Miksi pienen perheen äidit...?

lähipiiristä? Omassa tuttavapiirissäni ei ainakaan ole tapana aikuisten ihmisten nälviä kenellekään tai arvostella toisten ratkaisuja. Tuttavapiiriin mahtuu niin yksilapsisia, parilapsisia kuin useampilapsisiakin perheitä, ja kaikki (järkevät ja sivistyneet) ihmiset jakavat sen näkemyksen, että jokainen pariskunta/perhe elää juuri niin kuin heille on luontevaa ja mielekästä.



Ja jos nyt sitten puhutaankin netin keskustelupalstoilta välittyvästä ihmiskuvasta (joka tunnetusti ei ole kovin kaksinen) asian voi helposti myös kääntää toisin päin: miten useampilapsiset äidit jaksavat aina hämmästellä ja jopa tuomita yksilapsisuuden. Tässäkin ketjussa tuli ilmi, että jos naisella on vain yksi (tai pari) lasta, onhan oltava niin, että hän on kateellinen ja ihan oikeasti haluaisi lisää lapsia, mutta mies tietysti haraa vastaan.



Minä iloitsen aidosti jokaisen lasta haluavan pariskunnan uudesta raskaudesta/vauvasta, sillä saavathan ihmiset silloin juuri sitä, mitä toivovat. Olisi kiva, jos riittäisi ymmärrystä myös meitä kohtaan: meillä KUMPIKAAN pariskunnan osapuoli ei ihan oikeasti toivo lisää lapsia, ja olemme siis harvinaisen onnellisia, kun yksilapsinen perheemme on juuri sellainen kuin meille sopii ja jota toivomme. - Ja ei, tämä ei myöskään tarkoita, että olisimme jotenkin pettyneitä vanhemmuuteen, emme "jaksaisi" ainokaisemme hoitoa tai emme rakastaisi lastamme tai pitäisi yleisesti lapsista.



Vähän ymmärrystä kehiin erilaisten elämänratkaisuiden, oli ne mitä tahansa, kanssa, jookos!

..täysin väärä tulkinta... säälin heitä ja erityisesti heidän lapsiaan.... Jos on vähän lapsia, on yleensä paljon järkeä ymmärtää omia synnytyselimiä laajenmia asioita...

... kyse ei ole kateudesta, vaan siitä, että tämä äiti haluaa uuden vauvan aina, kun lapsi tulee yli kaksi vuotiaaksi. Syynä kuulemma se, ettei tipahda tuilta, eikä tarvitse mennä töihin. Lisäksi aina uuden vauvan tultua taloon, unohtaa äiti edellisen lapsen olemassaolon. Nyt tämä rouva odottaa kahdeksatta lastaan, menossa on aviomies nro 5 ja kolme vanhinta lasta on jo otettu huostaan! Kehuakko pitäisi ja olla kateellinen? Mistä jos saan kysyä?

Suurimmalla osalla perheistä lapsiluku on kuitenkin yhdessä päätetty, joten sen ei pitäisi kuulua muille.

Kiinnitän ehkä herkemmin huomiota avlla niihin kommentteihin, joissa painotetaan sitä ettei useamman lapsen äidit pysty tarjoamaan yhtä laadukasta lapsuutta kuin yhden lapsen äidit. Se saattaa välillä kirpaista, kun ajattelen, että ajattelevatkohan omat tuttunikin näin, koska ainakin av:lla se tuntuu olevan aika yleinen ajatusmalli.

Mutta kun kuulen moisen kommentin, palaan mielessäni omaan lapsuuteeni. Meitä oli 5, olimme todella onnekkaita sillä meillä oli toisemme. Ei vanhemmat kuitenkaan koskaan voi korvata ikätoveria. En tarkoita tätä syyllistävästi, mutta niin se on. Parhaat muistot ovat joko kavereiden tai sisarusten kanssa lähes kaikilla. Vanhemmat olivat kaikkien kanssa, meillä oli loistava isäkin joka vei retkille ja huvipuistoihin, leikki meidän kanssa ja siivosi. Äitini ja isäni olivat lapsuuteni yhdessä, erosivat kun olin 15. Mutta molempiin on erinomaiset välit. Ihanista vanhemmista huolimatta lapsuudestani olisi jäänyt paljon uupumaan ilman sisaruksia. Nykyäänkin on 4 ihmistä, joiden kanssa tietää olevansa loppuelämänsä. Kun vanhempani kuolevat, minulle jää tukiverkko sukulaisista. Jos sairastun, tiedän keneltä pyydän apua. Lapsillani on paljon leikkikavereita mökillä serkkujen muodossa, eivät he aikuisen jakamatonta huomiota tarvitse 24/7. Aikuinen ei kuitenkaan koskaan voi olla leikeissä niin aidosti mukana kuin lapsi.

En tarkoita, että yksilapsisen perheen lapsi olisi jotenkin onneton. Itselle kuitenkin isohko perhe oli lapsuuden siunaus. Aikuisena itsellä on sisaruksien kanssa aivan uskomattoman hyvät välit, joten ehkä tämä on osasyyllinen ajattelutapaani.

Toisille sopii yksi lapsi, toisille 10, toiset eivät pärjää edes yhden lapsen kanssa ja silti hankkivat lisää. Jotkut yrittävät pelastaa parisuhteen lapsilla ja jotkut tahtovat vain tukia. Meitä on moneksi, yhtä oikeaa ei ole olemassa.

Miksi pienen perheen äidit...?

Vastaus otsikon kysymykseen:

SIKSI

Niin, siis mikä helvetin kysymys toi on?

Ellei ole sen vertaa taitoa että osaisi lauseen kirjottaa oikein otsikkoon niin olisko viisinta mennä takas koulun penkille?

en tunnusta olevani katkera isompien perheiden äideille enkä todellakaan halua enempää lapsia meille. Enemmän itseä vaivaa se, että useamman lapsen äidit kuvittelevat olevansa täydellisiä äitejä ja muiden "epäonnistuminen/harmiintuminen" kiukutteleviin lapsiin on vain asenne kysymys.

- ja aikuistuessaankin - sekä vanhempien tukea että vertaistovereiden seuraa. Se, että on sisaruksia, ei kuitenkaan takaa läheisiä välejä ja toisaalta se, ettei sisaruksia ole, ei tarkoita yksinäisyyttä.



Itse olen yksilapsisesta perheestä, ja vaikken yhtään halua aliarvioida sisaruussuhteiden merkitystä, en itse koskaan muista kaivanneeni sisaruksia. Minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa olen kasvanut, ja he ovat minun siskojani kaikessa merkityksellisessä mielessä. Heidän kanssaan on koettu lapsuuden leikit päivästä päivään, ensirakkaudet ja ensimmäiset sydänsurut, naimisiinmenot, raskaudet ja erotkin, kuolemat ja syntymät. Paras ystäväni on ollut tukenani synnytyksessä ja minä olen haudannut ystäväni äidin hänen kanssaan (muuten, hänen biologinen sisarpuolensa ei osallistunut hautajaisiin tai niiden järjestelyyn). Elämä on eletty yhdessä, vaikkei se ole lähtöisin samasta kohdusta.



Miehelläni on aivan samankaltainen lapsuus: ei sisaruksia mutta pari lapsuudesta asti aikuisuuteen kantanutta "veljessuhdetta" läheisiin ystäviin. - Ei liene sattumaa, että mekin olemme päätyneet yksilapsiseen perhemalliin. Ja nyt kun katson omaa lastani (hän on 12-vuotias) hänellä on ainakin kaksi "veljeä": saman ikäinen sukulaislapsi, jonka kanssa on kasvettu vauvasta asti ja jo tarhaiässä solmittu läheinen ystävyys naapurin poikaan, tarhatoveriin, luokkatoveriin ja harrastustoveriin...Nyt pojat kolkuttelevat murrosiän kynnyksiä yhdessä ja päivittäin ollaan yhdessä.



Tunnen toki paljon sisaruksia, jotka ovat myös aikuisena läheisiä. Silti tunnen myös niitä, jotka eivät ole juuri missään väleissä tai jopa tappelevat aina kaikesta ja hankaloittavat toistensa elämää. Sisaruus on parhaimmillaan suuri rikkaus, mutta "sydämen ja arjen sisaruutta" voi saavuttaa yhteisen kasvupinnan, historian ja yhdessä koetun kautta ilman yhteistä biologiaakin, ja toisaalta yhteinen perimä ja lapsuudenkoti eivät sitä automaattisesti takaa.

miten vittuillaan naiselle joka halunnut enemmän kuin yksi tai kaksi lasta. On se tietty kiinni siitä että kokee itse olevansa jotenkin riittämätön!

niitä on pakjon tuttavapiirissä ja kyllä ne ovat yksinäisiä...

Minulla yhden lapsen äitinä on täysin päinvastaisia kokemuksia. "Sulla on niin helppoa, ethän sä tiedä lastenhoidosta mitään, helppohan se on olla hoikka, levännyt, hyväntuulinen, huoliteltu, saada lapsi hoitoon, kun on vain se yksi lapsi" ja sitä rataa.



Ikinä en ole ääneen taivastellut kenenkään perhekokoa ja lasten lukumäärää. Joskus kyllä mielessäni hiljaa mietin, että miksi piti tehdä vaikkapa se kolmas lapsi, kun jo niiden kahdenkin kanssa on niin raskasta ja työlästä, ainakin valituksen määrän perusteella. Mutta eipä kuulu minulle.

Olen samaa mieltä kanssasi.



Meidän perheessä kukaan ei ole koskaan halunnut lisää lapsia meidän perheeseen ja olemme tyytyväisiä. Ei siis ole syytä katkeruuteen ja ilkeilyyn.



Saatan kyllä ihailla hyvinvoivia useampilapsisia perheitä. Ja vastaavasti tuntea surua jos perheessä on esim. jaksamisongelmia.

niitä on pakjon tuttavapiirissä ja kyllä ne ovat yksinäisiä...

kun ehdit tarkkailla tuttavapiirin lasten kaverisuhteita. Ehkä sinulla ei ole niitä omia lapsia, niin ehdit käyttää aikaasi kaikenlaiseen joutavaan. Itselläni ei ainakaan ole harmaita käsitystäkään tuttavaperheiden lasten kaverisuhteista. Tai no, yksi kertoi, että keskimmäinen lapsi valitteli kavereiden puutetta, kun esikoinen oli koulussa ja nuorin vauva, ja keskimmäinen oli otettu päiväkodista pois äidin perhevapaiden ajaksi. Mutta ei kai se sitten sun logiikan mukaan yksinäinen sitten ollutkaan...

23, olet aivan oikeassa että yksilapsisen perheen lapsi voi olla aivan yhtä hyvät "sisarussuhteet" omaava, vaikkei olisikaan biologisia sisaruksia. Läheiset ihmissuhteet ovat kaikille tärkeitä.



En vain ymmärrä, miksi suurperheiden kimppuun hyökätään tälläkin palstalla. Jos jollakulla on vaikka 6 lasta, lapset voivat olla aivan yhtä onnellisia kuin 1 lapsisen perheen ainokainen. 6:n lapsen perheessä se vanhempien huomio on jaettu sisarusten huomioksi. Tietenkään kaikki eivät jaksa sitä sekamelskaa ja meteliä, mikä 6:sta lapsesta lähtee. Mutta joku kestää, jolloin suurperhe on oikea ratkaisu. Hyvä vanhemmuus ei ole verrannollinen lasten määrään ja ison perheen äiti ei ole vain "synnytyskone". Toiset vain tahtovat enemmän lapsia, toiset vähemmän. Yhden lapsen perheessä kaverisuhteet muodostuvat erittäin tärkeiksi kun taas suurperheessä sisarussuhteet voivat olla kavereita tärkeämpiä. Mutta sisarten vaikutusta ei saa vähätellä, heidän huomionsa lapsena voi olla jopa kehittävämpää kuin vanhempien. Eikä vanhempien tarvitse keksimällä keksiä tekemistä, kun sisaret kyllä keskenään keksivät omat inkkari-, orava- ja hippaleikkinsä ja pelaavat Aftikan tähteä. Näin ainakin meillä oli.



Niin, itselläni on 2 lasta, haluaisin kyllä kolmannen mutta vielä ei ole sen aika.

usein ovat yksinäisiä. Tulevat notkumaan aamusta iltaan toisten pihoille ja selvästi kaipaavat seuraa. Meilläkin näitä notkujia riittää kun omat vanhemmat eivät viitsi heidän kanssaan olla eikä ole leikkikavereita lomilla. Muut ovat perheen kanssa mökillä tms ja ainokaisella ei ole ketään. SEN VAAN HUOMAA!

erittäin onnellista olevaa lasta eikä koskaan ole kaverista pulaa. Itse asiassa jatkuvasti puhuvat että "sitten kun meille tulee nelkäs lapsi". En ole hennonnut kertoa ettei tule. Mulla ei ole mitään tarvetta nälviä yksilapsisia perheitä kun olen erittäin tyytyväinen omiin ratkaisuihini...

usein ovat yksinäisiä. Tulevat notkumaan aamusta iltaan toisten pihoille ja selvästi kaipaavat seuraa. Meilläkin näitä notkujia riittää kun omat vanhemmat eivät viitsi heidän kanssaan olla eikä ole leikkikavereita lomilla. Muut ovat perheen kanssa mökillä tms ja ainokaisella ei ole ketään. SEN VAAN HUOMAA!

etkö tosiaan halua sitten omille lapsillesi muita kavereita kuin omat sisarukset? En pidä ihan terveenä tuollaista perhedynamiikkaa, jossa lapsille ei hyväksytä kavereita oman perheen ulkopuolelta. Oletteko jotain lahkolaisia tms.?

se ei tarkoit asittä etteikö joskus haluttais olla oman perhee kesken. Silti nämä notkujat eivät vaan muuta tee kuin aamusta iltaan ovat tulossa meille ja jäisivät suunnilleen kai asumaan ellen patistaisi kotiin. Minusta se on surullista...ja ahdistavaa!

en mä ainakaan oo koskaan ollut hetkeäkään katkera isojen perheiden äideille. Miks ihmeessä, nämähän ovat elämän valintakysymyksiä.(yleensä) Mulla 2 lasta ja kysyttäessä, vieläkö lisää tulee, vastaan aina suoraan ettei haluta lisää lapsia. Se on mulle ihan sama tekeekö yhden vai kymmenen lasta, mitä se kenellekkään kuuluu.

toisten nurkissa luuhaamassa. Kertoo siitä että lapsi kaipa jotain mitä kotona ei ole esim seuraa ja huomiota!Itse en ainakaan antaisi omien lasten olla aamusta iltaan toisten pihoilla ja kotona...missä on se oma perhe ja oman perheen aika puolin ja toisin? Munkin lapsilla muutama ainokainen kaverina ja on se hemmtin surullista kun edes omat vanhemmat eivät viitsi antaa aikaa vaan mieluusti antavat sen ainokaisensa olla toisten hoteissa. Ja väistämättä tulee mieleen säälin tapaista tunnetta kun mietin näitä lapsia yksinään pyörimässä jossain perheen mökillä...päivästä toiseen ja viikosta toiseen. Jos ei voi tehdä tai halua ainokaista enempää niin pitäis kyl sit panostaa siihen ettei lapsi koe yksinäisyyttä.

koska täällähän jatkuvasti nälvitään isojen perheiden äideille :D