Lue keskustelun säännöt.
Läheisen kuoleman kokeneet? Miten teillä meni suremisen kans,
30.08.2011 |
kerkisittekö valmistautua kuolemaan ja surra jo "etukäteen" vai tuliko suurin suru vasta läheisen kuoleman jälkeen? Minusta tuntuu, että olen itkenyt viime päivinä silmät päästäni kun seuraan läheiseni kamppailua. Tänään jostain syystä on ollut ihan tyyni ja rauhallinen olo....
Kommentit (32)
Kaikki jää kesken, ei ehdi sanoa hyvästejä, setviä riitoja jne jne.
.
niin paljon jäi sanomatta, vaikka paljon sanoinkin. Hitaasti kuoleminen, ilman tarpeellista kipulääkettä on pahinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se suru kestää varmaan loppuiän. Mutta niin kuin joku sanoi, niin ajan kanssa siitä tulee kaunista. Meiltä on kaksi vuotta sitten kuollut poikavauva. Eka vuosi oli hyvin rankka, tämä toinen jo selkeästi helpompi
Suru tosiaan menee aaltoina.
Kannattaa pyrkiä ottamaan vastaan niitä tunteita, joita tulee. Jos sulkee ne sisäänsä, niin se ei ole hyvä. Jos tulee viha, niin sitten vihaat. Kyllä se menee ohi. Jos tulee itku, niin itke.
Kannattaa ottaa myös vastaan kaikki apu, vaikka sillä hetkellä tuntuisi tarpeettomalta. Sitä ei myöhemmin tarjota ja sitten ei välttämättä ole enää voimia itsellä hakea.
Ihmisten on ihan hirveän vaikea suhtautua suruun ja kuolemaan. Surevalle ne on usein luonnollista, mutta muut kavahtavat ja päästävät suusta älyttömiä sammakoita. Jos vain kykenee, niin ei kannata loukkaantua. Ihmiset ovat vaan niin eksyksissä surevan kanssa, etteivät tiedä mitä sanoa tai toimia.
Ruumiin näkeminen on hyvä asia. Jos sulla on ap lapsia, niin ota heidät mukaan suruun. Piilottelu ei onnistu. Käpy on julkaissut hyvän oppaan miten käsitellä kuolemaa lasten kanssa.
http://www.kapy.fi/uploads/Miten%20tukea%20lasta%20kun%20läheinen%20on%…
voi jäädä lausumatta, vaikka kuolema on tiedossakin.
Minä en jotenkin edes voinut puhua siitä lähestyvästä kuolemasta, muistan , etten edes kehdannut ottaa valokuvia viimeisenä vuotena, ettei sairastava vaan ajattelisi, että nyt tuo ottaa kuvia, joita sitten saa kuoleman jälkeen katsella. Ihan pimeetä eikö?
Mutta harvoin se kuolema menee kuten elokuvisssa, istutaan sängyn ääressä ja pyydellään anteeksi. Oikeesti se on paljon raadollisempaa.
mutta ei se enää haittaa (4v jälkeen). Isäni menehtyi yllättäen, ja välit oli ongelmalliset. Aika kova pala oli alkuun se, että ei enää edes teoriassa ollut mahdollista muuttaa mitään. Sitä itkin tosi katkerasti. Ei ne välit oikeasti olisi muuttuneet kuin huonommaksi ajan oloon, mutta ihmismieli on semmoinen. Nyt jo hyväksyn, että asiat meni niinkuin meni, ja pystyn muistelemaan "hyvällä".
Minulta kuoli veli yhtäkkiä. Äiti kuoli vuoden sairastettuaan. Olin äitini vieressä sairaalassa viimeisen viikon suihku- ja ruokailupausseja lukuunottamatta. Sain nukkua yöt hänen luonaan. Olen siitä kotikaupunkini sairaalalle kiitollinen. Se on ollut elämäni tärkeimpiä ja kasvattavampia kokemuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta aika parantaa haavat -sanonta pitää paikkansa vaikkei alussa sitä uskokaan.
voi jäädä lausumatta, vaikka kuolema on tiedossakin.
Minä en jotenkin edes voinut puhua siitä lähestyvästä kuolemasta, muistan , etten edes kehdannut ottaa valokuvia viimeisenä vuotena, ettei sairastava vaan ajattelisi, että nyt tuo ottaa kuvia, joita sitten saa kuoleman jälkeen katsella. Ihan pimeetä eikö?
Mutta harvoin se kuolema menee kuten elokuvisssa, istutaan sängyn ääressä ja pyydellään anteeksi. Oikeesti se on paljon raadollisempaa.
sinulla, ei olla puhuttu kuolemasta, ei edes näinä pitkinä iltoina kun läheiseni vieressä olen istunut. Ei tosin ole mitään riitoja/selvittämättömiä asioitakaan, joten sikäli on "helpompaa" lähteä ja luopua. Kuvia en myöskään edes kuvittele enää ottavani, juuri samoista syistä kuin sinä. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaikka kukapa sitä määrittelee, jokainen suree niin kuin suree ja tavallaan. Minulla ja äidillä oli _hyvin_ vaikea suhde, äitini harrasti psyykkistä, ja hieman fyysistä, väkivaltaa koko nuoruusaikani ja varmaan jo silloin kun olin lapsi, se vain jäi väkivaltaisen alkoholisti-isäni edesottamusten alle.. Vähätteli ym minua myös kun olin nuori aikuinen ja aikuinen, ei oikein antanut arvoa eikä uskonut että kykenisin mihinkään, totesi jopa oman kotimme hankittua, uuden sellaisen, että "on tämä ihan liian hieno sinulle". No mutta asiaan, äiti sairastui ollessaan 42v ja kuoli 47v iässä, olin juuri saanut esikoiseni kun äiti soitti autosta että olisi asiaa, ovat lääkäriltä tulossa. Se oli rintasyöpä, alusta asti varmastikin tuhoon tuomittu, äiti oli jo 1v ajan ennen diagnoosia ravannut lääkärissä mm selkäkipujen vuoksi ja aina vain määrättiin särkylääkkeitä, jumppaa yms kunnes sitten löytyi tuo jo 5cm kokoinen patti rinnasta. Rinta ja sen puolen kainalon imusolmukkeet poistettiin ihan kokonaan, mutta ei siinä 1-2v kauempaa mennyt kun löytyi pesäkkeitä mm lannerangasta ja viimeisen reilun ½v aikana useita myös maksasta. Äiti hyväksyi varhaisne kuolemansa josskain vaiheessa, kovasti yritti suojella minuakin vaikka useita kertoja pyysin ettei pidä pimennossa, en kestä sellaista enkä epätietoisuutta. Hän pyysi viimeisen vuoden aikana myös anteeksi käytöstään, en tiedä oliko se liian vähän ja liian myöhään... Tottakai olen hirvittävän surullinen ja aiemmin katkerakin siitä ettei äiti nähnyt lapsieni kasvavan tms, lapseni olivat 4v ja 2½v kun äiti kuoli, ylpeä mummo olikin:-) Nyt eletään pian syyskuuta 2011 ja olen minä tämänkin vuoden aikana äidin ikävääni kerran tainnut itkeä, mutta enää ei tule sellaisia alkukantaisia tuskan kohtauksia joissa tuntuu että tukehdun ikävääni ja suruun, niitä oli kyllä. Muistan mietineeni miehelle josskain vaiheessa surenko jotenkin liian vähän tms, mutta mitäpä tuota miettimään, ei kai siihen oikeaa ja väärää tapaa/määrää olekaan. Se viimeinne ilta/yö oli loppujen lopuksi kaunis, surullisen kaunis ja toi helpotuksen, varsinkin äidille. Muistan kuinka istuin hänen sänkynsä vierelle kädestä kiinni pitäen, katselin kaupungin valoja alapuolella ja mereen haijastuvia valoja, äiti oli oikeastaan koko ajan tajunnan tuolla puolen, pari kertaa havahtui tähän maailmaan. Toisella kerralla hän havahtui kun taputtelin poskeaan ja kerroin rakastavani, äiti raotti hieman silmiään ja vastasi "niin minäkin sinua" niin että viimeinen sana ei enää kuulunut kunnolla kun vaipui takaisin horteeseensa. Tuntuu se vieläkin jotenkin epätodelliselta koko kys ilta. Tuumannut mielessäni, että olen surrut sen mitä äitini "ansaitsi", kuulostaa karmealle tiedän. Kaikesta huolimatta toivoisin tottakai, että äiti eläisi edelleen, olisi kuitenkin vasta 53v vireä mummo lapsilleni ja sitä kaipaan kun oli joku joku soitteli säänn ja kyseli kuulumisia, äidin kuoleman jälk ei sellaista hlöä ole oikein ollut. Tällainne kokemus minulla.
Siskoni kuoli onnettomuudessa, enkä ehtinyt jättää hyvästejä. En pysty nyt muuta kirjoittamaan, kun että hän oli maailman ihanin ja olen niin ylpeä hänestä.
tuli siis kaikille täytenä sokkina. Kaikki oli veljellä "hyvin".
ja nyt pystyy vasta miehen ja muutaman ystävän kanssa vähän puhumaan itkemättä.
Kyllä se aika parantaa haavat, niin vaikea uskoa mutta näin se on....
vaikeinta on ollut katsoa äidin toipumista, väkisin kun tulee ajateltua itse äitinä miltä omasta äidistäni mahtaa tuntua...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kohta tulee vuosi miesystäväni kuolemasta.
Eikä päivääkään ole mennyt ettenkö olisi itkenyt.
Ja tiedän että tämä ikävä ja kaipuu ei tästä helpota.
Menin nuorena naimisiin, lähinnä siksi että olin raskaana ja lapsen isä painosti minua siihen.
Muistan ajatelleeni kun menimme maistraattiin vihittäväksi ettei minun pitäisi tähän suostua.
Riitelimme ja sovimme, oli myös sekä fyysistä että henkistä väkivaltaa.
Olen myös ollut pari kertaa turvakodissa lasten kanssa mutta aina palannut hänen luokseen.
Olen aina ollut hyvin epävarma itsestäni ja koulukiusattu ja itsetunto nollassa.
En vain löytänyt voimia lähteä, oli helpompi jäädä.
Eräänä päivänä tapasin minua 13v. vanhemman miehen.
Olin luopunut toivosta saada olla koskaan enää onnellinen.
Ystävystyimme ja pian rakastuimme. Tapailimme salaa.
Kuukausien kuluessa hänestä tuli elämäni tärkein ihminen, ihminen johon tunsin voivani luottaa ja joka ymmärsi minua ja rakasti minua sellaisena kuin olin.
Hän oli minulle se oikea.
Kuitenkaan en ollut valmis lähtemään liitostani, pelkäsin mieheni reaktiota asiaan.
Tiesin että hän ei jättäisi meitä rauhaan, kiusaisi kaikin tavoin, käyttäisi lapsia koston välineinä.
Vain paras ystäväni sekä äitini tiesi suhteestani tähän mieheen. Tämäyseinen ystävä oli veljeni vaimo, vanha koulukaverini.
Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes tämä ystävä päätti ketoa suhteestani veljelleni joka saatuaan tietään asiasta, tunsi tehtäväkseen kertoa asiasta miehelleni.
Silloin pääsi helvetti valloilleen.
Minä kielsin suhteen, samoin tämä mies.
Mieheni uhkasi tappaa tämän toisen miehen ja olisi sen varmasti tehnytkin jos en olisi saanut häntä estettyä.
Hakkaamassa mies hänet kävi eräänä päivänä ja jätti sitten asian siihen.
En voinut olla häneen yhteydessä vaikka olisin halunnut.
Katkaisin välini veljeeni ja hänen vaimoonsa, muka parhaaseen ystävääni.
Kului kuukausia ja mies rauhoittui.
Uskalsin taas ottaa tähän toiseen yhteyttä.
Juttelimme lähinnä puhelimessa ja tapasimme kahden kesken paikoissa missä ketään ei ollut meitä näkemässä.
En vain voinut olla erossa hänestä.
Rakastin häntä todella.
Sitten miehen jäi työttömäksi.
Vahti menemisiäni aamusta iltaan.
Olin epätoivoinen ja minulla oli todella paha olla.
Yritin lasten takia jaksaa ja keräsin rohkeutta hakea omaa asuntoa jotta olisin viimein päässyt hänestä eroon.
Tein kaikenlaisia suunnitelmia mielessäni ja haaveilin vapaudesta ja tulevaisuudesta tämän toisen miehen kanssa. Olin ajatellut että kunhan lapset olisivat kasvaneet ja poissa kotoa, olisin vapaa eikä mies voisi minua enää lasten avulla kiristää eikä kiusata.
Sain näistä ajatuksista voimaa ja tiesin että tämä toinen mies kyllä odottaisi minua kunnes saisin asiani järjestykseen.Vaikkemme olleet yhteyksissä, tiesin hänen odottavan, ei ollut pelkoa että hän kyllästyisi, sen verran ainutlaatuinen meidän suhteemme oli.
Kunnes sitten viime syksynä, oli minun syntymäpäiväni ja vanhempani tulivat käymään.
Äitini tuli keittiöön ja kysyi olinko nähnyt viimeeksi ilmestynyttä paikallislehteä.
Sanoin en ja ihmettelin mistä nyt on kyse.
Hän katsoi minua ja sanoi että lehdessä oli tämän minulle rakkaan ihmisen kuolinilmoitus, tiesinkö että hän oli poisnukkunut?
Elämäni romahti siihen paikkaan. Yritin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kun vanhempani olivat lähteneet ja mieheni mennyt ulos, kaivoin lehden esiin ja etsin ilmoituksen.
Hänen kuolemastaan oli siinä vaiheessa kulunut jo 3 viikkoa ja minä en ollut tiennyt mitään.
Yritin soittaa hänelle mutta numero ei ollut käytössä. Hänen Facebook-tilinsä oli poistettu.
En voinut uskoa että hän oli poissa.
Mietin oliko tämä minulle jokin kosto siitä että olin ryhtynyt suhteeseen hänen kanssaan vaikka olin naimissa, enkö ollut häntä ansainnut?
Itkin aina yksin ollessani, muuten en tunteitani näyttänyt.
En puhunut enkä edelleenkään puhu kellekkään asiasta.
Olen kadottanut elämänhaluni täysin.
En pysty iloitsemaan mistään, olen kuin robotti, teen sen mitä täytyy.
Tunne-elämältäni olen ihan kuollut.
Jos lapsia ei olisi, lähtisin hänen peräänsä, niin paljon häntä kaipaan.
Antaisin mitä vain jos saisin hänet takaisin, tai saisin edes nähdä vielä viimeisen kerran.
Paljon jäi sanomatta.
Odotan vain sitä päivää että näen hänet jälleen.
En tiedä käykö täälä enää ketään mutta kerron silti. Noin 1,5 v sitten mulle kerrottiin että mun hyvin rakas 40-vuotias kummitäti sairastaa syöpää. Hän oli myös mun naapuri joten nähtiin joka päivä, shoppailtiin, naurettiin, hän oli mun tukena aina vaikeissa tilanteissa. No sit kun mulle kerrottiin et hän sairastaa syöpää niin en ees itkenyt. Koska lääkärit sanoo että ei oo yhtään vakavaa ja varmasti paranee. Hän oli pari kuukautta kotona ja joutu sit lähtee sairaalaan. Alku meni hyvin. Sit tuli ala ja ylämäkee. Hän makas yhtä jaksosesti sairaalassa vuoden päivät. Käytiin kyllä katsomassa usein mutta olihan se rankkaa katsottavaa kun joku on "vangittuna" sairaalassa.
En edelleenkään itkenyt. Koska luotin siihen että hän paranee. Ja hänellä oli aina elämänilo mukana. :) No sitten yks päivä äiti itkien kerto että nyt on sellanen tilanne että kummitäti ei enää sairaalasta pois tuu. En ensin tajunnut kunnes itkin ihan suunnattoman paljon. Olin todella vihanen myös koska hän oli eläny todella terveellisesti ja silti tällästä tapahtuu..
Lääkärit sanoi että vuoden verran on elinaikaa. Äiti kysyi seuraavana päivänä et haluunko mennä kattoon. En mennyt koska olisin vaan pillittänyt ja aattelin että onhan sitä aikaa vielä. Kummitäti kuulemma hirveesti kyseli mun perään.
No kahen viikon päästä isä ilmotti itkien että kummitäti on menehtynyt. 2 viikkoa! En edes kerennyt käydä katsomassa. Hän oli kuulemma kysellyt hirveesti että koska meen katsomaan..:((( Itkin aivan suunnattoman paljon. Whatsappissa vielä meidän keskustelutkin tallella.. Itkin niin niin paljon. Itken edelleenkin ainakin joka ilta.. Usein päivisinkin..
Toivon todella että nopeasti keksittäis joku lääke syöpään!
paha olo oli, kun tiesi, mutta suurin suru, tuli kun lähtö oli jo tapahtunut. Toivottavasti läheisesi ei joudu lähtemään yksin, vaan joku on läsnä. Tunnetilat vaihtelivat kovastikin, sekä ennen, että jälkeen. Voimia sinulle ja iso hali!