Keskenmenon jälkeen uusi raskaus.

Itselläni alkoi uusi raskaus heti keskenmenon jälkeen (joka tapahtui 9. viikolla), yksiäkään kuukautisia ei ollut välissä. Raskaus sujui fyysisesti hyvin, mutta henkisesti oli hyvin vaikeaa, en jotenkin uskaltanut kiintyä vauvaan ollenkaan raskausaikana, kun pelkäsin menettäväni hänetkin. Jälkeenpäin ajateltuna olisi ollut viisaampaa pitää vähän taukoa, ihan oman henkisen jaksamisen kannalta. Tosin sitten ei tietysti olisi tuota rakasta nelivuotiasta, jos niin olisi tehnyt, joten ei pitäisi valittaa! Voimia sinulle ap, toivotaan, että raskautesi menee tällä kertaa hyvin loppuun saakka!

käy tarkastuttamassa tilannetta niin paljon kuin mielenterveystesi sitä vaatii neuvolassa/ultrassa. Nyt myöhemmin toivon, että olisin tehnyt saman, mutta valitsin sen tien, jossa koko ajan vakuuttelin itselleni ja muille, että kaikki on hyvin. Kuitenkin koko aika pelkäsin ja uskoinkin, että uusi vauvakin kuolee. Ja näistä syistä minulle ei rakentunut kunnollista tunneyhteyttä vauvaan.



Onneksi uskalsin avata suuni neuvolassa, kun vauva oli vasta 3kk, ja kerroin etten tunne mitään tunteita vauvaa kohtaan. Ihan kuin odottaisin, että kohta joku tulee sen ottamaan pois. Pääsin psykologin juttusille ja siitä sitten alkoi toipuminen melko nopeastikin ja uskalsin taas luottaa elämään ja onneen. Joten jos yhtään sinusta tuntuu, että pelko kasvaa liiaan suureksi, pyydä apua ajoissa!! Voimia :)

loppuvat ja kun ne vähenivät, kävin hädissäni ultrassa. Hyvinhän kaikki siellä oli :) Toisaalta, sitten tämän hyvin menneen raskauden jälkeen tulin taas raskaaksi ja olin aivan huoleton ja tyyni, kun kaikki oli edellisellä kerralla mennyt hyvin. Tulikin kohtukuolema. Enää en kyllä uskalla tulla raskaaksi!

Koin neljä alkuraskauden keskenmenoa. Viidenteen raskauteen mennessä olin jo oppinut suhtautumaan asiaan niin, että ajattelin että "kuukautiset ovat vain myöhässä". Toki tiesin olevani raskaana, ja ajoittain annoin itselleni luvan leikkiä ajatuksella mitä jos "olisin oikeasti raskaana eli tästä tulisikin lapsi" mutta oletusarvona pidin sitä, että kohta verenvuoto alkaa.



Kävin ultrassa joskus raskausviikolla 15+ ja sen jälkeen ihan tietoisesti vasta päätin muuttaa ajatukseni toisinpäin. Aloin suhtautua itseeni ja tulevaisuuteeni niin, että vauva on tulossa. Kerroin ihmisille ja iloitsin täysillä kaikista pienistä asioista joita raskauteen liittyy, ja haaveilin tulevaisuutta.



Silti koko ajan oli taustalla myös ajatus "tästäkään ei ehkä tule mitään" ja nytkin kun lapsi on syntynyt pelkään hänen kuolemaansa enemmän kuin aikanaan esikoisen kohdalla - esikoisen odotus sujui ongelmitta enkä silloin vielä mitään keskenmenoista tiennyt.



Mutta ajattelen niin, että KUN alkuraskaus on ohi, ja koska keskenmenot tapahtuivat silloin, minun täytyy iloita raskaudesta nyt tai ei koskaan.



Jos olisi kokenut keskenmenon puoliraskauden tienoilla tai kohtukuoleman myöhemmin, niin en tiedä miten olisi pystynyt lainkaan iloitsemaan uudesta raskaudesta. Vaikeaa olisi ollut.



On vain jaksettava, iloittava silloin kun siihen pystyy ja yritettävä olla ajattelematta liikoja. Niin, vaikeaa on. Suuresti myötätuntoa kaikille tämän kokeneille.

Olen saanut useamman keskenmenon kunnes sain onnistuneen raskauden. Kävin onnistuneen raskauden alussa yksityisellä ultrassa heti 7-8- viikolla. Halusin tietää että alkaako alulla sydän sykkimään vai miksi ne tulevat pois. Sydän oli alkanut sykkimään ja parin viikon päästä aloinkin vuotamaan verta mutta ei tällä kertaa tullut keskenmenoa. Koko raskaus aika oli pelottavaa ja kyttäämistä mitä omassa kehossa tapahtuu. Minkä vuoksi en ole halunut alkaa siihen rääkkiin uudestaan.

Minulla kaksi keskenmenoa, ensimmäisen keskenmenon jälkeen uusi raskaus alkoin 1½v. päästä jolloin raskaus kyllä sujui hyvin. Toinen keskenmeno oli 2v2kk sitten eikä uusi raskaus oel sen jälkeen alkanut :(.



Mutta muistan kyllä tuon ekan keskenmenon jälkeisen raskauden alun miten se pelotti. KAikki meni onneksi silloin hyvin.

että ei tulisi toisenkin kerran mutta mitään ei voi varmasti sanoa.

Ensimmäinen raskauteni meni kesken kesällä, välissä tuli yhden kuukautiset ja seuraavasta kierrosta tärppäsi taas. Nyt en uskalla iloita ollenkaan, eikä minulla ole minkäänlaista luottamusta omaan kehooni.



(Itseasiassa avasin aamupäivällä ketjunkin siitä, miten kiitollinen olen raskausoireistani, kaikessa epämiellyttävyydessäänkin, koska ensimmäisellä kerralla niitä ei juuri tullut. Tosin en saanut ketjuuni ollenkaan kaipaamaani kannustusta, mutta se nyt onkin tällä palstalla usein liikaa pyydetty.)



Nyt olen rv 5+1 ja varasin jo varhaisraskauden ultran rv:lle 8. Jos siinä näkyy pieni toimiva pumppu, uskallan ehkä olla jo hieman toiveikas (vaikka kyllä, kaikki negatiiviset av-mammat, TIEDÄN ettei sekään takaa mitään!!!). Siihen asti (ainakin) olen sydän sykkyrällä ja huolestun heti jos tämä taustalla vellova kuvotus väistyy hetkeksikään.



Mutta tätä se äitiys kai sitten on alusta saakka, huolta. Kehittyykö alkiosta sikiö, sikiöstä terve vauva? Syntyykö hän elossa, tuleeko kätkytkuolema? Kehittyykö hän normaalisti, saako ystäviä, onnistuuko rakkaudessa, valitseeko oikean ammatin, menestyykö elämässä, tuleeko onnelliseksi. Niin kai se menee, ja tästä se alkaa.

Minulla kaksi lasta yksi tuulimuna ja ennen pääsiäistä raskaus viikoilla13ja6 tehtiin kohdun tyhjennys kun sikiöllä vakava kehitys häiriö! kamala mietin mitä tein väärin vaikka vika ei ollut meissä kromosomi  poikkeavuus on yleistä kuulemma. nyt pelko uskallanko vielä tehdä lapsia. en uskalla kertoa edes ajatuksia muuta kuin miehelleni. mutta kyllä vauva kuume on edelleen. vaikka oli  tuo surullinen tapahtuma joka oli henkisesti vaikeampi kuin fyysisesti.

Samaa mieltä, miehen on tosi vaikia ymmärtää silti miltä tuntuu, eikä osaa auttaa..Mut mua ainakin lääkäri vähän varotteli että muista ja yritä ymmärtää myös miestä, että sillä ei oo vielä kerenny tulla minkäälaista tunnesidettä ku miehelle se raskaus ei oo niin konkreettista..Täällä tuli viikko sitten keskenmeno, viikkoja oli 6+5..Onneksi on tuo 1v1kk ilopilleri joka on vähä lievittäny tuskaa, mut vaikiaa se silti on ollu! Pitää nyt vaan toivua että uus raskaus jossain välissä alkais..Mut ihan varmasti pelko seuraa enemmän ja vähemmän ainakin ekat kuukauet! Ekassa raskauessa en oikeen osannu mitään pelätä..Nyt saa sitte pelätä vähän kaikkea kun eka raskaus oli sitten puolen välin jälkeen vaikia ja joutu makaamaan sairaalassa kauan..Lääkäri yritti lohuttaa myös että varmasti seuraava raskaus sujuu normaalisti, naurahin vaan että mikähän mun tappauksessa sitte on se normaali, vaikia raskaus vai se että se menee kesken :/

Minulla 2 lasta ja 3 keskenmenoa. Nyt raskaana rv 11+2 ja aikamoista ollut. Onneksi varhaisultrassa kaikki ok, mutta HETI sen jälkeen pelko, että onkohan vatsassa kaikki ok. Neuvolassa kuului dopplerilla sydänäänet viime viikolla ja taas pelko, että onkohan siellä vielä kaikki ok. Tällä viikolla NT-ultra. Milloin uskaltaa huokaista?

Nostellaas taas. . 6+1 alkoi verinen vuoto spontaanisesti joka kesti muutaman päivän ja ei ollut mtn syytä miksi ei olisi yritetty uudestaan ja se kannatti, ehkä :) plussasin taas tänään. Jännittää niin vietävästi. Kaksi onnistunutta raskautta takana, mutta näistä jo neljä vuotta.  Toivon teille paljon positiivisiä ajatuksia ja jaksamista vielä enemmän, olette kaikki todella sitkeitä Naisia!!! Ja jos ei yritä niin ei ainakaan voi onnistua :)

Meillä oli 11+4 varhaisultra ja siellä todettiin vauvan kasvun pysähtyneen viikolla 10 ja sydänääniä ei löydetty. Lääkkeellinen tyhjennys tehtiin seuraavana päivänä sairaalassa. Kuinka moni on saanut keskenmenon jälkeen onnistuneen raskauden heti ensimmäisten kuukautisten jälkeen tyhjennyksestä? Kysymykseni voivat olla sekavia älkää välittäkö 

Hei, naiset. Uusi elämä on todella ihme, ei voi muuta sanoa. Itselläni on kolme lasta, joiden jälkeen kolme keskenmenoa uuden miehen kanssa. Kaksi ensimmäistä keskenmenoa tapahtuivat alkuraskaudesta, viimeisin todettiin normi-neuvolassa täysin yllättäen 18. rv:lla, kun sydänääniä ei enää kuulunut. Kaiken piti olla hyvin. Niskapoimu-ultrassa ehdimme nähdä vilkkaan pienokaisen, ja luulimme jo selvinneemme "turvallisille vesille"... Syytä vauvan kuolemaan ei löydetty. Suru on suuri, ja mieli täynnä kysymyksiä. Haave vauvasta elää, mutta sitä ei uskalla oikein ajatella tai ruokkia. Samaan aikaan ikään kuin vaalii toivoa ja tekee surutyötä, sillä ikää tulee koko ajan lisää, eikä uuden lapsen saaminen todellakaan ole itsestään selvä asia. Sitä yrittää elää kiinni arjessa ja tässä hetkessä, suunnitella tulevaisuuttakin, ja samalla suru ja lapsenkaipuu kulkevat mukana... Teidän muiden tekstejä lukiessa tunnen syvää empatiaa. Tiedän ja tunnen olevani onnellinen, kun olen saanut kolme lasta. Kaipaus ei kuitenkaan sillä katoa...

Nyt menossa kolmas raskaus vuoden sisään. Aina yhdet kuukautiset tulleet välissä. Vieläkin vähän epäilyttää välillä tyypin vointi, mutta ensi viikolla jo rakenneultra, joten kai tässä turvallisilla vesillä ollaan jo. (aikaisemmat km.t viikolla 6 molemmat).

Muuta en voi sanoa kun tsemppiä ja koita muistaa, että luonto hoitaa hommansa. Varsinkin alkuraskauden km.t ovat vain hyvä asia (vaikka kuulostaa hirveältä), elinkelpoista lasta sieltä ei olisi tullut.

Nyt menossa kolmas raskaus vuoden sisään. Aina yhdet kuukautiset tulleet välissä. Vieläkin vähän epäilyttää välillä tyypin vointi, mutta ensi viikolla jo rakenneultra, joten kai tässä turvallisilla vesillä ollaan jo. (aikaisemmat km.t viikolla 6 molemmat).

Muuta en voi sanoa kun tsemppiä ja koita muistaa, että luonto hoitaa hommansa. Varsinkin alkuraskauden km.t ovat vain hyvä asia (vaikka kuulostaa hirveältä), elinkelpoista lasta sieltä ei olisi tullut.

Mulla ensimmäinen raskaus 5+6 ja silloin tuli keskenmeno. 4 päivää oli kauheat kivut aattelin vaan että ne on vain kiinnityskipuja. tein kumminkn uuden raskausteskin kun mies pyysi. niin siinä näky todella haalea viiva. soitin neuvolaan ne käski mennä lääkärille et onko lapsi oikeessa paikassa.  Jouduin naistenklinikalle huusin ja itkin kun oli niin kovat kivut ja silloin alkoi vuotaa verta. lääkäri ultras ja sanoi että kohtu on tyhjä. otettiin verikokeita mutta niissä ei mitään poikkeavaa ollut. normaali keskenmeno vaan. 

olin ihan rikki en tiennyt mmitä sanoa tai mitä tehdä. istuin vain sairaalan sängyssä ja mietin miks mulle käy näin. minulle joka on monta vuotta lasta toivonut ja yrittäny. Elämä on ihan hajalla.

Toive lapsesta vieläkin on mutta pelko myös. entä jos taas käy näin? en jaksais enään.

Millon voi yrittää uudelleen pitääkö odottaa menkat vai jotain muuta? verta nyt on vuotanut sen keskenmenon jälkeen 2 päivää ja vähenemässä koko aika. 

toivoisin että joku kokenut saman vastais tähän, kiitos

Takana tammikuussa spontaani km vk 6+4, sen jälkeen epäsäännöllinen kierto, hoitona terolut ja clomifen, joista heti raskaaksi kesäkuussa. Ultraa odottaessa pelkäsi pahinta, mutta jossain mielen sopukoissa toivoi parasta ja luotti oireisiin. Np ultrassa viime viikolla kävi sitten ilmi, ettei oma keho ollut rakentanut muuta kuin pussin ja istukan, pieni elämän alku puuttui. Pahinta tässä on se, että oma keho huijasi monta viikkoa, raskaus oireet olivat vahvat. Lääkäriltä ei hirveästi syitä tai mitään neuvoja tulevaa varten tullut(primaspan + jälkeen), lääkkeellinen tyhjennys kotona ja viikko saikkua. Jälkitarkastusta odottaessa. Onko kukaan saanut 2km jälkeen mitään auttavaa lääkitystä? Oma pieni olisi kovasti toiveissa, mutta mitä jos seuraavakin menee kesken, tietysti tutkimuksiin pääsee vasta kolmannen jälkeen, mutta kestääkö pää. Voimia kaikille!

Nostan tätä vanhaa keskustelua. Itselläni takana 2 keskenmenoa (ón myös 2 lasta onneksi). Olen raskaana nyt 6+5 ja aika vaikea suhtautua tähän raskauteen. En uskalla iloita, en kiintyä... Aika inhottavaa. Ultra on ensi viikolla. Mutta kesällä keskenmenneessä raskaudessa kaikki oli ok varhaisultrassa ja sitten nt-ultrassa vauva olikin kuollut. Kamalaa kun menin sinne täynnä intoa, enkä voinut tajutakaan, että vauva olisi kuollut. Nyt ei enää taida edes varhaisultra auttaa... Uskon vasta kun rv 12 on täynnä. Onko meitä muita????

Samaa mieltä kanssasi.Huomasin et itse kun sain kkm rv 8+5,mieheni ei oikein tajunnut mitä tapahtuu ja tietenkään ei osannut auttaa milään tavalla,sekä keskenmenon jälkeen kaveri jolla oli lapsi mutta ei ollut kokenut keskenmenoa koitti lohdutella minnuu mut miten hän voi kun ei tiedä mitä käyn läpi..ja keskenmeno oli vissiin miulle sen takia niin kova paikka kerta olen jo 9 vuotta toivonut omaa lasta ja nyt nykyisen miehen kanssa saatiin edes sellainen alulle...Nyt tahtoisin jo uuden pienen masuun vaikka keskenmenosta ei ole ku reilu 2 kuukautta...