Olen sairas, mutta en uskalla hakea apua lastensuojelun pelossa.

Jätä vaikka kertomatta et sul on lapsia mut hae apua.

Ei huolta! Hae rohkeasti apua, yksityiselle jos menet, niin vielä vähemmän sun asioihin kukaan sotkeentuu. Jos menet kunnalliselle, etkä ole välittömän sairaalahoidon tarpeessa = pääset kotiin hoitamaan lapsia ja no problem. JOS joudut sairaalahoitoon, saatetaan tehdää lastensuojeluilmoitus, mutta jos kotona on selväpäinen isä hoitamassa lapsia niin on vain muodollisuus. Hae ihmeessä apua itsellesi, elämänlaatu voi parantua mielettömästi!

Psyk sh ja äiti :)

kuitenkin ottaa riskin koska tarvitsette kaikki varmasti apua!

ei kai ne lääkärit heti lastensuojeluilmoitusta tee ja eikä sieltä kuitenkaan mitään apua saa em.ongelmiin.

sanotaanko näin että tuskin se tilanne siitä ainakaan huonommaksi menee sun ja sun perheen kannalta:

-saat apua

-perhe saa tukea

-miehesi jaksaa paremmin

-lapsilla turvatumpi tulevaisuus



mutta jos mietit että jatkat samaa rataa niin tulevaisuus ei varmasti ole yhtä ruusuinen sitten kun uskallat hakea apua...

sulla on vain yksi elämä että etköhän olisi sen velkaa lapsilles ja itselles että pidät itsestäsi huolta. Ammatti-ihmisten työ on auttaa, vaikka se usein juorujen puitteissa muuksi leimataan.

Kokeile, saatat yllättyä.

Perhettä varten siellä työskennellään ja mikä parempi tapa aloittaa yhteistyö, kuin itse kysyä avun perään. On aina huonompi vaihtoehto, jos joku ulkopuolinen joutuu ilmoittamaan ja lastensuojelun työntekijät joutuvat aloittamaan keskustelut toisen käden tietojen varassa. Olet kuitenkin viime kädessä lastesi äiti, joten jos et koe tulevasti perhetyöntekijöiden kanssa toimeen ja miehesi pyörittää perheesi arkea, niin voitko rehellisesti sanoa, että lapsillakin on kaikki hyvin nykyisessä perhetilanteessanne?

Hae ihmeessä apua.

Näin vältyt lastensuojelulta.

Lapsesi on hoidettu hyvin, niin ei pitäisi tulla ilmoa.

Ota vain lääkkeet ja seuranta.

Mä en vain halua vieraita ihmisiä kotiini istumaan, en halua stressata sen takia esim. siisteydestä, pidän kotia OMANA ALUEENANI jonne ei saa kutsumatta tulla, se jotenkin tulee omien rajojen ylitse ja ahdistaa. Enkä pidä keskusteluista joidenkin auktoriteettien kanssa: mä kyllä osaan lukea itsekin lastenkasvatuksen teoriaa; ainoa, mikä tässä flippaa, on oma pää ja sillehän perhetyöntekijät eivät voi mitään muuta kuin olla lisää kuormittamassa.



Suhtaudun ihmisiin aika ylimielisesti, suoraan sanoen. Uskon, että heikäläiset haistavat tämän, ja oman loukatun ammtillisen itsetuntonsa takia saattaisivat laittaa jopa "isomman pyörän pyörimään". Ihmisiä sielläkin ollaan ja monta tällaista tapausta lastensuojelusta olen lukenut (mm. tältä palstalta).



Työni on hektinen ja osittain mun maanisista jaksoistani on jopa hyötyä sen kanssa. Haluan rauhoittaa kotini meidän perheelle.



Haluan vielä sanoa, että lapseni ovat aina rakkaudella ja hyvin hoidettuja, mutta isä on ollut tässä isommassa roolissa meidän perheessä. Toki uskon mun mielenterveysongelmien jotenkin vaikuttaneen, mutta mitään sosiaalitapauksia me ei olla.

Ei ne siellä lastensuojelussa pahaa teille halua.

Ja onhan teillä kuitenkin aina lapsista huolehdittu joten ei sinne välttämättä edes ilmoiteta.

Mutta kuinka monta käyntiä tällainen vaatii, eikö lääkityskin ole aika rankka, joka usein sovitellaan sairaalajakson aikana?

Sinulla on kuietnkin mies joka huolehtii lapsista sinun huonojen vaiheidesi aikana, en suko että lastensuojelulla on teille mitään ihmeteltävää.

Maaniset vaiheet hyödyttävät töissä, mies hoitaa lapset jne.

jos et halua apua, niin mitä sitten. Ei täällä kukaan kai haluaisi sinulle sanoakaan, että jatka samaan malliin ja hyvin menee. Eihän se pidä paikkaansa.



Joko olet fiksu ja haet itse apua tai sitten odotat, että jostain tulee ilmi, että perheelläsi ei mene niin hyvin. Voi olla, että ette koskaan tule apua saamaan ja kaikkihan te siitä voitte kärsiä. Voit kertoa tuosta sosiaalisten tilanteiden kammosta ja oman reviirin tarpeesta samalla kun kerrot muistakin huolista. Ei niitä lapsia niin vaan pois viedä, jos akuuttia uhkaa ei ole olemassa, mutta sinulla on ainoastaan yksi fiksu vaihtoehto edessä ja se on arvioittaa mielesi tila jollain lääkärillä tai psykologilla ja hakea apua mahdollisiin ongelmiin. Etköhän kuitenkin haluaisi asialle jotain tehdä ja kuten tuolla joku sanoi, niin lastensuojelun asiakkaaksikin kannattaa enemmin joutua omasta pyynnöstä kuin jonkun muun ilmoittamana.

tavallaan mania on ihan loistava tila, jos siitä poistaa ärtyisyyden. Se on luovaa, energistä ja upeaa. Sun järki säkenöi ja ajatukset lentää jossain ihmeellisissä sfääreissä.



Ongelma on vain se, että tossa tilassa ihmisestä ei oikein ole perhe-elämään kun ei jaksa keskittyä mihinkään perusarkeen ja siihen tylsyyteen. Ja se pudotus. Tyhjyyteen.



Jos mulla ei olisi lapsia, pitäisin mielelläni maaniset kaudet. Tiedostan kuitenkin, että tällä kombinaatiolla tää ei vaan toimi enää kauaa.

samassa tilanteessa olevia ja miten he jaksavat, ja kokemuksia siitä, tehdäänkö tällaisissa tapauksissa automaattisesti lastensuojeluilmoitus (jonka yritin osoittaa turhaksi, sillä perhetyöntekijät kun eivät mun päätä paranna ja TIEDÄN kyllä miten lapsia kasvatetaan).



Mietin tuota yksityiselle menoa myös. Onko täällä joku hoidattanut päänsä sitä kautta ja miten on onnistunut esim. lääkityksen saaminen kohdilleen?

Lapsesi ja miehesi joutuvat elämään sinun ehdoillasi. Mieti sitä hetki.

Ja sun tilaa voi hillitä ja pitää aisoissa, parantaa kokonaan ei voi.

samassa tilanteessa olevia ja miten he jaksavat, ja kokemuksia siitä, tehdäänkö tällaisissa tapauksissa automaattisesti lastensuojeluilmoitus (jonka yritin osoittaa turhaksi, sillä perhetyöntekijät kun eivät mun päätä paranna ja TIEDÄN kyllä miten lapsia kasvatetaan).

Mietin tuota yksityiselle menoa myös. Onko täällä joku hoidattanut päänsä sitä kautta ja miten on onnistunut esim. lääkityksen saaminen kohdilleen?

ja se, että tiedät teoriassa miten lapset pitäisi kasvattaa, ei näemmä käytännössä onnistu. Perhetyöntekijät toki voivat tarkkailla miten paljon apua tarvitsisitten normaalin arjen pyörittämiseen ja kuinka paljon sairautesi kuormittaa puolisoasi ja lapsiasi. Normaali äiti ei pakene manioissaan baareihin ja innostuksensa vallassa unohda perhettään kokonaan. Tuo kuvaamasi innostus työasioissa ei kyllä välttämättä ole varsinaisesti maniaa, kyllä normaalikin ihminen on toisinaan hyvin kiinnostunut jostain ja saa paljon aikaan ja ei malttaisi lopettaa. Maniaksi se varmaankin muuttuu silloin, kun ympäristö alkaa kärsiä asiasta ja itse olet hukkaamassa itsesi, unohdat maksaa laskut, unohdat äidin velvollisuutesi, unohdat puolisosi ja jätät kaiken hänen vastuulleen, ostat paljon kaikkea mitä et tarvitse, askaroit päättömästi, mutta tulos näyttää eniten itsestäsi mielekkäältä. Sinuna jättäisin diagnoosisi toisten arvioitavaksi.

Käy lääkärissä ja kysy apua, älä laskelmoi. Ei vaikuta kauhean hyvältä idealta leikkiä lasten mielenterveydellä vain voidakseen piilottaa oman mielen järkkymisen.

Ja sun tilaa voi hillitä ja pitää aisoissa, parantaa kokonaan ei voi.

maanikkoja ja varmasti taiteilijaperheessä voidaan jakaa vastuuta kypsästikin. Eli kun sinä tarvitset enemmän aikaa työllesi, sovitte miehesi kanssa, että lapsien hoitovastuu on pääasiallisesti hänellä, sikäli kun se ei kuormita liikaa häntä. Itse tuossa tilanteessa hakisin myös apua ulkopuoliselta esimerkiksi palkkaamalla lapselle hoitajan tai jos isovanhemmat voisivat auttaa. Mutta kyllä taiteilijapersoonatkin varmasti osaavat vetää rajat työpäiville, kun on pakko. Jos tähän ei mitenkään pysty, niin selvää on, että sitten pitää valita ammatin tai lasten väliltä. Jatkat työtäsi tällä luovalla alalla vasta, kun lapset ovat sen verran isoja, että he eivät liikaa kärsi poissaolostasi. Ja jos tarvitset lääkkeet pääkoppasi kasassa pysymiseen, niin sitten hankit sellaiset.