakin vikaa kun kaikkea on epäilty.
Että ihmiset ovatkin erilaisia kuin luulin ja että kaikki ei järjestykään. Yksin ollaan tässä elämässä. En tiedä, miten pääsen tästä yli ja saan jonkinlaisen lapsen uskon elämään takaisin.
pelko, inho, viha, syyllisyys, ahdistus, häpeä, raivo, suuttumus, turvattomuus jne.
Mikä on ollut pahin tunne elämässäsi?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
21:lle samoin. Paljonko sulla oli raskausviikkoja?
Ap:lle, tiedän kyllä, että kysyit tunnetta, etkä tapahtumaa. Mutta kerta kaikkiaan, kaikkein kauhein tunne oli silloin, kun tuon uutisen kuulin. Sitä tuunetta on vaikea edes kuvailla. Kaikkein parhaiten sitä ehkä kuvaa kylmäys selkäpiitä myöten, lamaantuminen ja värinä. Kun vielä toivoo, ettei lääkäri sanonut noin, mutta tietää silti totuuden. En ole ikinä ennen kokenut sellaista tunnetta, en myöskään jälkeenpäin.
Kannoin/raahasin kotiin hankeen sammuneen äitini. Sillon eivielä ollut kännyköitä, olin jotain 10v enkä tiennyt jaksanko saada hänet kotiin asti ja mitä kuuluisi tehdä, kuitenkin ymmärsin että nyt on vakava tilanne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ulkomailla julkisella paikalla.
Olin syystä tai toisesta vuorenvarma, että hänet oli kaapattu - se Madeleinen tapaus oli aika tapetilla silloin.
Sitä totaalista henkistä helvettiä, missä vietin ne muutamat minuutit, en pysty sanoin kuvaamaan.
Millähän sitä kuvailisi... kai se oli sitten lähinnä kauhu ja syvä toivottomuus? Tunne oli itsessään jotenkin pohjaton, ontto, epätodellinen, avuton.
Koin kauhua, surua, pettymystä ja häpeää kun viikon 12 ultrassa todettiin raskauden kesksytyneen ja monitorilla näkyi kuollut sikiönmöhkäle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siitä tunteesta en ole selvinnyt ilman Jeesuksen armoa, syntien anteeksisaamista. Jumalan edessä ihminen hajoaa, jos ei pyydä armoa. Jumalan kirkkaudessa ei muuten kestä.
pelko, inho, viha, syyllisyys, ahdistus, häpeä, raivo, suuttumus, turvattomuus jne.
Mikä on ollut pahin tunne elämässäsi?
ap
kaikkia tunteita ei voi niin helposti lokeroida, kuvata ja tavoittaa muutamalla sanalla ja siistillä nimilappusella.
Jotenkin tuntuu ikävältä, että tässäkin ketjussa ihmiset ovat kuvanneet hyvin vaikeita kokemuksia, ja se vastaus menikin "väärin". Niin monille tunteille ei ole sanoja, tai sanat eivät riitä, kun se kauhea tunnemyrsky on sekava ja riehaantunut massa epäuskoa, surua, kauhua, syyllisyyttä tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteille ei aina ole sanoja. Koin kauhua, surua, pettymystä ja häpeää kun viikon 12 ultrassa todettiin raskauden kesksytyneen ja monitorilla näkyi kuollut sikiönmöhkäle.
tavallaan juuri tuo, että tunteille ei aina ole sanoja, sai minut miettimään tätä. Olen miettinyt, että auttaisiko se ihmistä, jos yrittäisi jollain tavalla pukea tunteensa sanoiksi. Ehkä ne tiedostaisi silloin paremmin ja pahoista asioista voisi alkaa toipua?
pelko, inho, viha, syyllisyys, ahdistus, häpeä, raivo, suuttumus, turvattomuus jne. Mikä on ollut pahin tunne elämässäsi? ap
kaikkia tunteita ei voi niin helposti lokeroida, kuvata ja tavoittaa muutamalla sanalla ja siistillä nimilappusella. Jotenkin tuntuu ikävältä, että tässäkin ketjussa ihmiset ovat kuvanneet hyvin vaikeita kokemuksia, ja se vastaus menikin "väärin". Niin monille tunteille ei ole sanoja, tai sanat eivät riitä, kun se kauhea tunnemyrsky on sekava ja riehaantunut massa epäuskoa, surua, kauhua, syyllisyyttä tms.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vauva lakkasi hengittämästä jokunen tunti synnyttyään ja alkoi muuttua siniseksi. Lamaannuin ihan totaalisesti, säikähdin niin paljon. Onneksi mies oli paikalla ja kiikutti lapsen pikapikaa hoitajille.
Onneksi vauva tokeni, hän oli niellyt lapsivettä ja vetänyt sitä kakoessaan henkeen.
Mutta se pelko, että menettää lapsen, oli jotain aivan kamalaa.
Hyvänä kakkosena tulee romahduksen ja epätoivon tunne ja hirveä suru, kun isäni kertoi että hän ei selviä syövästään ja kuolee pian. Olin 10v.
Kumpikin lapsistani on pienenä kadonnut, pystyin sentään vielä toimimaan. Lapset löytyivät melko pian, mutta muistan tapaukset lopunikääni. Toinen katosi ulkomailla huvipuistossa, toinen ruotsinlaivalla.
Myös se, että isäni oli kadonnut pakkasilla toisella puolella Suomea, ja soittelin itse sukulaiset läpi etsintäpartioon ja lohduttelin heitä. Vikan puhelun jälkeen itkin, huusin ja tärisin holtittomasti. 5-kymppinen isäni löydettiin metsästä ja on parantunut aivohalvauksesta.
tavallaan juuri tuo, että tunteille ei aina ole sanoja, sai minut miettimään tätä. Olen miettinyt, että auttaisiko se ihmistä, jos yrittäisi jollain tavalla pukea tunteensa sanoiksi. Ehkä ne tiedostaisi silloin paremmin ja pahoista asioista voisi alkaa toipua?
No. Onhan tuo tunteista puhuminen ja niiden verbalisoiminen yksi aika usein käytetty menetelmä esim. terapioissa. Itsekin tein sitä analysointia ja pieniin osiin purkamista vuosikaupalla, yritin tavoittaa pakenevaa totutta sanoilla, jotka väkisinkin vaan tuppaavat jäämään aika pieniksi, ohuiksi ja riittämättömiksi, murenevat tyhjään epätodellisuuteen.
En tarkoita sitä ettei se sanoiksi pukeminen voisi jotakuta auttaa hyvinkin paljon! Mutta esim. mun kohdallani mielikuvaharjoittelu, visualisointi, mindfullness ja sellainen "sanaton irti päästäminen" on loppujen lopuksi toimineet paremmin.
Ja kun vauva kerran itki itsensä niin tikahduksiin, että lakkasi hengittämästä muutamaksi sekunniksi. Ensimmäinen ajatukseni oli, että juoksen ulos lapsi sylissä huutamaan apua.
kannattaa puhaltaa vauvaa kevyesti naamaan. Lapsi hämmästyy niin paljon että vetää henkeä ihan refleksinomaisesti. Toimii aina! Tämä kun kerrottaisiin kaikille nuorille vanhemmille niin pysyisivät rauhallisempina.
Näin. Kyseessä on affektikohtaus. Puhallus kasvoihin laukaisee hengitysrefleksin. Meidän esikoinen sai näitä reilun vuoden ikäisenä ja kyllä pelästyttiin kun ensimmäisen kerran tapahtui. Lapsi meni ihan siniseksi ja veltoksi ja luulin, että nyt se kuolee.
Eivät ole vaarallisia, mutta kamalan näköistä se on.
Kun lääkäri alkoi kertoa vastasyntyneen kehitysvammasta, luisuin kuin toiseen todellisuuteen. Koin että en ole omassa elämässäni, vaan elän ja koen jonkun toisen kokemuksia.
Tuli fyysisesti omituinen olo: oli vaikea hengittää, niveliä kivisti, erityisesti olkapäistä ja kyynärtaipeista. Tunsin irrallista oloa, ulkopuolisuutta, mutta en kuitenkaan pyörryttävää oloa.
Lääkärin ääni rikkoi hiljaisuuden ja sanat diagnoosista putoilivat selvinä, kovina ja kuin hidastetusti.
En voinut hallita tilannetta lainkaan, olin kuitenkin tyyni, tarkkailin ja odotin kuin huumattuna mitä tuleman pitää.
Kun lääkäri ja leegio harjoittelijoita lähti pois, aloimme vaimoni kanssa itkeä.
Kun ajoin autolla synnytyslaitokselta kotiin, pysähdyin liikennevaloissa ja huusin tuskaani niin kovaa kuin pystyin.
Jouduin menemään vielä ruokakauppaan ja poimiessani perunoita pussiin aloin taas itkeä.
Kauhein tunne: voimattomuuden tunne koko loppuelämän muuttavan ikävän tilanteen edessä.
kannattaa puhaltaa vauvaa kevyesti naamaan. Lapsi hämmästyy niin paljon että vetää henkeä ihan refleksinomaisesti. Toimii aina! Tämä kun kerrottaisiin kaikille nuorille vanhemmille niin pysyisivät rauhallisempina.