Mikä mun miestä vaivaa, onko se jotenkin kehittymätön tunne-elämältään?

Vierailija

19.09.2011 | 07:48

Vai mitä ihmettä tämä on. Ilkeyttään mies ei tätä tee, en usko sitä, mutta ihmetyttää voiko joku oikeasti olla näin tyhmä "tunneälyltään" ja näin kykenemätön ajattelemaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan, elää ikäänkuin erittäin putkinäköisesti omassa kuplassaan?

Esimerkkejä:

Jos olemme mieheni kanssa kahdestaan elokuvateatterissa, ja elokuva ei miellytä miestäni, hän saattaa yks kaks vaan nousta ylös ja ilmoittaa mulle että lähtee meneen, kun elokuva on niin tyhmä hänen mielestään. Ja sitten hän vaan menee. Eikä jälkeenpäin ymmärrä yhtään, miksi olen loukkaantunut, että hän jätti minut yksin teatteriin istumaan. Ei ymmärrä, vaikka selitän rautalangasta, että on aika orpo olo istua elokuvateatterissa yksikseen ja miettiä, mihin mies mahtoi mennä. Suuttuu, jos yritän ehdottaa että eikö hän voisi sen 1,5 tuntia istua vaikka huonompaakin elokuvaa katsoen, edes minun vuokseni. Suuttuu siis, ja kysyy että "etkö ymmärrä mitä multa oikein vaadit?!" (siis wtf, en mä mitään toista munuaista häneltä ole kerjäämässä??)

esimerkki 2:

Kun menemme esimerkiksi ruokakauppaan yhdessä, ja olen ottamassa meille ostoskärryjä, mies häviää samantien harppauksin jonnekin kaupan uumeniin, kerää siellä itsekseen ostoksia ja vasta kassalla etsii minut käsiini ja latoo ostoksensa kärryyn. Mä sillä välin kuljen kärryjen kanssa ja ihmettelen, että mihinköhän se mies taas oikein hävisi. Ei tajua, mitä oikein valitan, kun sanon että olisi kiva kulkea kaupassa yhdessä, eikä tarvitsisi kassalta lähteä palauttamaan kaksia ketsuppipulloja (joita molemmat ovat kierroksellaan ottaneet) jne.

esimerkki 3:

Olemme menossa huoltoasemalle (tai mihin vaan) ja kun olen autosta nousemassa, mies painelee jo harppauksin kovaa kyytiä jonnekin huoltoaseman uumeniin, mä kipitän takana ja mietin taas että mihinköhän se mies nyt hävisi, meniköhän se huoltsikan kauppaan, vessaan, vai kahvioon? Ja taaskaan mies ei tajua yhtään, mitä mä oikein selitän, kun sanon että olisi mielestäni kohtuullista, jos hän voisi joko a) odottaa minua ja mentäisiin yhdessä tai b) voisi huikata minulle ennen lähtöään, että mihin oikein menee ja missä tavataan.

Mutta mies ei tajua taas mitään, eikä ymmärrä että olisi toiminut mitenkään väärin.

esimerkki 4:

Olemme autossa, mies ajaa. Pimeä tie, sateista, hirviaikaa. Mies ajaa yli sataa. Pyydän miestä, että voisiko hän hiljentää, kun minua pelottaa (ja perustelen ajo-olosuhteilla). Mies ärtyy, eikä hidasta. Mä pyydän uudelleen. Ei hidasta, ärtyy lisää. Seuraavaksi käsken ja sanon että eikö hän tajua, että mua pelottaa! Mies ärtyneenä karjaisee että hitot mua mitään pelota, haluan vaan "päästä sanomaan" (?) Ja kun vastaan tähän, että mistä hän minun tunteeni tietää, olen aina sanonut kovassa vauhdissa pimeällä, että mua pelottaa, joten mistä ihmeestä mies on saanut päähänsä että valehtelisin. Ja että miten ihmeessä hänelle voi olla niin vaikeaa hidastaa vauhtia 10-20h/km, jos tietää että mä rauhoittuisin sillä ja lakkaisin mainitsemasta asiasta. Jossain vaiheessa mies sitten saattaa hiljentää vauhtiaan, mutta asetelma kääntyy siinä vaiheessa niin, että mies on suuttunut ja mököttää mulle, ja käyttäytyy ihan kuin minä olisin ollut jotenkin tosi ilkeä ja törkeä ja vaatinut häneltä "mahdottomia". Ja mä olen siinä vieressä että miten hitossa tää näin päin kääntyi, ja mä yritän selittää miehelle että miksi karjaisin hänelle, kun kun minua pelottaa, ja että mun mielestä hänen ei tosiaankaan pitäisi olla suuttunut mulle vaan mun hänelle, kun hän ajaa lujaa eikä hiljennä, vaikka mä pyydän koska olen oikeasti peloissani. Mutta mies pysyy aggressiivisen hiljaisena tai alkaa kirota mulle.

Anteeksi ei pyydä koskaan, ei kertakaikkiaan näe toimissaan mitään väärää.

esimerkki 5:

Ollaan kotona, yhtäkkiä ovi käy ja mä huomaan että mies on häipynyt jonnekin. Ei sano mihin menee, ei sano edes moita. Tulee takaisin 5-60 minuutin päästä, on käynyt tupakalla tai lähtenyt kauppaan tai kaverilleen kylään. Olen monesti pyytänyt, että viitsisikö hän huikata vaikka ovelta, jos menee tupakkia kauemmas, toisinaan mulla saattaisi olla jotain mielessä mitä kaupasta pitäisi tuoda, jos on sinne menossa, tai olisi muutenkin kiva tietää jos mies on tunninkin pois, että missä hän oikein on.

Mutta ei tääkään koskaan muutu, nykyään olen miltei jo tottunut siihen, että kun ovi käy, mies voi olla mennyt ihan minne vaan. Kurjaa vaan soitella perään, että "niin lähditkö kauppaan? Jos, niin meiltä on muuten kahvi loppu, toisitko"

Ei tämäkään mitään ilkeyttä liene, mies ei vaan varmaan kykene ajattelemaan, että mullekin voisi asiasta ilmoittaa (eikä kyse siis ole mistään luvan kyselemisestä, en tietenkään kiellä häntä menemästä, mutta haluaisin vaan TIETÄÄ)

Nämä tilanteet ovat toistuvia, ja olisi ihan älyttömästi lisääkin vastaavanlaisia.

Olen näistä asioista yrittänyt miehelle puhua vuosikaudet, mutta mikään ei koskaan näytä menevän perille, mies ei vaan kertakaikkiaan tajua, ei ymmärrä, ei osaa asettua toisen ihmisen asemaan. (ei lastenkaan kohdalla, yhtenä esimerkkinä jos on vaikkapa itse raahannut lapsen aamuvarhain mukaansa vaikkapa metsälle, ja kun lapsi sitten iltapäivästä on väsynyt ja kiukuttelee, mies karjuu lapselle ja ihmettelee tosissaan miksi tämä käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Ei tajua, ennenkuin väännän hänelle rautalangasta, että tajuatko, lapsi on VÄSYNYT, koska joutui heräämään niin aikaisin aamulla. Sitten mies on hiljaa, mutta seuraavalla vastaavalla kerralla ei taaskaan tajua mitään, ei siis edes opi)

Mieheni ei osaa luullakseni tunnistaa tunteitaan, ei näe sitä mitenkään tarpeelliseksi, ei osaa asettua toisen ihmisen asemaan eikä käsitä, että hänen käytöksensä (tai käyttäytymättä jättämisensä) saattaisi loukata jotakuta. Suuttuu, jos asiasta hänelle sanoo, vaikka asettelisin sanani kuinka nättiin pakettiin ja kauniiseen äänensävyyn.

No mutta, aloitukseni pointti on, että onko tälle tällaiselle käytökselle olemassa jokin oikea nimi? Joku käyttäytymishäiriö? Vai onko se silkkaa tyhmyyttä?

Ilkeyttä en oikeasti usko sen olevan, ja mieheni kykenee kyllä alkeelliseen huomioimiseen (esim. saattaa kauppareissultaan oma-aloitteisesti ja yllättäen tuoda mulle suklaata, josta tietää minun pitävän). Pitää tätä sitten kyllä itse todella suurena huomionosoituksena... (jota se hänen mittapuullaan ja osaamisellaan varmasti onkin)

Melko raskasta tällaisen tunnevammaisen(?) ihmisen kanssa elo kyllä on, en saa häneltä mitään emotionaalista tukea eikä me kyetä keskustelemaan koskaan mistään kauppalistaa syvällisemmästä, koska mies ei yksinkertaisesti vaan ymmärrä yhtään mitään. Ja mä olen kyllästynyt, että saan vääntää hänelle rautalangasta asioita, tuloksetta. (yhä vähemmän edes yritän) Tuntuu kuin lapsen kanssa eläisi (ja pienen lapsen, isommatkin lapset tuntuvat yleensä ymmärtävän asioita ja tunteita paremmin kuin mieheni)

Vastaa

Tapahtumat

Mikä mun miestä vaivaa, onko se jotenkin kehittymätön tunne-elämältään?

Kommentit (38)