Millä mä pääsen kateudestani heitä kohtaan, joilla

linjoilla. Ei yhtään vastausta, jossa olisi jotain järkeä. Ei yhtään vastausta edes aloitukseen sellaisena kuin se on. IHan turha tulla minua haukkumaan valinnoistani kun ette tiedä yhtään missä tehtävissä työskentelemme ja mikä on tarinamme. Pyysin ystävällisesti neuvoa kateuden tunteiden käsittelyyn, mutta koko ketju meni vain OT.



Tulin vain entistä pahemmalle tuulelle, kun ei täältä mitään apua saa.

isovanhemmat asuu hyvinkin lähellä, mutta eivät käy koskaan kylässä. Eikä mekään sinne niille voida mennä, kun meidän muksut sotkee paikat! Huoh. Ja menee viikko rutiinit ihan sekasin.



Toiset isovanhemmat asuu kaukana ja ihan samanmoisia ovat, joten aivan yhtä paljon nähdään vaikka asuisivat naapurissa.

Olisit kiitollinen siitä hyvästä, mitä sulla on. Siinä sulle ohjeita kateuden tunteiden käsittelyyn.

Nuo, jotka vänkäävät täällä, että "oma valinta" ja "muuta takas", ovat just niitä, jotka ovat jääneet työttöminä lorvehtimaan kotikyläänsä, ettei vaan tarvitse muuttaa kauas vanhemmista.

se työpaikan sijainti määrää monilla missä he asuvat, siellä koti, missä elanto. (uhka)rohkeita tyhjänpäälle hyppääviä ihmisiä onnaika harvassa, siis sellaisia jotka yhtäkkiä alkavat tekemään työkseen jotain ihan muuta mihin ovat kouluttautuneet ja tottuneet.

Ei kai tuohon auta mikaan muu kuin tilanteeseen tyytyminen, ja matkailu aina kun mahdollista, sinne mummolaan.

Tuolla ohjeella kun ei lapsille anneta mitään elämän eväitä. Iskostetaan heihin vain epämääräinen syyllisyys ja kateus jää silti.

Kiinnostaisi ihan vilpittömästi tietää, että millainen olisi ollut "oikea" vastaus? Oma järkeni ei kertakaikkiaan sellaista saa tuotettua, olen ilmeisesti liian käytäntöpainotteinen ymmärtääkseni. En tarkoita pahoittaa ap:n tai kenenkään mieltä, vaan vastasin vain oman rehellisen mielipiteeni ja nyt kaipaisin vastapuolelta hieman lisäinfoa heidän ajatusmaailmastaan.

linjoilla. Ei yhtään vastausta, jossa olisi jotain järkeä. Ei yhtään vastausta edes aloitukseen sellaisena kuin se on. IHan turha tulla minua haukkumaan valinnoistani kun ette tiedä yhtään missä tehtävissä työskentelemme ja mikä on tarinamme. Pyysin ystävällisesti neuvoa kateuden tunteiden käsittelyyn, mutta koko ketju meni vain OT.

Tulin vain entistä pahemmalle tuulelle, kun ei täältä mitään apua saa.

Auttaisiko kateuden tunteen sietämiseen ajatus tai tieto siitä, että jokainen perhe joutuu tekemään valintoja ja luopumaan jostain? Itse olen esimerkiksi niitä, jotka ovat tehneet toisenlaisen valinnan eli palannut - silläkin ehdolla, että pk-seudulla saisimme näillä koulutuksilla paremmin palkattua työtä. Eli olen itsekin joutunut luopumaan jostain, mutta en osaa olla kateellinen opiskelukavereilleni jotka ovat nyt arvostetummissa ja paremmin palkatuissa työpaikoissa, koska me saimme sukulaiset ja rauhallisemman elämänrytmin tilalle. En ole kateellinen, koska en vaan jaksa uskoa, että kenenkään elämä olisi aivan täydellistä. Helpompi olla, kun nauttii niistä asioista, jotka itsellä ovat hyvin - ja pyrkii vaikuttamaan niihin, joihin on mahdollista vaikuttaa, joskus rohkeillakin valinnoilla.

"millä pääsen kateudentunteista" vai vastasitko johonkin ihan muuhun kysymykseen. pölkkypää!

Nuo, jotka vänkäävät täällä, että "oma valinta" ja "muuta takas", ovat just niitä, jotka ovat jääneet työttöminä lorvehtimaan kotikyläänsä, ettei vaan tarvitse muuttaa kauas vanhemmista.

Ensimmäinen kommentoija on muuttanut työn perässä 700 km, mutta ei itke sitä, mitä ei tässä tilanteessa voi saada. Jos tuo on elämää suurempi kysymys ja jatkuva itkun aihe, niin varmaan sitten on valmis luopumaan siitä hyvästä, mitä on muuton takia saanut. Elämä on täynnä valintoja. Ja ihminen on onnellinen jos uljas olla onnellinen: on kiitollinen siitä mitä hyvää elämässä on eikä pyöri kuvitelluissa ongelmissaan.

Harvalla elämä on ruusuilla tanssimista. Ne, joilla on, valittavat tyhjänpäiväisyyksistä.

Ei tartteis ottaa paineita sukuloinnista ja niiden puuttumisesta meidän elämään!

"millä pääsen kateudentunteista" vai vastasitko johonkin ihan muuhun kysymykseen. pölkkypää!

Minusta kateus johtuu tyytymättömyydestä omaan elämään. Ap on kateellinen siitä, että ei elä kuten ystäväperheensä (=järjestä elämäänsä niin, että voi asua isovanhempien lähellä). Josta yksinkertainen johtopäätös on, että ap:n pitäisi muokata elämäänsä niin, että hän olisi siihen tyytyväinen (=tässä tapauksessa järjestellä työelämänsä uudelleen ja muuttaa lähemmäs niitä isovanhempia).

Jos muutoshalukkuutta ei ole, eikä kykyä käsitellä tunteita itse, suosittelen terapiaa.

En tunne sinua, tiedä taustaasi tai terveydentilaanne..mutta älä ole kateellinen niille joilla isovanhemmat ovat lähellä. Meillä on, mutta kumpikaan ei auta kuin pakon edessä, kun olemme tarpeeksi ruikuttaneet. Meillä on vielä sairaslapsi jota pelkäävät hoitaa. Vaikka toiset isovanhemmat asuu 2km päässä,olemme miehen kanssa YHDESSÄ päässeet hoitamaan parisuhdetta viimeksi 3v. sitten. Erityislapsi / sairas muutti elämän ja isovanhemmat ei halua ottaa lasta hoitoon. Ei ole kehitysongelmia, vaan sairaus.



KAteus on kamalaa. Minä voisin olla kateellinen sinulle, koska olet töissä. Minä olen työtön. Tai voisin olla kateellinen kun sinulla terveet lapset, minulla ei ole. Tai voisin olla katellinen kun toisen mies on tunteellinen, romanttinen, kirjoittaa runoja, tuo kukkia jne. kun omani ei sitä tee, edes välillä syntymäpäivillä / hääpäivänä.



Tässä linkki ja sieltä poimittu viisaus:



" Kateus katoaa, kun katseen kääntää toisten elämien sijaan omaan elämäntilanteeseen ja miettii, mikä siinä on hyvää ja mitä itse voisi tehdä oman onnellisuuteensa ja tyytyväisyytensä eteen. "



http://www.suhdesoppa.fi/itsetuntemus/kateus-naivettaa-ihmissuhteet/

Minun isovanhempani asuivat satojen kilometrien päässä, kun olin lapsi. Lomailimme mummoloissa aina kesälomalla, joskus muulloinkin (esim. joulut, hiihtolomat). Sekin oli juhlaa, kun isovanhemmat vierailivat meillä. Mummolamuistot ovat ihania - samoin muistot rakkaista isovanhemmista, jotka ovat aina olleet minulle todella läheisiä (nyt tosin kaikki jo edesmenneet). Se, että on välimatkaa ei mielestäni tarkoita, etteikö isovanhemmat voisi olla läheisiä ja rakkaita lapsille ja toisinpäin. Päinvastoin, harvoin näkeminen tekee yhdessäolosta jotakin erityistä ja jättää lämpimät muistot.

Meillä ei ole vielä lapsia, mutta kun (jos) niitä saamme, tulen suremaan samaa asiaa omien vanhempieni osalta. Onneksi ja epäonneksi miehen suku on täältä. Onneksi siksi, että saamme edes toiset isovanhemmat, epäonneksi siksi, että hän ei täältä suostu lähtemään. Minä tulen todennäköisesti aina asumaan kaukana vanhemmistani.



Ei se aina ole ihan oma valinta. Minun perheeni on vähän juureton, ei ole sitä oikeaa kotipaikkakuntaa ja suku on kuka missäkin. On vain paikkoja, joissa on joskus asuttu. Olisi ollut hullua valita parikymppisenä opiskelunsa ihan vain vanhempien asuinpaikan mukaan, mikään ei taannut eikä vieläkään takaa, että vanhempani asuvat vielä kymmenen vuoden kuluttua samalla seudulla. Ei tämä ole mitenkään harvinaista.



Jossain vaiheessa on vaikea muuttaa toiselle puolelle Suomea, työt ja koko muu elämä vs. omien vanhempien lähellä asuminen, ei se ihan niin helppo valinta ole!

isovanhemmista kolme oli kuollut ennen syntymääni. Mummoni sain onneksi tuntea.

kiitollinen että isovanhemmat on elossa!



Anoppini asuu 3km päässä lapsenlapsesta ja häntä ei kiinnosta lapsen olemassaolo yhtään. Sekä appi asuu samassa kaupungissa, mutta kauempana ja häntäkään ei kiinnosta. Oma isäni taas asuu toisessa maassa.



Ei ole ketään isovanhempaa lapsen elämässä, kun se ainut joka välitti kuoli.

meillä asuu molempien vanhemmat kans 700km päässä ja yleensä nähdään mummoja ja ukkeja "jouluna ja juhannuksena".



Mä olen kotiäiti ja miehen työn perässä on muutettu useampaan otteeseen ympäri Suomea. Oishan se tietenkin välillä mukavaa jos sais vaikka mummon hoitamaan lapsia vähäksi aikaa tai vois lähteä ihan vaan päiväreissulle isovanhempien luo.



Ollaan kyllä sitten aina pari viikkoa kerrallaan mummoloissa kun pohjoseen lähdetään. Meidän molempien vanhemmat on niin huonoja kyläilijöitä ettei ne käy kun ehkä kerran vuodessä täällä meillä.



Jos lottovoitto tulee niin sitten voidaan heittäytyä työttömiksi ja muuttaa susirajan taaksen, siitä haaveillessa..

Paitsi että vanhemmat tuntuvat läheisemmiltä nyt kun itsellänikin on lapsia, olisi heistä ihan konkreettista apuakin.



Minä en ymmärrä näitä vastaajia. Ettekö te ymmärrä, että ap kaipaa vanhempiaan? Eikö sitä saa surra, että ei näe läheisiään ja rakkaitaan niin paljon kuin haluaisi? On ihan tosiasia, että siinä iässä kun vanhemmista tulee isovanhempia, ei yhteistä aikaa ole enää paljoa jäljellä niin, että kaikki voivat nauttia toistensa seurasta.



Miehen vanhemmat kuolivat jokin aika sitten, ja miehen isän hautajaisissa aloin ajatella, että kaikkein suurin lohtu surussa on ollut se, että saimme viettää kaikki aikaa yhdessä ennen hänen kuolemaansa. Nyt tuntuisi jotekin vielä tärkeämmältä nähdä omia vanhempiani enemmänkin - jos he nyt kuolisivat, moni asia jäisi kesken. Mutta niin se vaan on, että elämä rakentuu opiskelupaikkakunnalle, eikä lapsia revitä omasta kodista Lappiin peräkylään vain siksi että saisivat olla mummon ja papan kanssa enemmän.

Yritetään tietoisesti panostaa kaveriperheisiin. Meillä on yksi perhe lähellä jolla on vastaava tilanne ja vietetään aikaa yhdessä. Ymmärrän murheesi!