Uskontojen supermarketissa " shoppailemassa" ?

Asmaa:

Mitä ajatuksia muissa herättää kommentti uskonnon " shoppailusta" ?

En tykkää maksalaatikosta. En edes syö maksaa. Kaikki Saarioisten maksalaatikot maistuvat samalta. No joo, vertaus ehkä hipoo hyvän maun rajoja, mutta olen tänään vähän tavallista epädiplomaattisempi.

Minusta [b]uskonto[/b] on kuin einesmaksalaatikko, kompakti pakkaus, jonka ainesosat on joku muu tarkkaan määritellyt. Kaikki eivät pidä samasta maksalaatikosta. Einesmaksalaatikkojakin on montaa eri merkkiä, joku tahtoo tehdä sen alusta saakka itse. Minä teen mieluummin kasvispataa ;D. Siksi olen mieluummin [b]uskonnoton[/b], sanotaanko vaikka etsijä. Tämä ei minun mielestäni tarkoita sitä, että rakentaisin itselleni täysin oman uskonnon (=maksalaatikon). Minun maailmankatsomukseeni kuuluu vapaus ottaa asioista selvää, hankkia lisää tietoa ja sitten punnita tuota tietoa sydämessäni. Mikä tuntuu oikealta, sen hyväksyn osaksi maailmankatsomustani.

Se, että jokin on totta ja oikeaa, ei tarkoita sitä, että se olisi automaattisesti myös helppoa. En siis koe" poimivani rusinoita pullasta" (anteeksi,

maksalaatikosta

). Tahdon oikeasti pyrkiä kohti toimivaa ja hyvää maailmankatsomusta ollakseni sovussa itseni ja maailman kanssa. Pelko tai palkkioiden tavoittelu ei saa olla minua ohjaava periaate, vaan toiminnan tässä elämässä ja hetkessä täytyy syntyä siitä spontaanista tunteesta, että teen niin kuin oikein on.

Minä en kyllä sitten oikein ymmärrä koko ajatusta " shoppaamisesta" , kaikki uskonnotkin perustuvat aiemmille ajatuksille. Mahtavatko useimmat krisityt esimerkiksi tietää, miten monta ihmiseksi tullutta jumaluutta on uhrannut henkensä ihmisten edestä ennen Jeesusta? *ihmettelen minäkin*. Tai miten vaikka buddhalaisuuden periaatteiden voidaan nähdä kehittyneen alueen luonnonuskonnoista. (Huono esimerkki, kun buddhalaisuus ei oikeastaan ole maksalaatikkoa ;D) Ja niin edelleen.

Morre:

Mitä vikaa on tuossa tavassa?

Hmmm... en nyt todellakaan halua taaskaan loukata ketään/ arvostella toisten elämänkatsomusta tms. Vastaan siis vain tähän kysymykseen sillä tavalla mitä itse ajattelen:

Minä olen itse omalla kohdallani kokenut, että tuolla rusinat pullasta -menetelmällä todellisen uskon ja varmuuden löytäminen on vaikeaa tai mahdotonta. Jos ihminen todellakin toimii näin, että hän poimii parhaat palat kaikista tuntemistaan uskonnoista ja kehittää niistä itseään miellyttävän sekahdelmäsopan, eikö häntä vaivaa jatkuva epäilys? Eihän ihminen voi oikeasti ajatella, että juuri se oikea sekahdelmäsoppa on ilmoitettu yksin juuri hänelle ja että hän on onnistunut löytämään juuri ne oikeat helmet sieltä uskontojen " vääristelyjen" joukosta?

Itselleni toi aivan mahtavan uskonvarmuuden ja helpotuksen se, että tajusin, että minun ei tosiaankaan tarvitse rakennella itse jotain omaa, individualistista uskontoani, vaan voin hyväksyä valmiiksi rakennetun ja asettua luottavaisena ajattelemaan, että minua viisaammat ihmiset ovat vuosituhansien kuluessa tämän ajattelumallin hyväksi havainneet. Että minun ei todellakaan tarvitse keksiä pyörää uudestaan. Että Jumala on jotain niin suurta ja ihmisaivoilla käsittämätöntä, että jopa maailman viisaimmat jumaluusoppineet ovat joutuneet nostamaan kätensä ylös ja nöyrtymään tämän totuuden edessä ja myöntämään, että yksinkertaisesti emme tiedä ja emme ymmärrä. Voimme vain uskoa, nöyrtyä ja antaa mennä.

Ja tästä pääsimme yhteen mieliaiheeseeni, nimittäin nöyryyteen. Minulle se ainakin oli koko uskon löytämisen kynnyskysymys (ja todella vaikeaa). Minusta nöyryyttä on se, että hyväksyy uskontonsa totuudet kyseenalaistamatta, vaikka ne eivät aina sopisikaan omaan, aikaisempaan elämänkatsomukseen. Nykypäivän omilla aivoillaan ajattelmaan tottuneelle, individualistiselle ihmiselle tämä voi olla vaikeaa, mutta oman käsitykseni mukaan se on todellisen uskon edellytys. Usko on luottamista ja heittäytymistä, sananmukaisesti uskomista. Ei siis kyseenalaistamista vaan lähinnä sen vastakohta.

Magdalena.:

Eli kun puhuin tuosta " shoppailusta" , en tarkoittanut teitä muslimeita. Yritin selittää jotain tuollaista mitä moomaxkin äsken toi esille, kun puhuin ns. " rusinat pullasta" -uskovaisista. Kyse oli siis asiasta, mihin itsekin olen joskus syyllistynyt: Siitä, että otetaan joka uskonnosta itseä millyttävät piirteet ja kehitetään niistä ihan oma, oman itsen näköinen uskonto. Että esim. ollaan kristittyjä, mutta uskotaan jälleensyntymään. Tai ollaan kristittyjä, mutta ei uskota Jeesuksen olevan Jumala tms. Varmasti muslimienkin joukossa voi olla joitain henkilöitä, jotka suhtautuvat uskontoon tällä tavalla, mutta ei varmasti sen enempää, kuin muidenkaan uskontojen piirissä. Ja luulenpa, että luterilaisten tapakristittyjen joukosta näitä ainakin löytyy ennätysmäärä.

No, eipä tuo mitään, väärinkäsitys siis. Tästä on tullut ihan mukava keskustelu.

Mutta mielestäni tuon esille tuomasi ajatuksen lisäksi siellä toisessa keskustelussa vilahti ajatus siitä, että me muslimit ikäänkuin olisimme etsineet omaa " jumalkuvaamme" miellyttävää uskontoa, kun emme sitä kristinuskosta löytäneet ja toisinsanoen olisimme myös " shoppailleet" tässä mielessä. Toisaalta - jos et usko johonkin ja sinulla on kuitenkin usko Jumalaan.. ja sitä samalla kaipaa yhteyttä muihin, samalla tavalla uskoviin - ihminen kun on yleisesti ottaen aika sosiaalinen olento. Ja sitä kaipaa myös lohdutusta, ohjenuoria yms. Joita uskonto antaa.

Asmaa:

Mutta mielestäni tuon esille tuomasi ajatuksen lisäksi siellä toisessa keskustelussa vilahti ajatus siitä, että me muslimit ikäänkuin olisimme etsineet omaa " jumalkuvaamme" miellyttävää uskontoa, kun emme sitä kristinuskosta löytäneet ja toisinsanoen olisimme myös " shoppailleet" tässä mielessä.

Niin. Kyllähän siellä kieltämättä tuollainen asennekin vilahti... Mutta siis haluan korostaa, että itse olen ihan vihoviimeinen teitä tuomitsemaan, sillä jos te muslimikäännynäiset olette " shoppailijoita" , olen sitten minäkin. Itse asiassa innostuin kirjoittamaan koko keskusteluun siksi, että tietyllä tavalla pystyn samastumaan teihin, koska olen itsekin mennyt vaihtamaan kirkkokuntaani. Minun muutokseni oli toki paljon vähemmän radikaali, mutta kuitenkin.

Itse asiassa olen tosi paljon kysellyt motiivejani ja yrittänyt olla kriittinen itseäni kohtaan, koska en missään nimessä haluaisi ajatella, että teen tällaisen muutoksen vain jonkun erikoisuudentavoittelun tms. vuoksi (niin kuin itse asiassa eräät lähipiirini ihmiset ovat epäilleet). Eräs oli itse asiassa jopa ällistynyt, kun tajusi, että minä ihan oikeasti uskon Jumalaan, enkä siis ryhtynyt ortodoksiksi vain siksi, että ortodoksina on kivaa tms. :)

Oma kokemukseni on kuitenkin se, että kuului mihin kirkkoon tai uskontoon hyvänsä, aina löytyy asioita, joita on vaikea purematta niellä ja hyväksyä. Eli jos tuollaiseen asiaan törmätessään aina miettisi uskonnon vaihtamista, olisin minäkin varmaan ehtinyt jo koluta aika monta lahkoa ja seurakuntaa ;). Eli siis nöyryys on tärkeää ja se asioiden hyväksyminen. Uskoo nöyrästi siihen mihin uskoo ja tyytyy siihen, ettei meille tämän parempaakaan tietoa Jumalasta ole annettu. Siksi voimme aihan hyvin tyytyä tähän ja laittaa kriittisyytemme narikkaan ainakin näissä uskonasioissa, vaikka sen muussa elämässämme säilyttäisimmekin.

Magdalena, varmasti sinulle ja monille muillekin kritiikitön suhtautuminen uskontoon sopii. Kaikille se ei kuitenkaan sovi. Nöyrtyminen asioiden edessä voi olla hyvä asia, mutta myös huonokin. Se, mitä minä näen huonona tuonkaltaisessa nöyryydessä ja kaiken hyväksymisessä on itsetutkiskelun loppuminen ja sitä kautta suhteellisuudentajun menettäminen.



Joskus kauan sitten kysyin, mitä uskovat tekevät, jos uskonnon dogma joltain osalta sotii omaa sisäistä moraalia vastaan. Kukaan ei vastannut, jostain syystä. Hyväksytkö silloin uskonnon kannanoton omaasi paremmaksi, vai kyseenalaistatko?



Minun mielestäni itsetuntemusta ei kannata hukata minkään aatteen varjolla.

Ja, päinvastoin kuin zkelvin kirjoittaa, minusta se nimenomaan pakottaa itsetutkisteluun: nöyrtyminen sen ajatuksen edessä, ettei itse millään voi tietää ja ymmärtää kaikkea, nimenomaan saa ihmisen ymmärtämään ettei hän itse voi olla aina oikeassa. Ja se jos mikä on oppimisen arvoinen asia tässä maailmassa.



Minusta zkelvin et joko oikein ymmärtänyt Magdalenan kirjoituksia tai et lukenut niitä kunnolla. En tiedä kuulostaako pahalta kun näin suoraan sen kirjoitan, mutta oletan että sinunkin elämänkatsomukseesikin kuuluu itsensä tutkistelu, joten varmasti kestät myös tällaista pientä " kritiikin" poikasta (tai miksi sitä nimittäisi)? : )

zkelvin:

Joskus kauan sitten kysyin, mitä uskovat tekevät, jos uskonnon dogma joltain osalta sotii omaa sisäistä moraalia vastaan. Kukaan ei vastannut, jostain syystä. Hyväksytkö silloin uskonnon kannanoton omaasi paremmaksi, vai kyseenalaistatko?

Tämä on vähän vaikea kysymys. Mitä tarkoitat dogmalla? Minun uskontoni tiivistyy muutamaan perusperiaatteeseen, ehkä ne sitten ovat dogmia: " Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi" . Ja tietenkin ovat myös kymmenen käskyä. Eivät ne sodi millään lailla omaa sisäistä moraaliani vastaan. Totta kai minä olen rikkonut näitä kaikkia vastaan, mutta sehän ei tarkoita sitä ettenkö pitäisi niitä silti oikeina.

Ilmeisesti Oktikselta jäi nyt lukematta tekstini alusta lause: " Joillekin tuollainen nöyryys voi sopia, muttei kaikille." Sekä Magdalena että sinä lähdette siitä ajatuksesta, että te olette oikeassa. Verhoatte sen siihen, että kristinuskon jumalakuva on tietynlainen ja se pitää hyväksyä, mutta siihen on sisäänrakennettuna ajatus, että te olette oikeassa ja muut väärässä. Osoitatte nöyryyttä jumalanne edessa, muttette lähimmäistenne, noin karkeasti kärjistettynä.



En väitä, ettäkö itsetutkiskelu ei voisi jatkua missä tahansa uskonnollisessa yhteisössä, mutta on ihmisiä, jotka hyväksyttyään jonkun (toisen muodostaman) ajatuksen ja mielipiteen, seuraavat sitä sokeasti seurauksia ymmärtämättä ja niistä välittämättä. Mainstream-uskonnollisuudessa tämä ei ole ongelma kuin korkeintaan henkilökohtaisella tasolla, mutta kun siirrytään marginaaleihin, on olemassa vaara, että pääsee syntymään Daavidin oksa -tyyppisiä yhteisöjä. On siis sattuman kauppaa, osuuko tällainen " herkästi johdateltava" henkilö vastuunsatuntevan, hyväätarkoittavan ja hyvän ymmärtävän yhteisön piiriin, joka jopa aktiivisesti kannustaisi juuri tuohon itsetutkiskeluun vai autoritääriseen, ihmisiä hyväksikäyttävään yhteisöön, joka on vahingollinen sekä itselleen että ympäristölleen.



Tämä ketju käsitteli uskonnollista shoppailua, ja kirjoitin tuon kommenttini vastineeksi siihen, että on pahasta etsiä itselleen sopivaa polkua. Tinuri kirjoitti aiheesta varsin osuvasti tuossa aikaisemmin.



Dogmalla tarkoitan uskontoon liittyviä olennaisia oppeja ja kirjoituksia, joiden perusteella ihmiset elämäänsä ja olemistaan järjestävät, jotka vaikuttavat heidän asenteisiinsa ja toimintaansa.



Ja joo, olen aina ollut huono häviäjä eikä nöyryys ole muutenkaan kuulunut synnynnäisiin hyveisiini. Sitä on täytynyt opetella. Mummoni, maailman viisain ihminen, toteaa usein, että elämä opettaa hiljaa kulkemaan.

Minä taisin tulkita sen vähän niin kuin ilkeilyksi, enkä sitten lähtenyt sitä kommentoimaan.

zkelvin:

Ilmeisesti Oktikselta jäi nyt lukematta tekstini alusta lause: " Joillekin tuollainen nöyryys voi sopia, muttei kaikille." Sekä Magdalena että sinä lähdette siitä ajatuksesta, että te olette oikeassa. Verhoatte sen siihen, että kristinuskon jumalakuva on tietynlainen ja se pitää hyväksyä, mutta siihen on sisäänrakennettuna ajatus, että te olette oikeassa ja muut väärässä. Osoitatte nöyryyttä jumalanne edessa, muttette lähimmäistenne, noin karkeasti kärjistettynä.

Tuo kirjoittamasi pätkä on kyllä nyt omaa tulkintaasi ja oletuksiakin on mukana. Ensinnäkin: minkälainen on kristinuskon jumalakuva? En ole siitä mitään tässä kirjoittanut. Eivätkö juuri muutkin tällä palstalla ole peräänkuuluttaneet sitä, ettei loppupelissä kai kukaan voi tietää olevansa oikeassa? Vai tiedätkö sinä olevasi oikeassa?

Taidamme olla niitä ihmisiä, jotka nyt eivät vaan ymmärrä toisiaan. Minulla ei ole tapana ilkeillä kenellekään. Se ei ole minun elämänkatsomukseni mukaan sopivaa.



Pitää kai alkaa käyttää enemmän hymiöitä.



Et määritellyt kristinuskon jumalakuvaa, vaan tuo lause oli nyt hiukan abstraktimpi viittaus siihen, että aikaisemmin todettiin, että ihmisen pitää nöyrtyä ja hyväksyä, että jumala nyt on jonkinlainen (en tiedä siis minkälainen) ja että hän on ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Magdalena totesi, että on hyvä ja helpottavaa, kun voi nöyrtyä ja jättää etsiskelyn siihen ja hyväksyä jumala ja uskonto sellaisenaan. Ja tätä peilasin Tinurin tekstiin, joka taas oli enemmänkin henkilökohtaisen valinnan ja itsetutkiskelun kannalla.



Jo tuossa aikaisemmassa viestissä totesin, että se mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Uskoisin, että siitä voisi tehdä sellaisen johtopäätöksen, että en usko olevani oikeassa, mitä tulee sinun tai jonkun muun elämänkatsomuksellisiin valintoihin.



Minun elämänkatsomukseni lähestyy elämän suuria kysymyksiä vähän eri lähtökohdasta kuin sinun, joka mitä ilmeisimmin olet kristitty. Minun kohdallani se on oikein ja toimiva, ja uskoisin, että tässä asiassa voin aika turvallisesti väittää olevani oikeassa. ;)

Niin, minusta nöyryyteen kuuluu myös se, ettei oleta olevansa oikeassa. Enhän minä voi tietää, vaikka olisinkin ihan väärällä polulla. Ehkä Taivaan portilla saankin kuulla, että oikea vastaus olisikin ollut mormonit (niin kuin joskus South Parkissa kävi)!



Mutta asian ydin onkin se, että luottaa ja uskoo. Voihan olla, että loppujen lopuksi on sama mihin luottaa ja uskoo, kunhan vain osaa olla uskossaan " lapsen kaltainen" , niin kuin Kristus opetti. Minusta Oktis tiivisti omatkin ajatukseni todella hienosti: " Ja, päinvastoin kuin zkelvin kirjoittaa, minusta se nimenomaan pakottaa itsetutkisteluun: nöyrtyminen sen ajatuksen edessä, ettei itse millään voi tietää ja ymmärtää kaikkea, nimenomaan saa ihmisen ymmärtämään ettei hän itse voi olla aina oikeassa. Ja se jos mikä on oppimisen arvoinen asia tässä maailmassa."



Toki pidän itsekin ongelmana, jos herkästi johdateltavat ihmiset päätyvät johonkin Daavidin oksa -tyyppiseen lahkoon. Joku tolkku toki kritiikittömyydessäkin pitää olla. Mutta itse näen kyllä nykypäivän ihmisten ongelmana enemmänkin liiallisen kriittisyyden ja kyynisyyden. Kriittisyys on toki hyvä asia, kun puhutaan vaikkapa yhteiskunnallisista asioista, mutta uskontoon se ei mielestäni sovi. Ymmärrän kyllä, että tämä asenne voi monesta kuulostaa hirveältä ja patavanholliselta ja sokealta. Minusta liiallinen kriittisyys ja liian älyllinen suhtautuminen asioihin on usein henkisen rauhan löytämisen este.



Minulle vaikeita uskonnon " dogmeja" ovat olleet esim. kirkon suhtautuminen naispappeuteen, esiaviollisiin suhteisiin, aborttiin ja homoseksuaalisuuteen. Minun on kieltämättä ollut pakko " tarkistaa" omaa kantaani kyseisiin asioihin. Ja omasta mielestäni tämä pohdiskelu on laajentanut näkökantaani. Minulla on kuitenkin edelleen tuoreessa muistissa se miten aiemmin näistä asioista ajattelin, mutta nyt näen asioissa myös toisen puolen.

Enkä siksi sitä kommentoinut ensimmäisessä viestissä. Mutta toki luin lauseesi heti aluksi - miksi olisinkaan hypännyt aloituksen yli?

zkelvin:

Taidamme olla niitä ihmisiä, jotka nyt eivät vaan ymmärrä toisiaan. Minulla ei ole tapana ilkeillä kenellekään. Se ei ole minun elämänkatsomukseni mukaan sopivaa.

Pitää kai alkaa käyttää enemmän hymiöitä.

Et määritellyt kristinuskon jumalakuvaa, vaan tuo lause oli nyt hiukan abstraktimpi viittaus siihen, että aikaisemmin todettiin, että ihmisen pitää nöyrtyä ja hyväksyä, että jumala nyt on jonkinlainen (en tiedä siis minkälainen) ja että hän on ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. Magdalena totesi, että on hyvä ja helpottavaa, kun voi nöyrtyä ja jättää etsiskelyn siihen ja hyväksyä jumala ja uskonto sellaisenaan. Ja tätä peilasin Tinurin tekstiin, joka taas oli enemmänkin henkilökohtaisen valinnan ja itsetutkiskelun kannalla.

Niin, minä olen nöyrtynyt siihen, että Jumala on loppujen lopuksi käsityskykyni ulkopuolella. Ja se onkin kovin helpottavaa: minun ei tarvitse olla oikeassa (toki minulla on oma jumalakuvani, persoonastani ja elämänkokemuksestani johtuva, mutta se ei tarkoita sitä että minun jumalakuvani olisi oikeampi kuin jonkun toisen). En siis palvo itseni näköistä Jumalaa.

Eikö tällainen nöyrtyminen ole kuitenkin hyväksi?

Tällainen nöyrtyminen ei tietenkään tarkoita sitä, että kasvu jäisi siihen paikkaan ja että ihminen jotenkin pysähtyisi. Sitä paitsi kristinuskoon kuuluu olennaisesti jatkuva itsetutkiskelu ja nimenomaan henkilökohtaista uskoa korostetaan. Siksi minusta on väärin tehdä jaottelu tyyliin " Magdalena = krittinen ajattelu pois" >< " Tinuri = henkilökohtainen valinta ja itsetutkiskelu" .

Sitä paitsi olen varma siitä, ettei nöyrtyminen ole vain kristinuskoon kuuluva asia. Varmasti muslimit ainakin tunnistavat sen. Mutta ovat kai siitä muutkin palstalla kirjoittaneet?

Toivoisin myös, ettet heti vain alkaisi olettaa meidän olevan niin erilaisia ihmisiä, ettemme voisi ymmärtää toisiamme. Eikö olisi parempi kuitenkin yrittää ymmärtää ja löytää keskusteluyhteys, ettei vain jäisi ensivaikutelmien ja ennakko-oletusten varaan?

Tuli muuten mieleen vielä yksi kysymys: onko sinulla Zkelvin kokemuksia siitä, että uskontosi dogmat ovat moraaliasi vastaan? Miten olet sitten siihen suhtautunut?

Oktis:

Eikö tällainen nöyrtyminen ole kuitenkin hyväksi?

Sitä paitsi olen varma siitä, ettei nöyrtyminen ole vain kristinuskoon kuuluva asia. Varmasti muslimit ainakin tunnistavat sen. Mutta ovat kai siitä muutkin palstalla kirjoittaneet?

Eihän se, että ei löydä itseään vain yhden maailmanuskonnon kirjaan kirjoitetuista dogmeista tee kenestäkään nöyrän vastakohtaa? Minusta on tämän Suuren Voiman typistämistä väittää sen kuuluvan vain tiettyyn, yhteen uskontoon tai ajatussuuntaan. Jumala - kenelle se kuuluu? Kuuluuko se kristityille? Muslimeille? Juutalaisille? No buddhalaisille se nyt ei ainakaan kuulu, eikä pakanoille... ;)

Siitähän koko tämä ajatus lähtee, että Jumala on kaikki. Kaikki on Jumala. Ja se kaikki kätkee sisäänsä kaikki uskonnot, kaikki ihmiset, kaiken. Jumala on. Ei Jumala vaadi MEILTÄ mitään, sillä Jumala vain yksinkertaisesti on. Mehän tässä yritämme vääntää Jumalaa milloin minkäkinlaiseen muottiin, ja vielä riitelemme siitäkin, mitä Jumala ei ole, mitä ja miten Jumala SANOO tai TEKEE. Kukas senkin on päättänyt, että Jumala on substantiivi? Entäs jos Jumala onkin verbi?

Kukin kutsuu tätä " kaikkeutta" haluamallaan nimellä, ja löytää sen ilmentymän haluamastaan uskonnosta. Mutta minulle nämä kaikki uskonnot ovat saman asian jatkumoa, osa vaaaaaaaaaltavaa kokonaisuutta, jonka edessä ei mitenkään muuten voi ollakaan kuin äärimmäisen nöyränä polvillaan.

Meitä on kai jo 6 miljardia. Osa meistä uskoo yhtä, osa toista, osa kolmatta...

MITEN me emme voi ymmärtää, että yhtä lailla, kun puhumme eri kieltä, mutta tarkoitamme samaa asiaa, syömme erilaisia ruokia, mutta saamme mahamme täyteen, vietämme erilaisia juhlia, mutta juhlimme samaa asiaa, me kaikki tavoillamme etsimme yhteyttä siihen yhteen ja SAMAAN. Siinä eivät näkemyserot paljon paina, kun peruutetaan pikkuisen taakse päin ja tarkastellaan isoa kuvaa.

Sanan Jumala voi tässäkin yhteydessä korvata Allah, energia, Voima, Luoja, Ukko tai vaikka hengellinen sähkö - valitse mieleisesi.

Kyllähän sitä näkee kristityn elämästä, että " dogma" sellaisena kuin minä sen ymmärrän, on vaikea toteuttaa. Yksin anteeksiantaminen on tosi vaikea asia. Monesti ajattelee, että kyllä tämä asia on niin vaikea, että minulla on oikeus olla katkera. Kuitenkin Jumala haluaa meidän antavan anteeksi aina ja joka tilanteessa.



Tuolla kirjoitetaan myös siitä, että mies on vaimon pää. Mielestäni siellä AV-palstalla on kirjoiteltu tosi hienoja asioita. Minäkin puhun siitä, että kyllä miestä usein kannattaa totella. Mutta mitä tein viime viikolla, kun mies päättikin maksaa eri laskut kuin mitä minä olisin maksanut? Huusin hänelle, että hän on hullu ja idiootti ja kaikkea muuta pahaa. Tosin tässä oli kyse mm. väärinkäsityksistä ja uuden systeemin opettelusta meidän taloudessa, mutta en kai silti voi puolustella itseäni ja omaa käytöstäni.



Kyllä kristinuskon oppeja on vaikea noudattaa ja tulee tehtyä paljon niitä oppeja vastaan.