Kysymys kirkosta eronneille. (rakentavassa hengessä..)

ratkaiseva tekijä, miten voisin valita "oikean" uskontokunnan? Buddhalaisuuskin puhuttelee minua enemmän kuin kristinusko. Tunnen monia ihania uskovia ja tapakristittyjä. En silti halua kuulua kristilliseen yhteisöön.

Että kun uskoon aina kuuluu myös epäusko. En usko, että yksikään kirkon työntekijä sen paremmin kuin seurakuntalainenkaan on välttynyt epäilyksen ja luottamuksen hetkistä. Mutta että siitä huolimatta, miltä itsestä tuntuu milloinkin, voisi uskoa, että kirkossa on jotain, johon haluaa siltikin kuulua. Luulen, että moni ajattelee näin. Että ei ehkä koe itseään varsinaisesti uskovaksi, mutta silti ajattelee, että kirkko puolustaa niitä arvoja joiden takana haluaa itsekin olla.

Itselleni minulle on vierasta jakaa ihmiset uskoviin ja ei-uskoviin, koska uskoon kuuluu myös ei-uskon hetket ja varmaan puolestaan ei-uskovakin edes joskus häivähdyksenomaisesti miettii, uskoako sittenkin.

Itseä puhuttelee symboli, että ihmisen usko on aika lailla vesiväriä, se liukenee elämän myrskyihin. Mutta että Jumala on se, mihin "veteen" se ihmisen usko liukenee.

Saa vielä jatkaa keskustelua!

Ja mukavaa päivän jatkoa kaikille!

Kunnioitan kyllä esim. kirkon tekemää humanitaarista työtä. Monet kirkon työmuodot ovat aivan vertaansa vailla ja voisinkin ihan mielelläni maksaa kirkollisveroa siinä mielessä. Mutta tämä ei kuitenkaan muuta sitä perustavaa ongelmaa, että en usko. Ja mielestäni se, että tietää ettei usko on aivan eri asia kuin se, että uskoo, mutta välillä horjuu uskossaan.

ei olisi muutokset vaikuttaaneet mihinkään suuntaan

Miksi vanhemmillani oli oikeus liittää minut uskonnolliseen yhteisöön, johon en ole koskaan halunnut kuulua? Miksi olen sen valinnan vuoksi joutunut vastoin vakaumustani opiskelemaan "omaa uskontoa" ja osallistumaan uskonnon harjoittamiseen 18-vuotiaaksi asti?



(Nykyään kirkollisvaaleissa saa äänestää 16-vuotiaat, mutta kirkosta voi erota vasta 18-vuotiaana.) Miten perustelette kirkon pakkojäsenyyden?

mieluummin puolueettomia ja sitoutumattomia hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka ovat avoimia kaikille. En pidä ihmisten jakamisesta eri leireihin uskonnon tai minkään muunkaan asian vuoksi.

päällimmäisenä kuitenkin kirkon virallinen kanta seksuaalivähemmistöihin. En voi mitenkään tukea "kerhoa", joka saarnaa lähimmäisenrakkaudesta ja samaan aikaan sulkee ihmisiä ulkopuolelle milloin milläkin syyllä. Koin myös, ettei seurakunnalle kelpaa epätäydellinen ihminen muutoinkaan, vaan vaatimuksena on tiettyyn muottiin asettuminen ja vaikeneminen.



Minusta evlutseurakunta on ahdistava, suvaitsematon, rakkaudeton ja perustuu pitkälti hirvittävän synkkään ja syyllisyyttä ja häpeää aiheuttavaan herrapelkoon. Kirkosta on ilo ja rakkaus kaukana, tilalla on pelko jumalan rangaistuksesta ja ainainen syyllisyys jostain omaan persoonaan tai edesottamuksiin liittyvästä. Ilotonta elämää.



Koen olevani perusteiltani hyvä ihminen tai ainakin pyrin hyvään. Silti en koskaan ikinä tuntenut olevani tervetullut seurakuntaan sellaisena kuin olen. Kirkko ei hyväksy ihmisiä sellaisenaan, vaan "mukaan pääsyyn" liittyy aina erilaisia vaatimuksia, jotka ulottuvat persoonasta siihen, miten kirkossa vaikkapa pukeudutaan.



Koen myös, että kristinusko on monelle tapa paeta omaa vastuuta omista valinnoistaan: kaiken voi aina vierittää saatanan harteille ja pyytää jumalalta anteeksiantoa sen sijaan, että pyytäisi sitä esimerkiksi ihmisiltä joita kohtaan on tehnyt väärin.



En ole missään kokenut niin suurta suvaitsemattomuutta, kapeakatseisuutta ja suoranaista vihaa ja inhoa, kuin kirkossa. Siksi erosin.

En ole uskovainen, en siis usko kristinuskon oppeihin, en jumalan olemassaoloon enkä mihinkään yliluonnolliseen. Kirkosta erosin 90-luvulla, jolloin homoista käytiin kirkon piirissä samanlaista keskustelua kuin viime aikoina. Keskustelu oli niin typerää, etten halunnut kuulua siihen sakkiin enää edes muodollisesti. Suhtaudun uskontoihin yleisesti ihan positiivisesti. Ne tuovat monelle lohtua vaikeissa elämäntilanteissa. En itse ole homoseksuaali.

mieluummin puolueettomia ja sitoutumattomia hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka ovat avoimia kaikille. En pidä ihmisten jakamisesta eri leireihin uskonnon tai minkään muunkaan asian vuoksi.

Kirkko on yhteisö, johon voi kuulua vain osa ihmisistä. On turha yrittää väittää muuta. Kirkko on uskonyhteisö. Kaikki suomalaiset - saati koko maailman ihmiset - eivät jaa samaa uskoa, vaikka kirkko käyttäisi kaikki rahansa lähetystyöhön.

Nykyajassa tarvitaan enemmän sellaisia yhteisöjä, jotka eivät perustu samankaltaiseen uskoon, ulkonäköön, seksuaalisuuteen tms., vaan ovat avoimia ihan jokaiselle. Erilaisten ihmisten tulee saada olla erilaisia ja ajatella eri tavoin ja silti voida kuulua yhteisöön. Uskonyhteisö on väistämättä pienemmän porukan yhteisö, sillä siinä ei ole tilaa eri tavoin uskoville.

Mm. naispappeuden suhteen on sallittu miespappien harjoittaa laillistettua työpaikasyrjintää, homoparien kohtelu epätasa-arvoisina jne.

mutta mielestäni siellä on hienoa se, että kirkot ovat pieniä aitoja yhteisöjä, joita ei pyöritetä massiivisen kirkollisverojärjestelmän turvin.

Nykyajassa tarvitaan enemmän sellaisia yhteisöjä, jotka eivät perustu samankaltaiseen uskoon, ulkonäköön, seksuaalisuuteen tms., vaan ovat avoimia ihan jokaiselle. Erilaisten ihmisten tulee saada olla erilaisia ja ajatella eri tavoin ja silti voida kuulua yhteisöön.

Joskus olen tullut ajatelleeksi sitä että kirkko opettaa ihmiset pienestä pitäen lajittelemaan ihmisiä me ja ne -läjiin. Uskovat - ei-uskovat, uskovien sisällä paremmat uskovat ja huonommat uskovat. Luin kerran Raamattua ja oikein hämmästyin miten halveksivaan sävyyn siellä puhuttiin toisin ajattelevista. Sieltä me imaistaan tietynlainen asenne huomaamattamme, esim. muihin kansoihin ja uskontoihin. Oikein tuntuu miten tajunta laajene kun kuvittelee yhteisöä johon tarkoituksella haettais ERILAISIA ihmisiä, ei samanlaisia.

Minkä olisi kirkossa/sen toiminnassa/arvomaailmassa pitänyt olla toisin, että ET olisi eronnut?

Voisitko liittyä takaisin kirkkoon, jos jokin kirkossa muuttuisi? Mikä? Onko se se sama asia, jonka takia erosit, vai onko fokukseksi noussutkin joku muu?

Olin jäsenenä tavan vuoksi, välillä ero tuli mieleen, mutta en saanut aikaiseksi. Minulla asetelma oli toisin päin, ei ollut mitään syytä kuulua kirkkoon. Olen käyttänyt palveluja viimeksi 15-vuotiaana rippikoulussa, jonka kävin vanhempien painostuksesta. En usko yliluonnolliseen.

En voisi liittyä takaisin. Käytän osan kirkollisveroon menneestä rahasta minulle tärkeää hyväntekeväisyyteen.

mutta mielestäni siellä on hienoa se, että kirkot ovat pieniä aitoja yhteisöjä, joita ei pyöritetä massiivisen kirkollisverojärjestelmän turvin.

fanaattisuus. Luulen että Suomen systeemi on kuitenkin parempi.

koska kirkolla ei mielestäni ole oikeutta määrätä tai sanoa, kuka huolitaan kirkon jäseneksi. Esim. homot/lesbot. Jeesus sanoo: "antakaa kaikkien lasten tulla luokseni". Kirkko on alkanut mielivaltaisesti valita ihmisiä, jotka "kelpaisivat" jumalalle. Siksi erosin.

Jeesuksen sanoma on rakkauden sanoma. Kirkon pitäisi olla ensimmäisenä puolustamassa heikkoja ja syrjittyjä. En voi hyväksyä syrjintää.

Viime aikoina uskoa kirkkoon on minulle tuonut Irja Askola. Erittäin hieno ja viisas ihminen, joka tuntuu aidosti pyrkivän vuoropuheluun, mutta ei toisaalta kuitenkaan kumartele vanhoillisten piirien edessä vaan puolustaa rohkeasti esim. vähemmistöjä.

Voisin liittyä uudestaan, jos kirkko linjauksissaan osoittaisi että rakkauden ja armon sanoma on otettu tosissaan. Nyt ei vielä ole sellaisia merkkejä riittävästi näkyvissä.

Minkä olisi kirkossa/sen toiminnassa/arvomaailmassa pitänyt olla toisin, että ET olisi eronnut?

Voisitko liittyä takaisin kirkkoon, jos jokin kirkossa muuttuisi? Mikä? Onko se se sama asia, jonka takia erosit, vai onko fokukseksi noussutkin joku muu?

Tosiaan, kysymys pitäisi asettaa toisin päin. Se, että kuuluu johonkin järjestöön, vaatii perustelun. Se, että ei kuulu, ei vaadi perustelua. Jos eroaa järjestöstä, johon ei itse ole liittynyt, ei tällöin eroamistakaan oikeastaan tarvitse perustella.

monille uskonnot ovat erittäin tärkeitä. Upeaa, jos alkoholisti lopettaa juomisen tultuaan uskoon tai rankkoja asioita kokenut löytää uskosta lohdutuksen!

Olen joskus kuullut ihmisten ihmettelevän sitä, miten joku voi toimia hyvin ja oikein ilman uskontoa. Jos joku tarvitsee uskontoa siihen, ettei tapa lähimmäisiään tai varasta, olen erittäin iloinen siitä, että heillä on uskontonsa!

Ihmiset ovat erilaisia. Toiset kaipaavat uskontoja, toiset eivät. Kunnioittakaamme sitä!

Suhtaudun uskontoihin yleisesti ihan positiivisesti. Ne tuovat monelle lohtua vaikeissa elämäntilanteissa.

Mutta eivät hekään saa minua liittymään kirkkoon, koska en usko heidän Jumalaansa.

Viime aikoina uskoa kirkkoon on minulle tuonut Irja Askola. Erittäin hieno ja viisas ihminen, joka tuntuu aidosti pyrkivän vuoropuheluun, mutta ei toisaalta kuitenkaan kumartele vanhoillisten piirien edessä vaan puolustaa rohkeasti esim. vähemmistöjä.

Viime aikoina uskoa kirkkoon on minulle tuonut Irja Askola. Erittäin hieno ja viisas ihminen, joka tuntuu aidosti pyrkivän vuoropuheluun, mutta ei toisaalta kuitenkaan kumartele vanhoillisten piirien edessä vaan puolustaa rohkeasti esim. vähemmistöjä.

Askola on melkein onnistunut pelastamaan.

Voisiko kirkko hyväksyä sen, että kaikki eivät usko samaan Jumalaan ja kirkon jäsenmäärä väistämättä pienenee? Miksei kirkko keskity niihin ihmisiin, jotka uskovat ja/tai haluavat olla kirkon jäseniä? Miten tärkeää on lähetystyö ja ihmisten pitäminen "väkisin" kirkossa?

Joskus olen tullut ajatelleeksi sitä että kirkko opettaa ihmiset pienestä pitäen lajittelemaan ihmisiä me ja ne -läjiin. Uskovat - ei-uskovat, uskovien sisällä paremmat uskovat ja huonommat uskovat. Luin kerran Raamattua ja oikein hämmästyin miten halveksivaan sävyyn siellä puhuttiin toisin ajattelevista. Sieltä me imaistaan tietynlainen asenne huomaamattamme, esim. muihin kansoihin ja uskontoihin. Oikein tuntuu miten tajunta laajene kun kuvittelee yhteisöä johon tarkoituksella haettais ERILAISIA ihmisiä, ei samanlaisia.