Paluumuutto Suomeen / lasten sopeutuminen

Musta oli kivaa kun sain enemmän vapautta ja kulkea yksikseni. Mukavaa oli myös se kun Suomessa ei vaadita niin paljon käytöstapoja :-). Ei vaadita että täytyy suu korvissa esittää oikein reipasta ja täydellistä lasta jottei saa arvostelua osakseen.



Omituista oli se kun täällä ei lapset leikkineet niin paljon isoissa porukoissa ja kaikkien kanssa vaan oli "ooksä tänään mun kaa"-juttuja ja kaikkia ei todellakaan huolittu mukaan leikkeihin.

En kyllä vieläkään siedä sellaista käytöstä.



Itse menin kouluun 2. luokalle vaikka edellisessä kotimaassani olisin mennyt 3. luokalle. Olin silti luokan nuorin koska olen syntynyt loppuvuodesta.

Huomasin myös että en todellakaan osannut hyvin suomea -en aina ymmärtänyt mitä lapset tarkoittivat vaikka ymmärsinkin sanat. Kieli on paljon enemmän kuin sanoja. Tunsin itseni siksi hieman tyhmäksi ja pääsin siitä vasta ala-asteen loppupuolella.



Eli mun mielipide on että jos muutatte Suomeen niin mieluiten niin että lapset ovat alle kouluikäisiä -mielummin jopa alle eskari-ikäisiä.

Minä muutin vanhempieni kanssa ulkomaille kesken kolmatta luokkaa ja kun tultiin takaisin aloitin kahdeksannen.

ensimmäisen suomen kesän aikana luin sen seiskan ruotsin kotona

suomenkieleni oli ruostunut todella paljon, ja se oli ongelma koko ensimmäisen vuoden ajan.

Kotona oli ongelmia, isäni jäi ensiksi asuinmaahan ja pysyikin poissa puoli vuotta. äitini sai selville että hänellä oli sillä aikaa toinen nainen

ja kun hän lopulta tuli, ei hän saanutkaan koulututsta vastaavaa tyotä niin helposti, joten oli raha ongelmia.

Luokkatoverini olivat niin erilaisia. En ollut koskaan nähnyt kenenkään niin toykeästi puhuvan opettajille, vanhemmillani oli omia ongelmia joten jäin yksin. Tietenkin minusta tuli luokan silmätikku. Ja entinen asuinmaani oli uutisissa sen ongelmien takia ja minua pidettiin syypäänä. Se tuli yllätyksenä miten minua politiikkaan raahattiin. Vieläkin ihmettelen miksi historian opettaja minulta rupesi kysymyksiä kysymään. Valitettavasti perheeni ei ollut koskaan ollut poliittisesti mistään kiinnostunut ja minulla ei ollut aavistustakaan ja en edes asunut silloin siinä maassa.

Asuttiin suomessa 4 vuotta ja muutettiin taas pois. Minä en oikein ehtinyt suomalaiseen elämäntapaan tottua. Asun nyt kolmannessa maassa ja välillä tunnen itseni todella juurittomaksi.

Neuvoisin että älä pidä itsestään selvänä että suomeen sopeutuminen on helppoa, hoida avioliittoasi jne.

Mitä nuoremmat lapsesi ovat kun suomeen muuttavat sitä parempi. Jos taas et muuta suomeen ennen yläastetta tai lukiota, niin todennäkoisesti lapsesi eivät koskaan suomeen palaa.

ei mitään ongelmia sopeutumisessa. Lapset englanninkielisessä koulussa, mutta suomi todella hyvin hallussa.

Se on kuulkaa mammat ja papat ihan teistä itsestä kiinni kuinka hyvin ne lapset suomea osaavat. Ei ne sitä opis jos te ette kunnioita yhtään omaa äidinkieltänne ja ette käytä sitä kotona ja ohjaa sen pariin. Nuorin lapsi oppi lukemaan suomeksi ja englanniksi 5 vuotiaana.

Ja kyllä ne yksityiskoulut ulkomailla on pääsääntöisesti paljon tasokkaampiakuin koulut suomessa. Ainakinnäin lahjakkaiden lasten vinkkelistä.

Jotkut nyt vaan ei halua sopeutua suomeen, oli tilanne mikä vaan.

Mekinlähdimme taas, koska miehen työ vei.

Lapset oli ja on kasvatettu kaksikielisiksi. Kotona puhutaan suomea, ympäristöstä tulee sitten toinen kieli. Minä siis se perheellinen, joka muutti Suomesta pois.

Ainoa mitä lasten sanavarastoon ei kuulunut Suomeen tullessa oli tehostesana "vittu", joka lykätään joka väliin. Myös kaikki muut voimasanat puuttuivat tyystiin. Samoin taito haistatella, haukkua rumaksi ja tyhmäksi (eri variaatioita) oli jäänyt opettamatta.

Ainoa mitä lasten sanavarastoon ei kuulunut Suomeen tullessa oli tehostesana "vittu", joka lykätään joka väliin. Myös kaikki muut voimasanat puuttuivat tyystiin. Samoin taito haistatella, haukkua rumaksi ja tyhmäksi (eri variaatioita) oli jäänyt opettamatta.

voi olla todella vaikeaa jos on kouluikaisia lapsia, muualla asuneita ja matkustaneita lapsia on kadehdittu ja kiusattu armottomasti (kun koulukaverit haukkuvat lasta "petturiksi", eikohan se ole vanhemmilta opittua), myos muilla ulkomailla asuneilla perheilla on ollut samanlaisia kokemuksia. Suomalainen koulusysteemi, joka tuollaisia juntteja kasvattaa, ei ole mielestani ollenkaan kehumisen arvoinen.

Et kertonut, onko miehesi kieli ehkä tuo paikallinen kieli, vai oletteko kaikki suomalaisia?

Ymmärrän kyllä, että haluaisitte vahvistaa tuon toisen kielen osaamista, mutta lasten sopeutumisen kannalta "mitä aiemmin, sen parempi" pitää varmasti paikkansa. Näin vanhempikin heistä ehtii vielä eskariin ennen koulun alkua (alkaa sinä vuonna kun täyttää 6v).

Joissain kaupungeissa on kouluja, joissa opetus on (osittain) esim. englanniksi, ranskaksi, saksaksi, ehkä teidänkin paluukaupungissanne? Meillä lapset käyvät suomenkielistä koulua, mutta saavat kerran viikossa oman äidinkielen opetusta.



Me muutimme Suomeen 6v sitten, lapset olivat tuolloin 3v ja 1v. He sopeutuivat hyvin, esikoinen meni heti kerhoon ja puhui suomea 1/2 vuoden jälkeen, kuopuksella kesti vähän kauemmin (oli minun kanssani kotona eikä kuullut suomea juuri ollenkaan ennenkuin 3-vuotiaana tarhassa, meillä kotona ei tuolloin puhuttu suomea ollenkaan).



3-, 4-, 5-vuotiaiden uskon sopeutuvan vielä hyvinkin nopeasti, löytävät helposti uusia kavereita. Koulun alettua onkin varmasti jo vähän vaikeampaa, varsinkin kun on tottunut tietynlaiseen koulusysteemiin.



Minulla on kaksi Suomeen lasten kanssa palannutta ystävää, myös heillä lasten sopeutuminen on sujunut hyvin, mutta heilläkin lapset ovat olleet alle kouluikäisiä Suomeen muuttaessaan.

Vai miksi ette ulkomailla puhuneet lapsille suomea kotona?

Vai miksi ette ulkomailla puhuneet lapsille suomea kotona?

Asuin yli 10v toisessa maassa melkein tyystin ilman kontakteja Suomeen tai suomalaisiin ennen kuin lapset syntyivät, enkä juurikaan osannut tuottaa suomea ennenkuin muutin takaisin tänne (ymmärsin kyllä puhetta ja tekstiä, paitsi joitain uusia sanoja. Niitä harjoittelinkin sitten täällä vauva-palstalla;-))

Tunnekieleksi on jäänyt se toinen, suomea osaan kyllä kirjoittaa ja yleensä puhuakin, paranee koko ajan. Mies puhuu vain vähän suomea, kotikieli ei meidän perheessä ole suomi. Lapset puhuvat sitä kyllä keskenään ja vastaavat minullekin suomeksi, jos olemme kolmistaan, itse puhun heille kumpaa sattuu, sekaisinkin. Enkä, kiitos vaan, jaksa opol-saarnoja, tämä sujuu kyllä oikein hyvin näin...

jos täällä todella on näin ankeaa. Ihmettelen välillä kuunnellessani paluumuuttajien valitusta, miksi he sitten palaavat. Jos siellä entisessä maassa ihmiset olivat iloisia, ei pissattu julkisilla paikoilla ja käytöstavatkin oli hallussa, mitä syytä teillä sitten oli tulla takaisin?

Aika monet palaavat siksi, että Suomessa on suku ja lapsille halutaan antaa mahdollisuus serkkuihin, isovanhempiin jne. Tämä on meilläkin kuta kuinkin se ainoa syy miksi edes harkitaan palaamista Suomeen.

että tämä "barbaarien" ja "sivistymättömien junttien" kansoittama maa on monilla mittareilla aivan maailman huippua. Newsweek-lehden mukaan maailman paras paikka asua! Joku kirjoittikin hyvin, että Suomessa vielä tänäpäiväkin yritetään pitää kaikki ns. samassa veneessä mukana eikä esim. kovin merkittävää asuinalueiden eriarvoistumista ole tapahtunut.

missa tama juttu oli? Mina olen ja uskallan sanoa etta vahan valikoivasti Suomessa siita uutisoitiin. Ei esimerkiksi kirjoitettu sanaakaan siita artikkelista missa kysyttiin kuka haluaisi asua kylmassa ja pimeassa maassa jossa osataan laittaa sillia ruoaksi seitsemalla tavalla.

ja pelottaa jo nyt.



Suomessa kaydessa on erityisesti pistanyt (negatiivisesti) silmaan epakohteliaat ihmiset, huonot kaytostavat, paljon tupakoitsijoita, pussikaljoittelu julkisilla paikoilla ja ruma elinymparisto. Kaupungitkin ovat ihan jarkyttavan rumia ja ainakin pk-seudulla rakennetaan samanlaisia rumia taloja vieri viereen.



Toisaalta sitten lapset varmaan tykkaa kun voivat liikkua itsenaisemmin.



Alakouluikaiset lapset meilla sitten kun palaamme, heidan sopeutumisensa takaisin mietityttaa, mutta kylla omakin sopeutumiseni. Rohkaisevat neuvot ja kokemukset ovat tervetulleita!!

että tämä "barbaarien" ja "sivistymättömien junttien" kansoittama maa on monilla mittareilla aivan maailman huippua. Newsweek-lehden mukaan maailman paras paikka asua!

Joku kirjoittikin hyvin, että Suomessa vielä tänäpäiväkin yritetään pitää kaikki ns. samassa veneessä mukana eikä esim. kovin merkittävää asuinalueiden eriarvoistumista ole tapahtunut.

onnellisuusvertailussa edes 10 parhaan joukkoon. Onnellisimmat ihmiset taisivat olla Yhdysvalloista, vai Ranskasta? Siis tuo Newsweekin juttu. Puitteet on Suomessa kunnossa, mutta ihmiset kovin ankeita, apeita, negatiivisia. Yrittäminen on kirosana ja iloista, sosiaalista ihmistä pidetään vähän tärähtäneenä.

Ehkä elämä on tehty jo liian helpoksi? Kun ei tarvitse yrittää sen leipäpalansa eteen, niin ei tarvitse oikein mistään välittääkään, kuten kanssaihmisistä.

Minua liikuttaa suomalaisten takinnapit auki elvistely milloin mistäkin tutkimuksesta. Entinen kotikaupunkini on ruohottunut, näyttää hoitamattomalta venäläiseltä parakkikylältä vaikka onkin olevinaan maan ja maailman huippu jos vaikka missä. Ihmiset kaduilla on ankeita ja ilottomia, talsivat hartiat kyyryssä sivuilleen vilkuilematta, varoen visusti luomasta minkäänlaista kontaktia muihin ihmisiin. Tällainen elinympäristö lapsilleni, not.

Edellisessa tiivistyy hyvin myos oma kokemukseni Suomesta. Valitettavasti me jouduttiin palaamaan Suomeen pari kuukautta sitten, ja oikeastaan ainoa hyva asia, joka taalta loytyy on kaunis luonto ja hiljaisuus. Ihmiset tympii: huonotapaisia, ilottomia ja RUMIA.

Lapsi tervehtii kaupassa, eika 80% vastaa tervehdykseen. Jo viisivuotiaat lapset nasaviisastelevat vanhemmille, ja vanhemmat/hoitohenkilokunta vaan arasti hymyillen ja sivusta seuraten katselee moista huonoa kaytosta. Lapset on muutenkin oudon ilottomia ja synkkia.

Kertakaikkiaan tuntuu, etta pitaisi paasta pois lopullisesti. Suomi ei ole mikaan lottovoitto, jos ei ole koyha eika kipea.

Ja yhtä lailla muutamme täältä pois työn vuoksi.

Elämän realiteetit ;)

Eikä elo Suomessa ole ankeaa. Toki tiettyjä negatiivisia asioita on ja mielestäni paluumuuttajille/siihen valmistautuvilla on oikeus tunteitaan ja reaktioitaan käsitellä. Etenkin niihin vaikeampiin asioihin kannattaa varautua etukäteen. Ja silti ne voi tulla yllätyksenä.

Muista, että paluumuuttaja on jättänyt taakseen kotinsa, ystävänsä, tutun ympäristön vuosien ajalta. Se on kuin juuriltaan kiskottaisiin irti, vaikka kyseessä ei "kotimaa" ollutkaan. Luopuminen, menetys tekee kipeää. Ja ainakin alussa itse vertasin jatkuvasti eroja menneen ja nykyisen välillä, kuin olisi elänyt jonkin aikaa kahden eri maailman ja todellisuuden välissä. Muistot olivat niin eläviä ja ikävä omaa "menetettyä" kotia ja lempipaikkoja kohtaan kova.

Ja mitä tulee toiseen kommenttiin asuinpaikan valitsemisen suhteen, niin ei sekään ole niin yksinkertaista. Ei meillä ollut kotia valmiina Suomessa, pari viikkoa asuimme vanhempieni luona ja sinä aikana asunto oli löydettävä, piste. Tarjonta on mikä on ja sitä yrittää valita parhaimman vaihtoehdon alueelta/kaupungista, jota ei välttämättä tunne entuudestaan.

Me löysimme ihastuttavan asunnon todella kivalta alueelta, mutta ongelmaksi on muodostunut tupakoiva naapuri. Välillä tilanne on tuntunut lähes painajaiselta. Pitääkö meidän taas muuttaa? Minne me muutamme? Entä jos saamme taas häirikkönaapurin? Kuinka paljon muuttoon palaa rahaa (pk-seudulla asunnot kalliita)? Justhan meillä oli valtava elämänmuutos, taasko pitää raahata lapsi johonkin uuteen ympäristöön? Ei vain tällaista ongelmaa ollut edellisessä asuinmaassa jne. jne.

Yksi juttu vielä: tämä keskustelu voi olla rankkaa luettavaa niille, jotka ovat aina eläneet omassa kotimaassaan. Sitä elää kuin kuplan sisällä. Fakta on, että Suomi ei ole ainoa hyvä paikka elää. Kussakin maassa on omat hyvät ja huonot puolensa. Jissakin asioissa jokin toinen maa on yliveto, toisissa asioissa taas Suomi vetää pitemmän korren. Ja on luonnollista, että kokemuksiaan puntaroi ja vertaa. Ihmisellä on oikeus muistoihin ja kokemuksiin matkan varrelta.

jos täällä todella on näin ankeaa. Ihmettelen välillä kuunnellessani paluumuuttajien valitusta, miksi he sitten palaavat. Jos siellä entisessä maassa ihmiset olivat iloisia, ei pissattu julkisilla paikoilla ja käytöstavatkin oli hallussa, mitä syytä teillä sitten oli tulla takaisin?

olipa hauskaa huomata että tämä aihe oli synnyttänyt näin paljon keskustelua. Meilläkin siis (mahdollisen) paluun tärkein syy olisi se että lapset eivät joutuisi täysin erkanemaan sukulaisistaan. Jotenkin tuntuu että se mahdollisuus tavata isovanhempia, serkkuja, tätejä ja setiä antaa lapsille jotakin turvaa, vaikka kauhean moni ei sitä mahdollisuutta nykyaina juurikaan käytä.



Paluumuutto sinänsä on meille tuttua, olemme asuneet ulkomaille myös aikana ennen lapsia (eri maassa tosin kuin nyt) ja silloin siis ekan kerran paluumuuttaneet Suomeen. Kieltämättä oli aikamoinen yllätys tajuta että kotimaa ei enää tuntunutkaan kotimaalle ja tutulle, vaan moni asia otti pahalla tavalla silmään (esim. juuri se monien mainitsema suomalaisten töykeys).



Junkkarien kirjakin löytyy hyllystä ja se on luettu. :) Luulen siis että nuo asiat olisi jo tavallaan "tiedossa" tällä kertaa palatessa, eivätkä ne siten hyppäisi samalla tavalla silmille kuin ekalla kerralla. Pääasiallinen jännitys / huolestuneisuus paluumuuttoa ajatellen liittyy siis juuri tuohon lasten sopeutumiseen, josta pääasiassa kokemuksia kyselinkin.



Lasten puolesta jännittää juuri tuo koulumaailman erilaisuus, käytöstapojen erilaisuus - nykyisessä maassamme lapsia huomioidaan todella kivasti ja lapset ovat joka paikkaan tervetulleita.



Suomenkielen osalta en ole (vielä) lapsistamme huolissamme, me molemmat vanhemmat olemme suomenkielisiä ja tiedän lastemme kielen olen (toistaiseksi) todella hyvässä kunnossa (ovat kotihoidossa vielä, tilanne varmasti muuttuu kun koulu alkaa viisivuotiaana).



Paljon siis kiitoksia kaikille vastauksista, paljon tuli pohdittavaa ja erilaisia näkökulmia taas mieleen kun luin teidän kokemuksianne ja tuntemuksianne.



ap

[quote author="Vierailija" time="02.09.2011 klo 17:10"]Suomessa on aika tasa-arvoista, ei ole nk. "eliittiä" ja "köyhälistöä" vaan eletään rinta rinnan sosiaaliluokasta riippumatta (vert. moni muu maa).


Täällä sitten ne pussikaljoittelijat iskevät enemmän silmään, koska heitä näkee ihan omassa naapurustossa. Jos ajatellaan vaikka Yhdysvaltoja: kun sinne joku Suomesta lähtee töihin, hän ei asu missään ghetossa jossa ammuskellaan ja liki jokainen käyttää huumeita, vaan rauahllisella alueella. Joten ne ongelmat eivät näy, koska asuinalue vaikuttaa siihen elämiseen.
[/quote]

Kyllä suomessa niitä pussikaljaporukoita näkee ihan sellaisissakin paikoissa, missä normaalit ihmiset käy. Ostarilla, asemilla, puistoissa. Ihan tällaisissa normaaleissa paikoissa käymme perheeni kanssa täällä saksassakin, eikä pussikaljaporukkaa näy samalla tavalla keskeisillä paikoilla läheskään kuin suomessa. Se ei tarkoira etteikö täällä olisi alkoholi- ja syrjäytymisongelmia. Alkoholi ei vaan ole samanlainen "kansantauti" kuin Suomessa ja juomaan kokonnutaan joko asuntoihin tai juottoloihin, tai ryypätään yksin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Sen perusteella mitä täällä on kerrottu lapset varmasti sopeutuvat nopeasti ja hyvin. Alle kouluikäisiä kun ovat ja osaavat suomea.

Vanhempana voi olla vaikeampaa. Itselläni oma kokemus. Asuimme isän työn takia Britanniassa siitä asti kun olin 2, siihen asti kun olin 14. Oli todella kamala ja masentava kokemus paluumuutto Suomeen, maahan jota en ollenkaan edes muistanut. Kieltä kyllä osasin, koska molemmat vanhempani ovat suomalaisia ja suomea kotona puhuttiin, mutta muuten kaikki tuntui kummalliselta.

Se, että koulussa piti syödä pahaa koulun ruokaa eikä saanut syödä eväitä. Erilainen koulujärjestelmä, joutui lukemaan niin monia aineita. Yksi painajainen tuli ruotsin kielestä, jota muut olivat jo lukeneet vuoden ja minä jouduin hyppäämään kylmiltäni mukaan 8. luokalla ilmnan yhtään aiempia ruotsin opintoja. Jouduin myös koulussa kiusatuksi ja nälvityksi, kun briteissä olin ollut ihan suosittu ja minulla oli paljon kavereita. Paluumuutto Suomeen tarkoitti minulle hyvän ja vilkkaan sosiaalisen elämän vaihtumista yksin huoneessani nyhjöttömiseen ja koulussa kiusaajien pelkäämiseen. Inhosin myös pimeää syksyllä ja talvella ja kylmää. Vasta jossain lukion loppupuolella aloin tottua niin ettei koko ajan harmittanut Suomessa asuminen.

Paluumuutto ei ole paluumuutto vanhemmalle lapselle

Teini-ikäiset eivät palaa mihinkään vaan lähtevät omasta tutuista ympäristöissään vain sen takia että heidän vanhemmilla on Suomessa lapsuudenystäviä ja sukulaisia

Minäkin jouduin jättämään taakseni kaiken rakkaan

Siihen menee vuosia kunnes sopeutuu.

Minä olin silloin 14v päättänyt et tänne en jää.

Muutin takaisin ulkomaille heti kun pystyin ja se oli minun paluumuutto

En koe olevani Suomalainen samalla tavalla kuin muut perheen jäsenet

Tämä keskustelu ja muu aiheesta oleva materiaali aina keskittyy aikuisen näkökulmiin

Kyllä lapset sopeutuvat, kyllä ne kielen oppii jne. Ei sitä uutta kieltä opi ilman että lapselta vaadittaisiin ponnistuksia, ja kyllä se uusi dominoiva kieli vaikuttaa ensimmäiseen kieleen

Se ajatus että noin vain voit muuttaa lapsesi suomalaiseksi kädenheitolla on julmaa. Kyllä lapset sopeutuu kun ei ole vaihtoehtoa jne

Ruth van Reken on tutkinut expat lapsia. Hän juuri sanoi että perheen sisällä, perheen jäsenillä saattaa olla eri käsitys siitä että missä on koti

Minä en anna suomen maan passin määrittää sitä mikä olen, en muistele lämmöllä paluumuutto vuosiani, se oli ikävää aikaa.

Suomalaiset eivät ole niin suvaitsevaisia kuin mitä haluavat itse uskoa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen perusteella mitä täällä on kerrottu lapset varmasti sopeutuvat nopeasti ja hyvin. Alle kouluikäisiä kun ovat ja osaavat suomea.

Vanhempana voi olla vaikeampaa. Itselläni oma kokemus. Asuimme isän työn takia Britanniassa siitä asti kun olin 2, siihen asti kun olin 14. Oli todella kamala ja masentava kokemus paluumuutto Suomeen, maahan jota en ollenkaan edes muistanut. Kieltä kyllä osasin, koska molemmat vanhempani ovat suomalaisia ja suomea kotona puhuttiin, mutta muuten kaikki tuntui kummalliselta.

Se, että koulussa piti syödä pahaa koulun ruokaa eikä saanut syödä eväitä. Erilainen koulujärjestelmä, joutui lukemaan niin monia aineita. Yksi painajainen tuli ruotsin kielestä, jota muut olivat jo lukeneet vuoden ja minä jouduin hyppäämään kylmiltäni mukaan 8. luokalla ilmnan yhtään aiempia ruotsin opintoja. Jouduin myös koulussa kiusatuksi ja nälvityksi, kun briteissä olin ollut ihan suosittu ja minulla oli paljon kavereita. Paluumuutto Suomeen tarkoitti minulle hyvän ja vilkkaan sosiaalisen elämän vaihtumista yksin huoneessani nyhjöttömiseen ja koulussa kiusaajien pelkäämiseen. Inhosin myös pimeää syksyllä ja talvella ja kylmää. Vasta jossain lukion loppupuolella aloin tottua niin ettei koko ajan harmittanut Suomessa asuminen.

Paluumuutto ei ole paluumuutto vanhemmalle lapselle

Teini-ikäiset eivät palaa mihinkään vaan lähtevät omasta tutuista ympäristöissään vain sen takia että heidän vanhemmilla on Suomessa lapsuudenystäviä ja sukulaisia

Minäkin jouduin jättämään taakseni kaiken rakkaan

Siihen menee vuosia kunnes sopeutuu.

Minä olin silloin 14v päättänyt et tänne en jää.

Muutin takaisin ulkomaille heti kun pystyin ja se oli minun paluumuutto

En koe olevani Suomalainen samalla tavalla kuin muut perheen jäsenet

Tämä keskustelu ja muu aiheesta oleva materiaali aina keskittyy aikuisen näkökulmiin

Kyllä lapset sopeutuvat, kyllä ne kielen oppii jne. Ei sitä uutta kieltä opi ilman että lapselta vaadittaisiin ponnistuksia, ja kyllä se uusi dominoiva kieli vaikuttaa ensimmäiseen kieleen

Se ajatus että noin vain voit muuttaa lapsesi suomalaiseksi kädenheitolla on julmaa. Kyllä lapset sopeutuu kun ei ole vaihtoehtoa jne

Ruth van Reken on tutkinut expat lapsia. Hän juuri sanoi että perheen sisällä, perheen jäsenillä saattaa olla eri käsitys siitä että missä on koti

Minä en anna suomen maan passin määrittää sitä mikä olen, en muistele lämmöllä paluumuutto vuosiani, se oli ikävää aikaa.

Suomalaiset eivät ole niin suvaitsevaisia kuin mitä haluavat itse uskoa

Samoilla linjoilla - olin 15v kun muutimme takaisin Suomeen, en enää sopeutunut takaisin kunnolla. Ulkomaille palasin jo yliopisto-opintojen aikana, ja lopulta työelämässä heti sopivan tilaisuuden tultua, nyt parinkymmenen vuoden jälkeen en osaisi enää kuvitella palaavani. Suomesta kaipaan luontoa, mutta paluumuutto ahdistaa ihan teoreettisena ajatuksenakin.

Vierailija kirjoitti:

että tämä "barbaarien" ja "sivistymättömien junttien" kansoittama maa on monilla mittareilla aivan maailman huippua. Newsweek-lehden mukaan maailman paras paikka asua!

Joku kirjoittikin hyvin, että Suomessa vielä tänäpäiväkin yritetään pitää kaikki ns. samassa veneessä mukana eikä esim. kovin merkittävää asuinalueiden eriarvoistumista ole tapahtunut.

Kysy niilta Newsweekin toimittajilta kuinka moni olisi muuttamassa maailman parhaaseen paikkaan. Kaikkea sita voikin suomalaiselle uskotella, sellaista paikkaa ei ole olemassakaan. Missa ollaan maailman huippuja? Muoti, tekniikka, taiteet?

Vierailija kirjoitti:

Vai miksi ette ulkomailla puhuneet lapsille suomea kotona?

Asuin yli 10v toisessa maassa melkein tyystin ilman kontakteja Suomeen tai suomalaisiin ennen kuin lapset syntyivät, enkä juurikaan osannut tuottaa suomea ennenkuin muutin takaisin tänne (ymmärsin kyllä puhetta ja tekstiä, paitsi joitain uusia sanoja. Niitä harjoittelinkin sitten täällä vauva-palstalla;-)) Tunnekieleksi on jäänyt se toinen, suomea osaan kyllä kirjoittaa ja yleensä puhuakin, paranee koko ajan. Mies puhuu vain vähän suomea, kotikieli ei meidän perheessä ole suomi. Lapset puhuvat sitä kyllä keskenään ja vastaavat minullekin suomeksi, jos olemme kolmistaan, itse puhun heille kumpaa sattuu, sekaisinkin. Enkä, kiitos vaan, jaksa opol-saarnoja, tämä sujuu kyllä oikein hyvin näin...

Yli 11v ei unohda oppimaansa kieltä.

"Olin kartsalla miekkarissa kurikset jalassa" - ei tuo ole sita suomea mita mina osaan.

Glöm hela saken. Du får världens chock då du återvänder.