Lue keskustelun säännöt.
Rakastan miestäni, kuin veljeä, kuin lasteni isää,
10.09.2011 |
mutta en rakasta häntä, kuten aviomiestä, rakastajaa... En halua häntä, jos hän nyt ei varsinaisesti vastenmielinenkään mielestäni ole.
Hän on vain yksinkertaisesti väärä mies minulle. Väärä siltä kantilta, jos haluaisin elämänkumppanin, en kämppäkaveria ja ihmistä jakamaan arjen.
Silti se ei ole riittävä syy erota, vaikka tiedän minulle olevan sen oikean miehen toisaalla. Sitä pitää tyytyä siihen, mitä jo on ja olla onnellinen siitä, että mies on hyvä mies, osallistuva, huolehtii lapsista, joita on kolme, käy työssä, ansaitsee kohtalaisesti. Äkkipikainen kyllä, mutta muuten kaikin puolin hyvä mies.
Se on silti aika raastava tunne tajuta, että elää elämänsä väärän ihmisen rinnalla vain siksi, että aikoinaan tuli päädyttyä yhteen ja tehtyä lapsia.
Kommentit (19)
vaan rakkaus oli niin suuri ja mahtava etta muutin ulkomaille sen peraan. pitaa vaan hyvaksya etta kaikella on aikansa. en kuitenkaan aio erota kuin ehka sitten kun lapset on jo pois kotoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vaan rakkaus oli niin suuri ja mahtava etta muutin ulkomaille sen peraan. pitaa vaan hyvaksya etta kaikella on aikansa. en kuitenkaan aio erota kuin ehka sitten kun lapset on jo pois kotoa.
Jokainen suhde muuttuu kaverillisemmaksi ajan kanssa. Säpinä ja perhoset mahassa kuuluvat ihastumiseen, mutta harvemmin se meno jatkuu vuosikymmeniä. Toki säpinää voi löytää uudelleenkin suhteen eläessä ylä- ja alamäkiään.
Voisitteko perustella, että MITÄ te oikein haluatte lisää? Minusta olette kiittämättömiä.
Olen tuntenut näin jo pitkään, mies ei ehkä aavista, mutta tuskin hänkään on onnensa kukkuloilla tässä liitossa. Unelmoin päivittäin eläväni vielä joskus suhteessa, jonka mielestäni ansaitsen. Kaipaan hellyttä, intohimoa ja sielujen sympatiaa. Mies on kaikin puolin ihan hyvä mies, mutta minua varten vain kaverina, ystävänä. Kun ajattelen aikaa taaksepäin, en usko, että meillä oli alkuaioinakaan kovin intohimoista tai että olisimme (olisin) kokenut löytäneemme sielunkumppanit toisistamme. Olimme tosi nuoria ja sitä vaan jossain vaiheessa tuli mentyä naumisiin ja nyt on lapsikin.. Huokaus. Ehkä seuraavassa elämässä sitten.. Tsemppiä sulle, tiedän tasan tarkkaan sun fiilikset.
Ettekö te tiedä että HYVÄ suhde on semmoinen, joka ajan myötä muuttuu hyväksi ystävyydeksi. Tietenkin siihen liittyy myös seksi ja hellyys, mutta kannattaa olla onnellinen, jos tuntee ystävyyttä parisuhteessa. Ihmeellistä kitinää ja "intohimon" kaipausta täällä. Lukekaa parisuhteen kehityspsykologianne!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on eräs tärkein ja kantavin asia koko suhteessa.
Ihanaa, että paras ystäväni on oma mieheni. Arvostgan toverillista kumppanuutta enemmän, kuin hetken intohimoa, mutta kyllä niitäkin hetkiä välillä tarvitaan ja on. Jos oma elämä on tylsää, pakkoko se on kumppanin niskoille syy siitä laittaa? :)
Ja hyvä että miestäsi rakastat edes jotenkin ja hän on sen arvoinen. Omastani en ole niin varma, En edes minkään sortin kaverina voi häntä mieltää, koska hän kohtelee minua törkeästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
itse täytän 30 ja samantyylsiä kriiseilen
kun nukutaan eri sängyissä ja seksiä viimeksi keväällä. Läheisyys mennyt. Enkä voi kuvitella läheisyyttä hänen kanssaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tosin rakkautta ei ollut, edes veljellistä.
Oli se raastavaa, totta. Päätin silti pysyä suhteessa, kun kerta oli lapsiakin tehty. Juurikin sen takia, että ajattelin elämän nyt vaan olevan tätä, turha odottaa muuta.
Tilanne ajautui kuitenkin sellaiseksi, että oli pakko lähteä. Päivääkään en ole katunut lähtöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
epärealistiset odotukset elämältä? vaihda ja huomaa muutaman vuoden kuluttua, kuinka intohimo on taas muuttunut toveruudeksi.
miten nykyihmiset voi olla jotenkin naiveja ja odottaa sitä veretseisauttavaa prinssinnakkia, jonka kanssa loppuelämä on yhtä ilotulitusta?
ei tapahu, tyytykää siihen, mitä teillä on.
joka tapauksessa ns. sielunkumppanuus on ihanin tunne ikinä. Dramaattisesti ilmaisten se poistaa hetkeksi jopa kuolemanpelon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastumisen "aivovaurio" kestää vain kaksi vuotta elämästä. Jos haluaisi elää ainaisessa rakastumisen huumassa, kiihkossa ja rakastajattarena, pitäisi miestä vaihtaa 2v välein. Jotkut tätä tekevät, mutta taas toiset tajuavat, että intohimoinen rakkaus muuttaa muotoaan. Siitä voi tulla ehdotonta rakkautta, sitä, mitä perheenjäseniin kohdistetaan.
Pelottomuus, suruttomuus, vihattomuus, intohimo jne. rakkaudessa ovat ohimeneviä, kuten myös rakastumisen aiheuttama intohimo. Yleensä ensimmäisen 5 vuoden aikana aivot paranevat.
Todellinen yhdessäpitäjä ei olekaan intohimoinen rakkaus, se olisi biologisesti moniavioisuuteen johtavaa, vaan kiintymys. Kiintymystä ohjaa hormonit, ei "aivovaurio" kuten rakastumisessa.
perustanut ja suhteesta kaikkoaa alkuhuuma, sellaista se on useimmissa perheissä. Ei rakastumisen tunne ole sama asia kuin se että viettää arkea yhdessä, kasvattaa lapsia ja huolehtii yhdessä siitä että perheellä riittää rahaa asuntoon ja ruokaan. Romantiikalla ei ole mitään tekoa sen kanssa. Ihmiset vaan raukat luulee, että jotain on vialla...
Koska niinhän se vaan menee, että elämä muuttuu tylsäksi?
Ja sen verran vielä, että mieheni ei tosiaan ole paras ystäväni, jos ystävyyttä on ollenkaan... En puhu hänelle mistään, paitsi arjen pyörittämisestä eikä hän edes halua tietää. Ei myöskään puhu omista ajatuksistaan eikä tunteistaan, vaikka kysyisin.
Loppujen lopuksi mieheni ei edes oikeastaan tunne minua, ei tiedä, millainen olen, mitä toivon, mitä pelkään...
Ap:n kirjoitus on kuin suoraan mun elämästä! Ymmärrän täysin. Minä en vaan kestänyt sellaista elämää..
Todettakoon se pieni ero, että mun mies ei ole äkkipikainen(minä kylläkin).