Yksi vai kaksi lasta? Kaipaan kokemuksia, hyvät ja huonot puolet?

oli se sitten eka tai viides eli siina mielessa rohkeasti vaan toisen tekoon. itsellani on vain yksi, silla yhden vaan halusin. ei ikina tullut eteen tuota raastavaan paatoksen tekoa mika sinulla on. yksi on helppo! ei ole itsekas kun ei ole ikina tarvinnut omista kamoistaan tapella kenenkaan kanssa. hyvin sosiaalinen koska 'joutuu' loytamaan ystavia jokaisella lomamatkalla ettei yksin joudu leikkimaan. minulla myos mies joka matkustaa viikot ja on kotona viikonloput eli siinakin mielessa hyva ettei useampaa.

Pienenä ei niinkään leikkikaveria kaipaa, mutta isompana sisarus on kyllä tärkeä. Meidän lapsilla iso ikäero ja esikoisen sisaruksen kaipuu lisääntyi, mitä vanhemmaksi tuli. Myös itselle ohjelmatoimistona ja leikkikaverina toimiminen kävi raskaaksi. Toivoisin yhä, että hän olisi saanut sisaruksia aiemmin.



Olen myös itse ainoa lapsi ja koululaisena lomat oli aika ankeitakin. Aina ei kaveria matkoilta löytynyt ja kotioloissakin tuli hetkiä, että kaikki kaverit olivat jossain. Niinhän sanotaan, että jaettu ilo on suurempi ja sen kyllä huomasin lapsena ja vanhemmitenkin. Olenkin jo lapsena päättänyt, että yksi lapsi on liian vähän.



Kannattaa myös miettiä lastasi aikuisena. Olisiko hän onnellisempi, jos olisi joku, jonka kanssa jakaa esim. huoli ja vastuu ikääntyvistä vanhemmista? Myös lapsenlapset iloitsevat serkuista...



Päädyitpä mihin tahansa, tsemppiä! Vauva-aika on raskasta, mutta onneksi hyvin lyhyt aika lapsiperheen elämässä.

Olin asiasta erittäin surullinen, vaikka koko ajan yritin iloita siitä, mitä minulla jo on.



Minusta tuntui koko ajan, että perheestä puuttuu jotain.



Sain sitten toisen lapsen isolla ikäerolla. Nyt tunnen, että lapseni ovat tässä. HEidän suhteensa on ikäerosta huolimatta rakastava ja läheinen. Nyt tiedän myös sen, että esikoiseni ei ole yksin, vaan hänellä on sisarus. Se on helpottava tunne!

Ja samoja ajatuksia tavallaan kävin läpi. Kaksi lasta ehdottomasti halusin, joten sikäli olen tyytyväinen vaikka pieni ikäero tuleekin. Askarruttaa myös se, miten jaksan kun esikoisen kanssa oli niin hankalaa. Mielettömän hankala alku, jollaista varmaan harva kokee. Siksi tavallaan uskaltauduinkin.. kun siitäkin hengissä selvittiin, niin eipä se oikeastaan toisen kohdalla oikein enää pahempaa voi olla. Luultavasti siis kaikella todennäköisyydellä toinen lapsi on helpompi :D Ja jos ei, tiedän mitä e pahimmillaan on ja eiköhän siitä sitten selvitä. Vauvavuosi on kuitenkin aika lyhyt jos katsoo koko elämää. Ja sen muutaman ekan vuoden jälkeen ainakin homma helpottuu kun lapsi oppii kuivaksi, syömään ja pukemaan yms.



Kyllä mä suosittelisin kahta lasta. Luulenpa, että enemmän sua harmittaa jos se jää tekemättä.

Pitkään sitä harkittiin ja päätettiin uskaltaa. Tämä toinenkaan ei ole ollut kovin helppo tapaus ja rehellisesti sanoen olen välillä katunut. Mietin mitä kaikkea kivaa oltais voitu tehdä ilman tätä toista. Ja nyt ei todellakaan ole kysymys siitä ettenkö rakastaisi ja hoitaisi toistakin ihan täysillä. En siis syytä lasta tai kosta lapselle. Silti olisin pärjännyt ilmankin. Ei varmaan helpota ratkaisua yhtään...

Jos jollain on vielä lisättävää, kuulisin mielelläni kokemuksia.



Ap

eka on yksi ja risat. Toinen pitäisi pistää alulle pian, kun ikä painaa. Mieheni haluaisi toisen (tai kolmannenkin) mutta minä ne joutuisin lopulta hoitamaan. Mies tekee pitkää päivää ja joutuu matkustelemaan usein. Omalla kohdalla mietityttää oma jaksaminen.

Ei se toinen ole välttämättä yhtä hankala vauva kuin ensimmäinen oli. Tai sitten on...mutta eihän sitä kauaa kestä kuitenkaan. Kyllä itse mielellään "kärsin" puoli vuotta (unettomuudesta ja itkuista), kun pääsen sitten jatkossa helpommalla. Meillä on nyt pojat 3v ja 7kk ja viimeisen kuukauden aikana pojat alkaneet leikkiä keskenään. Alku oli rankkaa, olin hulluuden partaalla, mutta nyt olen enemmän kuin tyytyväinen:) ...tosin vielähän ehdin kirota, kun ovat siinä iässä, että alkavat tapella, mutta silti...

Kahden ja useamman lapsen kanssa on aika kaikenlaista kommervenkkiä!

Itselläni on 2 lasta 4v ikäerolla ja nyt jo aika isoja (pienimmäien tokaluokkalainen) ja silti on koko ajan jotain häslää menossa. JOs ei muuta niin saa olla erotuomarina.



älä tee toista jos se jo nyt mietityttää!

Minusta on ihanaa seurata sisarusten touhuja. Lisäksi isompi viihdyttää vauvaa ni äiti pääsee helpommalla. Lisäksi saa vähän huilia työelämästä.



Mitään negatiivista en keksi. Meillä lapset 3 v 9 kk ja 5kk. Tosin kovin pienellä ikäerolla en jaksaisi enkä ymmärrä miksi jotkut haluaa vapaaehtoisesti lapset pienellä (alle 2 v) ikäerolla.



Niin ja meillä esikoinen oli tosi vaikea tapaus, tämä kuopus on ihan toista maata. Rauhallinen lapsi, joka ei turhia itkeskele.

Itsellä on sisarus suht pienellä ikäerolla. Lapsina oltiin kuin paita ja peppu mutta aikuisina välimme ovat aika viileät johtuen erilaisista luonteista. Kaikki se huoli ja mielipaha, mikä tästä on aiheutunut...Sisarussuhteen nimissäkään ei viitsi mitä tahansa sontaa kestää. Kannattaa siis muistaa, ettei sisarussuhde ole aina ongelmaton ja voi olla jopa, kuten minulla, taakka.

Meilläkin kauan kaivattu esikoinen täytti juuri vuoden. Raskaus oli todella kauan odotettu ja raskausaika minulle henkisesti haastava, synnytys taas helvetillinen. Puoli vuotta vauvan kanssa tosi raskasta (imetysongelmien vuoksi, uskokaa tai älkää, ihan suotta!). Olen aina asennoitunut "kunpa saisin edes sen yhden lapsen" ja olen hänestä todella kiitollinen. Tähän meidän lapsiluku jääkin. Molemmilla on sisaruksia, mutta ei mitään yltiöläheisiä välejä heihin. Ja lähipiirissä on hyviä kokemuksia 1-lapsista perheistä. Meille tämä sopii.

tunteesi. Itsellä vielä sen verran aikaa, että ei tarvitse heti tehdä sitä toista, minäkään en jaksaisi heti perään! Mutta ihan varmasti toisen kanssa pääset helpommalla, alku varmasti raskasta, niinkuin aina vauvan kanssa, mutta pian niillä on toisistaan seuraa. Itse ajattelen niin, että vaikka kuinka rankkaa olisi aluksi, olen lapselleni (tällä hetkellä 1 kpl, 1v 8kk) sisaruksen velkaa. Mietin omaa aikuisuuttani ilman ainoaa sisarustani ja se olisi kyllä tosi ankea. Onneksi minulla on tämä sisarus, jonka kanssa voi soitella ja jolle voi kertoa ne asiat, joita ei kellekään muulle voisi. Saman haluan antaa omalle lapselleni. Pikkulapsiaika on loppujen lopuksi pieni hetki. Voimia!

Enkä malta odottaa, että poika kasvaa ja alkavat leikkiä yhdessä. Tytöllä kova uhma, mutta veljeään silittelee ja "hoitaa"

Jos saat sen toisen lapsen, et varmasti tule katumaan, mutta jos et yritä, saatat loppuelämäsi miettiä, millaista olisi jos sulla olisi kaksi yhtä ihanaa lasta.

ja ikäeeroa tasan 2 vuotta. alku oli kieltämättä aika järkyttävää, kun kumpikin nukkui ihan eri aikaan päiväunet ja kuopus oli varsinainen tissitakiainen. Mutta 6 kk jälkeen kaikki helpottui ja en missään nimessä voisi kuvitella, etten tätä toista olisi tehnyt. Nyt lapset ovat 1 v 6 kk ja 3v 6 kk ja heistä on niin paljon seuraa toisilleen vaikka ovat eri sukupuoltakin. Leikkivät pitkiä aikoja keskenään lasten huoneessa ja ovat tosi tärkeitä toisilleen. Toki kärhämääkin välillä on mutta ei se ole vakavaa. Itse ainakin näen vain hyviä puolia, en ainuttakaan negatiivista siitä että meillä on kaksi lasta. En ikimaailmassa olisi halunnut vain yhtä lasta.



Kolme ystävistäni ovat perheensä ainuita lapsia ja jokainen on sanonut, että ovat katkeria ja surullisia siitä, että heillä ei ole koskaan ollut sisarusta. Ovat kyllä hyvin menestyneet elämässään ja luonteeltaankin ovat mukavia ja muita huomioon ottavia mutta omassa sisimmässään he surevat että heillä ei ole sisarusta. Ja kuulemma tämä tunne vaan kasvaa mitä enemmän ikää tulee lisää. Huoli omista vanhemmista on yksin heillä yms.

tottahan se on, että ei kaikki sisarukset tule toimeen mutta ei se silti tarkoita sitä, että ainut lapsi voisi silti kaivata sitä sisarusta. Mutta vain sinä tiedät mikä sinulle on parasta ja teet sen mukaan. Varmasti olet onnellinen yhdenkin lapsen kanssa.

meille lasten saanti oli vaikeaa, ajattelin aina että jos edes yhden saan niin hyvä on! Mutta sitten aloimme haluta toista ja saimme lääketieteen ansiosta hänetkin. Ovat olleet helppoja vauvoja, ja toisaalta vauva-aika on niin lyhyt aika elämässä että luulisin että jaksaisitte tekin sen. Nyt, odotankin kolmatta, ja se on pistänyt miettimään, miten jaksaa, miten pärjään kun on jo kaksi ja nuorimmainen suht pieni vielä. Mutta tämä kolmas oli ihana ylläri, ja uskon siihen että jaksan ja pystyn kolmenkin kanssa!

Itse olen nyt 41v ja lapset 9v ja 1v. Kauan siis pikkukakkosta mietimme ennen kuin päätimme yrittää ja sitten odotimmekin häntä pari vuotta:(

Sisarus on ehdottomasti rikkaus ja itse olisin aina jäänyt kuitenkin miettimään, olisiko sittenkin pitänyt yrittää...? Nyt ei perheestä puutu mitään.

Toisaalta meidän kolmen perhedynamiikka oli jo löytänyt paikkansa, ja sitten tulikin vauva. Sisarukset leikkivät paljon keskenään (ihan totta!), mutta miehen kanssa menee todella huonosti. Odotetaan nyt kuitenkin vielä vuosi: jospa tämä tästä helpottaisi...

Kadunko, että tuli toinen? En koskaan:)

Olen itse kallistumassa yhteen lapseen. Odotan esikoista ja tämä mielialavaihtelu raskauden aikana on jotain aivan uskomatonta. En ole tällaista kokenut edes e-pillereiden kanssa. Vaikea ymmärtää, miten joku kestää odotusajan monta kertaa?

Perinteisesti on ajateltu, että ei kannata laittaa elämää yhden kortin varaan. Lapsissa on hyvä olla ns särkymävaraa. Nykyisin huolehditaan lapsista varmaan paremmin kuin aikaisemmin, mutta silti, elämän arvaamattomuus.

Kerralla voi menettää yhden lapsen tai koko perheen eli edelleen elämän arvaamattomuus jää, mutta on ainakin yrittänyt estää omien geeniensä sammumisen, kun yrittää saada useita lapsia. Sen verran lapsia kuin jaksaa huolehtia? Sisarus on tärkeä niin kasvukumppanina kuin tilanteessa, jossa vanhemmat ovat vanhoja tai kuolleita. Yhteiset muistot lapsuudesta elävät.