Ketkä kärsi lapsena vaatteistaan? Käsi ylös!

se, että koska vaatteet eivät olleet kalliita merkkivaatteita, niin ne olivat hirveitä. Aika snobeja....

mutta lapsi tai murrosikäinen ei ehkä kestä sitä, että 10 tytön porukassa kaikilla muilla on merkkifarkut ja itsellä jotkut halpahallista haetut housut. On aika kovaa pitemmän päälle olla se köyhin ja vaatimattomin

oli aina veljeni vanhat vaatteet!

Esim. poikien ruskea-valkoruudullinen (pikkuruutua)kauluspaita, ruskeat suorat housut ja ruskeat Ecco-kengät löytyy yhdestä lapsuuden kuvasta. Kaikki loputkin samaa linjaa...

Siis ihan herkkuja :P

Mullakin oli ruskeat ja mustat ecco-kengät, äiti niin vannoi niiden nimeen! Oliko sulla hiukset letitetty rinkelille, ja henkselit? Jos niin sitten voisit olla mun sisko Saara. Sitä sanottiin mummoksi koulussa vaatteiden takia. Se olisi niin halunnut kaikkia mikki-minni -collegepaitoja mitä muilla lapsilla oli, ei vaan kehdannut vaatia mitään.

Jotka sitten pesin viikonloppuna käsin, että sain taas maaanantaina päälle. Viikonloppu meni pyjamassa. Rahat vaatteisiin sain isäni vanhemmilta ja isältäni. Äiti säästi pahan päivän varalle ja muut sisarukset veivät päältä minkä ennättivät, joten mulle ei jäänyt mitään.



No, kyllä se säästi mun kohdalla kaikesta muustakin. Ei vaatteet olleet ainoa juttu.



Tuntu pahalta, kun kaveritkin alkoivat haukkua vaatteista. Ei kai ne käsittäneet, että olin niin köyhistä oloista ja rahaa ei ollut. Tosi kivoja kavereita :(

Perheen kuopuksena ja ainoana tyttönä käyttööni tuli tietysti veljieni vanhat vaatteet. :( Kaikki oli sinistä ja vihreää, ei mitään tyttömäistä. Pahinta olivat polvista puhki kuluneet collarit, joita äiti oli parsinut.

Minun lapseni saa nykyään laadukkaita vaatteita, ostan vaatteet itse, mutta kysyn lapselta mistä väristä pitäisi.

Tiedän täysin, miltä susta on tuntunut. Mä kuljin kanssa aina isoveljen vanhoissa vaatteissa. Olivat kyllä ehjiä, mutta eivät yhtään tyttömäisiä ja monasti mua luultiinkin pojaksi.

äiti ei suostunut ostamaan minulle mustia vaatteita, joita kovasti hinguin yläaste- ja lukioiässä. Lukioiässä alkoivat ärsyttää myös äidin ostamat nallesukat ja -yöpaidat yms. Ylipäänsä äidin vaatemaku on monessa suhteessa ihan erilainen kuin minulla. Ei oikeastaan huono, mutta erilainen.



Äiti myös teki minulle paljon vaatteita, ja välillä sain serkkujen vanhoja. Niistä ei ole jäänyt pahoja muistoja, epämieluisat lahjoitetut vaatteet sai jättää käyttämättä ja äidistä piti alunperin tulla ompelija eli hänen tekemänsä vaatteet ovat hyviä.

mutta aika lohdullista vaikkakin surullista kuulla että meitä on ollut muitakin.

kun olin koulussa (ala- ja yläkoulu), oli Levikset kova sana, sellaiset oli aika lailla kaikilla. Äiti kysyi haluanko minäkin (oli yläkoulun ope, eli näki mitkä asiat oli in nuorisomuodissa), mutta en huolinut, koska minusta oli tyhmä ajatus että kaikilla piti olla samanlaiset vaatteet. Kaikilla muilla meidän luokalla oli Levikset, ja minuakin painostettiin hankimmaan, koska olisi kuulemma ollut niin hienoa jos meidän luokalla KAIKILLA olisi ollut merkkifarkut.

Myönnän kyllä EHKÄ olisin ollut eri mielellä jos ei olisi ollut edes mahdollista saada niitä merkkifarkkuja.

se, että koska vaatteet eivät olleet kalliita merkkivaatteita, niin ne olivat hirveitä. Aika snobeja....

mutta lapsi tai murrosikäinen ei ehkä kestä sitä, että 10 tytön porukassa kaikilla muilla on merkkifarkut ja itsellä jotkut halpahallista haetut housut. On aika kovaa pitemmän päälle olla se köyhin ja vaatimattomin

lasten vaatteet itse. Eniten inhosin itsetehtyjä farkkuja, joihin äiti ompeli takataskuun jonkin merkin kiinni, ja sen jälkeen ne olivat äidin mielestä merkkifarkut.



Ensimmäiset oikeat farkut sain vasta murkkuikäisenä, n. 16-v kun omilla kesätyörahoilla ne ostin.

kun olin koulussa (ala- ja yläkoulu), oli Levikset kova sana, sellaiset oli aika lailla kaikilla. Äiti kysyi haluanko minäkin (oli yläkoulun ope, eli näki mitkä asiat oli in nuorisomuodissa), mutta en huolinut, koska minusta oli tyhmä ajatus että kaikilla piti olla samanlaiset vaatteet. Kaikilla muilla meidän luokalla oli Levikset, ja minuakin painostettiin hankimmaan, koska olisi kuulemma ollut niin hienoa jos meidän luokalla KAIKILLA olisi ollut merkkifarkut.

Myönnän kyllä EHKÄ olisin ollut eri mielellä jos ei olisi ollut edes mahdollista saada niitä merkkifarkkuja.

se, että koska vaatteet eivät olleet kalliita merkkivaatteita, niin ne olivat hirveitä. Aika snobeja....

mutta lapsi tai murrosikäinen ei ehkä kestä sitä, että 10 tytön porukassa kaikilla muilla on merkkifarkut ja itsellä jotkut halpahallista haetut housut. On aika kovaa pitemmän päälle olla se köyhin ja vaatimattomin

On ihan eri juttu olla kapinallinen ja omantiensä kulkia vapaasta tahdostaan kuin olosuhteiden pakosta. Sulla ehkä oli kuitenkin muita kivoja juttuja, vaikka Leviksiä ei ollutkaan. Ehkä kuitenkin muuta muodikasta/merkkituotteita.

Ihan eri juttu on, kun ei ole mitään. Ei kerrassaan mitään. Kyllä mua hävetti mun rikkinäiset lenkkarit. Mutta muuta ei ollut jalkaan laittaa ja yritin niitä sitten liimailla.

hankkia mulle unisex-vaatteita niin että värit sopivat pikkuveljellekin. Mulla oli aina ruskeita sammareita, sinisiä tai vihreitä paitoja ja muita rumia vaatteita ja meille oli jopa leikattu veljen kanssa samanlaiset tukat :O

Tämä oli siis 70-luvun lopussa kun olin ala-asteella.

Itse olisin halunnut jotain söpöjä vaatteita ja pitkät hiukset. Omalle tytölle on sitten tullut ostettua söpöjä vaatteita kaapin täydeltä.

Nyt kun on niin muodikasta kasvattaa sukupuolettomia lapsia, että millaisiahan traumoja ja katkeruudentuntoja nämä lapset saavat tulevaisuudessa..

Äitini osti minulle pelkästään semmoisia vaatteita joista itse piti.

Minä en niistä itse pitänyt, luokkakavereita ne sen sijaan huvittivat suuresti :/



Äitini tykkäsi pukea minut vaaleanpunaisiin röyhelöihin. Vielä siinäkin vaiheessa kun luokkakaverit pukeutuivat mustaan ja käyttivät niittivöitä.



Äitini kertoo vieläkin juttuja siitä kuinka minulle oli kauheaa ostaa vaatteita. Olin kuulemma joskus potkaissutkin häntä kaupassa. Miksiköhän ö.ö



Omat lapseni saavat valita itse vaatteensa. Semmoisia en osta mistä he eivät pidä.

Huolehdin pelkästään sen, että vaatteet ovat säänmukaiset.

Kärsin kyllä enemmänkin siitä, että vaatteita oli niin kovin vähän ja ne olivat aina sitä halvinta mallia, jostain halpakaupasta. Sain uusia vaatteita vain jouluksi ja kevään päättäjäisiin. Eli vain pari paitaa/housua vuodessa!!



Olenkin päättänyt että omille lapsille kyllä yritän ostaa vähän hienompiakin vaatteita. Esim. 10-vuotiaalle tytölle ostin juuri sellaisen talvitakin kuin hän halusi. Tietty jotain rajaa hinnassa, mutta onneksi löysi mieleisensä joka maksoi vain 50 €. Poika puhuu uusista lenkkareista ja sellaiset hankin heti keväällä, sellaiset joista HÄNKIN pitää.



Ei tässä ole kyse siitäkään että meillä aina olisi varaa ostaa vaatteita. Mutta kun mielestäni lapsenkin ajatuksia ja mielipiteitä pitää kuunnella. Heilläkin on oikeus omaan vaatemakuun ja mieltymyksiin.



Meillä kotona oli kyse priorisoinnista. Äitini ja isäni eivät pidä vaatteita tärkeinä. Tänäkin päivänä itse pukeutuvat ryysyihin:(. Äitini aina valittaa että tytölläni on muka liian paljon vaatteita, mutta ei ole, ihan normaalimäärä nykyaikana. Onko muka joku 10 pitkähihaista paitaa paljon?? Johan pesussakin kiertää joskus 5 paitaa...



Päiväkoti-ikäiselle ostan myös aina siistit ulkovaatteet. Ajattelen että lapsi kärsii siitä jos hänen päältään näkee että on jotkin kirppisvaatteet päällä. Pitää olla siistit ja hyvät, ei välttämättä mitään merkkivaattteita.



Kärsin kun näen esim. veljen pojan jolle ostetaan jotain kammottavia ryysyjä. VAnhemmat eivät välitä vaatteista yhtään, itsekin käyttävät mauttomia vaatteita. Voisivat vähän yrittää lasta ajatella.

Asuimme Itä-Suomen maaseudulla pikkukunnassa. Äiti seurasi innokkaasti maailman muotia ja italialaisia muotilehtiä ja uskoi olevansa muita maalaistolloja parempi. Hän puki minut, ainoan tytön veljessarjassa, näihin muotiluomuksiin. Yläasteella sain ekat farkut prässättyjen villahousujen tilalle.



Vaatteet oli varmasti viimosen päälle merkkikuteita Benettonia jne. Mutta ne oli niiin kauheita.



Omat lapset pukeutuu henkka maukkaan ja lindeksiin.



olen reilusti 30+ ja äiti ostaa mulle edelleen vaatetta. Se on todella kiusallista. Äiti ostaa mulle ne tätimäiset vaatteet, joita haluaisi ostaa itselleen muttei voi kun kaapit jo pullistelee ennestään. Lisäksi äidin mielestä pukeudun niin huonolaatuisiin rytkyihin, että hänen on pakko uusia mun vaatevarastoa Marimekon tunikoilla jne. En kuulemma osta tarpeeksi muotivaatteita itselleni. Mitäpä tekisin?

Tässä kohtaa repesin, tukatkin vielä samanlaisia. Tahtoiko sun äitisi susta poikaa? :))

rumia vaatteita ja meille oli jopa leikattu veljen kanssa samanlaiset tukat :O.

70-luvulla sain serkun (poika) vanhoja vaatteita, ja kuljin aina kuluneissa ruman värisissä poikien vaatteissa ja häpesin. Muistan, kun menin johonkin luokkabileisiin, niin mulla oli jotain isoja päällä roikkuvia rytkyjä, mitä kaikki tuijotti hitaasti... ja joskus miljoona kertaa käännetyt lahkeet, kun housut oli liian pitkät... ja yläasteellakin poikien takki, kun ädistä ei löytynyt sopivaa ja sopivan hintaista tyttöjen takkia, enkä raaskinut sanoa, etten ota... Ehkä joskus kasiluokan aikoihin aloin saada ihmismäisiä vaatteita ja kenkiä.



On tuo vaikuttanut minuun niin, että en suostu kirpparilla edes käymään. Vaatteita tekee aina mieli ostaa, onneksi saan hillittyä sentään mielihaluja. Mutta kyllä niitä silti löytyy joka lähtöön... kuten lapsillakin.

Puin mitä äiti osti tai serkuilta jäi pieneksi. Erityisesti tykkäsin niistä mitä vanhemmmilta serkkutytöiltä jäi. Yläasteella vaikutin muutamien vaatteiden ostoon, että kävin ne valitsemassa ja äidin kanssa käytiin sit ostamassa ne. Kyse oli silloin "paremmista" vaatteista koulun päättäjäisiin ja ehkä joskus muulloinkin. Rahaa eikä vaatteita ollut paljon, mut ihan kivoja ne mitä oli.



Mä en muista et 80-luvulla mun koulussa olis ketään kiusattu vaatteiden takia! Elinköhän mä jossain kuplassa?

Olen tajunnut vasta paljon myöhemmin, miten nirso olen vaateasioissa. Minulla on hyvä väri- ja muotosilmä ja riepoi pitää vaatteita, jotka eivät yhtään sopineet yhteen. Minua myös kiusattiin aikuisten vanhoista pienennetyistä vaatteista. Joskus, kun pääsin itse valitsemaan, minulla oli mielestäni luokan parhaita asuja, joita kehuttiinkin, esim. luokkajuhlissa ja kevätjuhlissa. Arkivaatteet olivat kuitenkin ongelma, koska olimme niin köyhiä että vaatteita oli aika vähän, eikä äitini tosiaan osannut ostaa niin, että vaatteet olisivat sopineet yhteen.

o/

aina ne haalarit jotka olivat kuluneet jo ihan puhki.. äiti oli ne korjannut ompelemalla aivan järkyttävän suurilla siksakeilla esim takapuolen.. kyllä mua niistä pilkattiin...

Inhosin lapsena vaatteita, joista suurin osa oli tädin työpaikan ö-mapista (hän oli silloin, 80-luvulla, vaatetehtaalla töissä). Ja loput, alushousuja myöten oman äitini ompelemia kyhäelmiä. Tuntuu oudolta, perheemme oli kuitenkin ns. keskituloinen. Mutta lasten vaatteisiin ei panostettu pätkääkään -- enkä kyllä muista, että vanhempanikaan olisivat juuri välittäneet, missä räteissä kulkivat...



Eräs talvitakin ostoreissu on jäänyt mieleeni. Halusin n.7-vuotiaana vaalean keinoturkistakin, jollaisia oli koulukavereilla. Mitä sain? Vihertävänharmaan, muodottoman toppatakin ruskeilla somisteilla! :D Se oli kammottava! Ja pipo oli sieltä tädin tehtaalta, sini-valkoraidallinen pannumyssy... Voi että mua tympi. Ja ekassa luokkakuvassa, ruskeakukallinen mekko + liivi ja turkoosi-pinkki-valkoraitainen villapaita siinä alla...



Mulla on yksi lapsi, jolle en samaa kohtaloa suo. 10-vuotias poikani pukeutuu mieleisiinsä vaatteisiin, ja saan kaiketi jonkinasteista tyydytystä, kun hänen kivannäköinen pukeutumisensa huomataan. *huoh* Kyllä ihminen on joskus alhainen...