Miten on teillä mennyt, jotka olette saaneet lapsen (vahingossa tai ei) ihan suhteen alussa?

Meilläkin tilanne meni niin, että olimme tunteneet kaksi kuukautta, kun tulin raskaaksi, ja esikoisemme syntyi tasan kolme viikkoa ennen ensitapaamisemme vuosipäivää. Kyseessä on meidän molempien ensimmäinen lapsi, ja myönnetään, ettei näin oltu suunniteltu. Minä mielivaltaisesti päätin, että aion pitää lapsen, mies sai päättää itse, mitä tekee. Hän päätti jäädä. Mun valintani peruste oli se, että mulle piti olla todella epätodennäköistä tulla raskaaksi ilman "ulkopuolista apua".



Ensimmäinen vuosi vauvan kanssa oli rankka, eikä raskausaikakaan helppoa ollut, kun puoliso oli käytännössä aivan vieras ihminen. Minä olin hormonihuuruissani eikä miehellä ollut hajuakaan siitä, mitä minä olisin kaivannut ja halunnut. Sitten tuli vauva, joka ei ollutkaan ihan kuten kaikki muut lapset. Mitään näkyvää vammaa tai vauriota lapsessa ei ollut, mutta lapsi itki jatkuvasti koko ensimmäisen vuoden, eikä todellakaan ollut helppoa jakaa vastuuta ihmisen kanssa, johon ei ehtinyt mitenkään edes tutustua. Minä oletin, että mies voisi ihan itsekin käsittää, että viikkokausien ajan ympäri vuorokauden valvominen on rankkaa, ja tajuaisi itsekin tarjota apuaan, tai että mies huomaisi, kun painoni laskee jatkuvasti ja ymmärtäisi tarjota edes kerran päivässä tilaisuuden syömiseen. Mies taas oli elänyt pari vuotta itsekseen ja tottunut huolehtimaan vain itsestään eikä hänelle tullut edes mieleen, että kun on rinnuksissa kiinni vauva, sellaiset perusjutut kuin suihkussa käynti, ruuan laitto ja nukkuminen eivät olekaan niin simppeleitä enää. Kyllä, eroakin harkittiin, ja hankittiin kakkosasunto, johon jompikumpi pääsi lepäämään silloin, kun arki alkoi tökkiä vähän liikaa. Tämä varmaan oli se ratkaisu, joka muutti suunnan: kun mieskin joutui olemaan öitä edelleen itkevän 1-vuotiaan kanssa, hän huomasi, että jokin on vauvallakin vinossa, ja nousi minun tuekseni myös neuvolassa puhumaan asiasta. Hän tajusi myös, että jos hän on yhden yön jälkeen näin väsynyt, mitä sitten tapahtuu, kun on valvonut viikon, ja huomasi käytännössä kaikki ne arjen haasteet, joista minä olin kantanut ison osan siihen mennessä. Neljän kuukauden kuluttua luovuimme kakkosasunnosta.



Edelleen on hankaluuksia, mutta kai niitä on ajoittain kaikissa perheissä. Nykyään meillä on kaksi lasta ja kolmas tulossa, esikoisen jälkeen suunniteltuja tapauksia. Mutta minäkin olin vielä viime keväänä sitä mieltä, että olisi pitänyt olla se kuherrusvuosi ensin, jotta olisimme tunteneet toisemme paremmin ennen lasten tuloa. Tänä syksynä tajusin, että jos meillä olisi ollut kuherrusvuosi, tätä perhettä ei olisi ollenkaan. Jos olisin tuntenut miehen paremmin kuin mitä tunsin, en olisi edes harkinnut lasten yrittämistä hänen kanssaan, sen verran itsekeskeinen mies loppujen lopuksi oli niihin aikoihin. Ei ole enää, mutten olisi antanut hänelle edes tilaisuutta kasvaa isyyteen. Ja kuitenkin on ilmeistä, että juuri tämän miehen pitikin olla mun lasten isä, koska kaikki nämä kolme lasta ovat saaneet alkunsa ilman sitä ulkopuolista apua, vaikka sen piti olla lähes mahdotonta, ja kaksi näistä on saanut alkunsa suurin piirtein kertalaakista. Jonkun toisen "unelmamiehen" kanssa lapsia ei ehkä olisi koskaan tullutkaan.

Lapsi sai alkunsa ensitreffeillä. Miehellä meni aikaa tilanteen miettimiseen, mutta muuttivat yhteen pari kuukautta ennen lapsen syntymää. Ovat riitaisa pari, mutta yhteistä taivalta on jo vuosikymmen takana.

Toisaalta olisin itsekkin saattanut jäädä jonkun exäni kanssa yhteen, jos lapsia olisi tullut... Mutta kun niitä ei ollut oli helppo jatkaa matkaa.

Vajaat puolivuotta oltiin seurusteltu, kun huomasin olevani pieniin päin. Miehelle oli heti heti selvää, että hän haluaa lapsen ja perustaa kanssani perheen. Yhteen muutettiin parinkuukauden päästä siitä ja vihilläkin kerettiin käydä ennen lapsen syntymää.

Nyt ollaan oltu onnellisesti naimisissa jo reilusti yli 10 vuotta. Perheemme on kasvanut jo useammalla muksulla ja yhä ollaan, kuin vasta naineet.

10kk ensitapaamisesta oltiin synnärillä :) Tulin siis raskaaksi reilun kuukauden seurustelun/tapailun jälkeen. Nyt ollaan oltu yhdessä kolme vuotta ja viime kesänä juhlittiin häitä ja on toinen lapsikin tulossa :)



Tiedän myös kaksi muuta paria joilla on mennyt melkein samalla tavalla. Toiset eivät vielä ole naimisissa ja vasta tämä ensimmäinen syntynyt, ja toiset vihittiin 8kk seurustelun jälkeen jolloin nainen oli n. rv 20-25.

Siinä kaksvitosina tuli eka lapsi. Oltiin tosin jo seurusteltu pari vuotta, mutta vahinko/sattuma oli kyseessä, suunnitelmissa perhe oli vasta vuosien päästä.



Tehtiin kolme lasta ja erottiin. Koin ettei mies ollut minulle oikea. Hänellä oli alkoholiongelma - lievä tosin - joka rassasi suhdettamme aina, ja muutenkin meillä oli kommunikaatiovaikeuksia aina. Suhteemme ei oikein koskaan muodostunut tasapainoiseksi.



Fyysinen vetovoima välillämme oli aikanaan suurta, ja siksi kai lapsiakin tuli helposti. Arvomaailmat ja taustatkin olivat samanlaiset. Silti, ajattelin monta kertaa, että jos lapsi ei olisi tullut vahingossa, ei meille olisi yhteisiä lapsia tullut. Suhteen ongelmat olisivat nousseet aiemmin pintaan.



Olen kiitollinen lapsista ja eksäni on ihan hyvä tyyppi. Silti ydinperheen menettäminen surettaa.

Yhdessä oltu kohta 14 vuotta ja kolme yhteistä lasta siunaantunut, eka lapsi sai tulla heti kun on tullakseen ja tulikin salamannopeasti eli kuukauden kuluttua olin jo raskaana :)

Voin ihan hyvin olla ap:n ihastuksen vaimo. Kiitä onneasi, että homma jäi ihastukseksi.

Mies oli kahden vaiheilla alkaisiko olemaan tämän naisen kanssa vai jatkaisiko seksisuhdetta kanssani. Mies on pettänyt kaikkia exiään, minuakin. Sitä en tiedä onko letku pysynyt kurissa lapsien jälkeen.

Voin ihan hyvin olla ap:n ihastuksen vaimo. Kiitä onneasi, että homma jäi ihastukseksi.

Pitäisihän se tietää, että raskaus voi alkaa, kun sisäänsä ottaa.

Eiköhän nuo ihan tietoisia raskauksia ole jokainen.

Tulin raskaaksi (ehkäisystä huolimatta) heti ensimmäisen kerran jälkeen. Sitten katsottiin että suhde ei toimi, minä muutin mahoineni toiseen kaupunkiin.

Olin 1,5 vuotta kahdestaan lapsen kanssa, mutta kuitenkin kun lapsi oli puoli vuotias aloimme taas lämmitellä suhdetta.

Sitten sen 1,5 vuoden jälkeen muutimme yhteen.



Nyt olemme naimisissa ja toinen lapsi on tulossa. Yhdessä olemme olleet nyt 4 vuotta ja ihan onnellisia ollaan.

En koe jääneeni mistään paitsi, vaikka suhteellamme ei ollut sitä alkuhuumaa vaan aloitimme oikeastaan heti sen arjen. Kai se tuo on mikä vaikuttaa eniten, kun ei ole niitä omituisia odotuksia ja haavemaailmoja siitä millaista se arki sitten on. =)

Pitäisihän se tietää, että raskaus voi alkaa, kun sisäänsä ottaa.

Eiköhän nuo ihan tietoisia raskauksia ole jokainen.

Ehkäisy on keksitty. Itsellänikin oli pillerit käytössä kun raskaaksi tulin. Tuolla kerralla oli vielä niin, että miehellä oli kondomi, jonka hajoamisen tajusimme vasta käytön jälkeen.

Kaikki kun eivät vetele paljaalla heti suhteen alusta lähtien.

nyt reilut 8 vuotta yhdessä kaksi lasta

Pitäisihän se tietää, että raskaus voi alkaa, kun sisäänsä ottaa.

Eiköhän nuo ihan tietoisia raskauksia ole jokainen.

Itse olen tullut viisi kertaa raskaaksi: kolme tietoista riskin ottoa tilanteissa joissa raskaus oli todella epätodennäköinen, kaksi pettänyttä ehkäisyä.

Helppo moralisoida, jos itsellä ei kaikki käy sormia napsauttamalla.

esikoinen syntyi samana vuonna kuin tavattiin, ja sen jälkeen olemme vielä saaneet kaksi lasta. Rakkautta ensi silmäyksellä. Oltiin molemmat jo yli 30, joten oltiin ehditty mennä ja juhlia jne, ja tiedettiin, mitä tahdottiin. Ehdittiin jopa käydä yhdessä etelässä ennen esikoisen syntymää;)

Mun sisko ei ehtinyt ku noin kk tapailee miestä ja olikin vahingossa sitten raskaana. Aloittivat seurustelun, kun raskaus tuli ilmi. Lapsen ollessa 9kk he erosivat. Suhde oli aika riitaisa ja väkisin väännetty, vaikka välittivätkin toisistaan.



Tuttuni ehti seurustella 4kk kun ilmoitti olevansa raskaana, lapsi ymmärtääkseni tekemällä tehty. Olivat yhdessä 6v, kunnes mies tappoi itsensä. Heillä periaatteessa toimi tämä kaikki nopeesti hankittu, viimenen puoli vuotta jostain syystä vaan oli liikaa suhteelle. Taloudelliset huolet ja miehen masennus ym.

Oltiin olevinaan onnellinen perhe jonkun aikaa. Sitten jätin hänet. Ei se vaan toiminut.

ja joulukuussa minä huomasin olevani raskaana. Ei se mikään katastrofi ollut kummallekaan ja lapsi sai tulla.



Vauva syntyi pienenä keskosena ja eli puoli vuotta. Tämä oli meille molemmille luonnollisesti suuri menetys. Yhdessä siitä kuitenkin selvisimme.



Seuraava lapsi syntyi sitten aikanaan suunnitellusti, terveenä ja täysiaikaisena. Meillä menee edelleen hyvin, vaikkakin suhde on edelleen suhteellisen tuore, 3,5 vuotta. Mutta näiden kokemusten vuoksi tuntuu kuin olisimme olleet yhdessä aina.

ja oltiin tunnettu toisemme noin 7 viikkoa yhteensä :) Nyt on yli neljä vuotta yhteiseloa takana, ja kaksi ihanaa lasta.



Ei siis asuttu yhdessä kun raskauduin vaan muutettiin yhteen joskus 4. kuulla. Olihan se vähän hassua esitellä toisemme sukulaisille ja samalla kertoa raskaudesta :) Sukulaiset eivät tosin olleet moksiskaan kummankaan puolella.



Mutta siis hyvin menee ja rakkautta riittää, ja se riittää ;)

ei raskaus ollut edes vahinko. Tokalla treffeillä kerroin miehelle että nyt pitäisi lisääntyä. Ihana mies kun uskalsi heittäytyä kympillä hommaan mukaan!