miksi se itsekseen nukahtaminen on niin kamalan tärkeää?

Fyysinen läheisyys on ollut elinehto, on täysin luonnollista että vauva/lapsi hätääntyy yksin jäädessään. Tämä yksinnukuttamisen järjettömyys on ollut vallalla vasta todella vähän aikaa ja vain länsimaissa. Ei ihme että mielenterveysongelmat ovat moninkertaistuneet samassa ajassa samoissa kulttuureissa. Onko ihan pakko järkyttää sitä ihmisen perusturvallisuudn tunnetta vauva-ajoista lähtien?

Meilläkin nukutaan samassa huoneessa ja todellakin kaikki nukkuvat hyvin ja rauhallisesti yönsä.

Lupa olisi toki tulla, mutta olenkins itä mieltä, että se perusturvallisuus on niin hyväksi luotu silloin pienenä ,että vieressä nukkumiseen ei ole enää tarvetta! kosa vieressä nukkumineninen/nukuttam silloin ihan pienenä on nimenomaan luonut erittäin hyvän perusturvallisuuden!

Vaikka ei ole vieressä nukuttu eikä nukutettu koskaan. Hyvin onnellinen ja tasapainoinen lapsi on silti kyseessä. Sinunko mielestäsi vain nukkumistottumukset luovat perusturvallisuutta tai -turvattomuutta? Aika oudolta kuulostaa.

Jos lapsi ei ole tarvinnut mitään kommervenkkejä nukkumiseen vauvana, miksi sellaisia pitäisi tieten tahtoen kehitellä?

On muuten hyvä myös määritellä, mitä nukuttamisella tarkoitetaan jos siitä haluaa keskustella. Tarkoittaako se sitä, ettei huoneesta poistuta ennen kuin lapsi on varmasti unessa? Onko silloin esimerkiksi iltasadun lukeminen "nukuttamista"?

Onneksi se on takana päin..

Meillä ei ole koskaan ollut mitään nukutusrumbia ja maratoneja. 10-15 minuuttia per lapsi on se aikataulu ollut aina. No toki pikkuvauvoilla iltatankkaus, mutta se nyt ei kai ole nukuttamista vana syömistä.

Mä vaan olen lukenut näitä kun jotkut palauttaa lasta viikko- tai kuukausikaupalla kymmeniä kertoja illassa omaan sänkyyn, huudatusunikouluista puhumattakaan. Ei vaan kuulosta kovin seesteiseltä, mutta kai sekin kantaa hedelmää jollain aikavälillä.

ap

että yksin on ihan turvallista nukahtaa. Yksinkertaistettuna. Plus se, että se so called Oma Aika kutistuu minulla olemattomiin, jos makaan nukuttamassa lasta. Samassa huoneessa kyllä nukutaan vaikka myöhemmin tulenkin nukkumaan.

Mitä pahaa siinä on, jos lapsi tuntee olonsa turvalliseksi yksinkin?

Minusta tuntuu, että monille äideille se vimmattu nukuttaminen on jonkinlaista oman sädekehän kiillottamista.

Katsokaapa nyt, kuinka Hyvä ja Ahkera ja Lapsesta Huolehtiva Äiti minä olen, kun nukutan (ainoaa!) vauvaani noin kolme tuntia illassa ja herään yölläkin keskimäärin 7 kertaa hänen vuokseen!

Todisteena siitä on monesti se, että lapsen isä saa hänet nukkumaan aivan vaivattomasti.

Jos perheessä on useampia eri-ikäisiä lapsia, jokaisen nukuttaminen yksitellen on täysin mahdotonta. Voi olla, että vanhin pitää hakea harrastuksista siihen aikaan, kun on nuorimmaisen nukkuma-aika, ja keskimmäisellä voi olla hyvinkin leikit, läksyt tai iltatoimet siinä vaiheessa, että ei voi olla oikein esikoisenhakureissulla eikä vauvaa nukuttavan vanhemman vieressä.

paremmin kuin minä, voisi varmasti kertoa mikä tämän yksin nukahtamisen ja yksin nukkumisen ihanteen taustalla on. Käsittääkseni tämä kasvatusihanne on tullut Yhdysvalloistam joissa pidetään tärkeänä sitä, että lapset eivät nuku samassa huoneessa vanhempien kanssa, ettei vanhempien seksielämä (=miehen seksielämä) häiriinny. Ainakin näin suorin sanoin tuota perusteltiin 70-luvun lastenkasvatusoppaassa, jonka löysin vanhempieni varastosta. (Paitsi että toi miehen elämän häiriintyminen on mun oma tulkinta :) Siinä sanottiin myös, että yksin nukahtamisen tärkein pointti on kertoa vauvalle, että hän ei määrää tässä perheessä; siksi esimerkiksi yöllä huoneeseen ei saa tulla valoa, tai lapsi assosioi oman huutonsa siihen että huone tulee valoisaksi, ja luulee näin olevansa kaikkivoipa ja perheen yläpuolella.



Koska minulla ei ole mitään koulutusta asiaan eikä muuta taustaa (satuinpahan vaan lukemaan tuon kirjan) niin ihan mielenkiinnosta kysyn, että voiko tämän kasvatussuunnan pohajana olla ihan niin yksinkertainen asia kuin se, että naisen on osoitettava miehelleen, että valintatilanteessa valitsee aina miehen, eikä lapsen? Että mieluummin huudattaa lasta kuin ottaa lapsen parisänkyyn? Eli siis sen sijaan, että auttaisi miestään kasvamaan isäksi, hän tekee kaikkensa että miehen elämä muuttuisi mahdollisimman vähän lapsen myötä, ja että hän, nainen, on miehen saatavilla aina kuten ennenkin, niin ettei miehen tarvitse olla mustasukkainen?

"Todellakin. Mikään muu nisäkäsemo ei hylkää pentujaan yöksi"



Tuon kirjoitteneella ei ole ollut koskaan kissaa tai koiraa, jolla on ollut pentuja.

Kyllä ne vaan voivat hylätä melko pienet pennut. Kissaemo voi lähteä pyytöreissulle (ja pahimmassa tapauksessa jäädä sille tielleen) ja koiran olen nähnyt suunnattoman helpottuneena huokaisevan, kun on päässyt kiipeämään pois pentujen luota.



Meillä ovat niin omat kuin vieraat lapset nukkuneet samalla tavalla: iltasatu ja peiton alle. Viereisessä sängyssä on oltu, jos on aikuisillakin ollut jo nukkuma-aika.

Kuitenkin on pysytelty siinä viereisessä huoneessa, ja lapsi on tottunut nukkumaan itsekseen kuullessaan tavallisia elämisen ääniä ja on tiennyt, että kyllä ne siinä ihan lähellä ovat.

Siksi, että yksinhuoltajana mulla ei riitä aika eikä kärsivällisyys olla joka ilta 2 tuntia lasta nukuttamassa. On kotitöitä jne. Onneksi lapsi on niitä, jotka ovat nukahtaneet melko pienestä lähtien parhaiten itsekseen. Eri asia tietty, jos on kipeä tai muuta vastaavaa. Silloin hellitään uneen asti. Ja olen hoitovapaalla kotona, joten lapsi saa läheisyyttä ja lapsentahtisuutta kyllä ihan kyllikseen päivisin.

Monesti, en sano AINA, se vanhemman vieressä olo ruokkii sitä "osaamattomuutta". Se, jonka arvelet olevan lapsen paras, ei ehkä sitä olekaan. Teet kaikki rauhoittelut,ilittelet,hyräilet,olet niiiiin läsnä kuin ikinä voit ja tenava sen kun höyryää. Lisäät "jotain pientä" kun yrität nukuttaa lasta, saada sen siis tekemään jotain sellaista, mikä voisi tulla ihan luonnostaankin.....Juu, jotkut tarvitsevat sitä, mutta eivät kaikki, eivät LÄHESKÄÄN kaikki.

Omassa lähipiirissäni on näitä tuoreita äitejä, jotka saarnaavat kiihkeästi läheisyyden tarpeesta ja kiintymyssuhteesta ja perusturvallisuudesta, ja joskus, ihan vain joskus, katson heitä ajatellen, että puhutaanko tässä nyt sinun turvallisuuden ja läheisyyden kaipuustasi vai lapsen. En kyllä koskaan sano tätä ääneen, mietin vain hiljaa mielessäni. Enkä neuvo yhtään vaikka mieli tekisi.

Jotkut esimerkiksi yrittävät aivan pakkomielteisen näköisesti "viihdyttää" vauvaansa tauotta, vaikka tämä olisi ihan tyytyväinen hetken omassa rauhassaankin. Kahvipöydässä käy jatkuva pomputus ja rallatus ja hyräily. Sama pätee tuohon nukuttamiseen. Äiti saattaa tehdä hirmuisen numeron vauvan nukkumisesta ja pyörii suurin piirtein päällään että vauva nukahtaisi. Joskus tekisi mieli vain sanoa, että rauhoitu ensin itse ja usko, että vauvalla voi olla ihan hyvä olla vaikket joka hetkeä nuohoaisikaan siinä vieressä.

Kolmen lapsen kanssa olen nähnyt jos jonkinlaiset nukkumiskaudet, enkä ollenkaan vähättele sitä tusk epätoivoa, mikä huonosti nukkuvan lapsen perheelle helposti kehittyy. Jos oikeasti lapsella on vaikeuksia nukkua yksin, kaikin mokomin häntä pidettäköön vieressä ellei se ole kohtuuttoman hankalaa. Mutta sen olen nähnyt, ettei se myöskään mikään ainoa autuaaksi tekevä malli ole.

Toki emot hetkeksi lähtevät mutta silloinkaan pentu EI OLE yksin vaan toisten pentujen kanssa. Ja koskaan emo ei ole saalistusreissulla koko yötä poissa vaan palaa välillä lepäämään pentujensa luo.

"Todellakin. Mikään muu nisäkäsemo ei hylkää pentujaan yöksi"

Tuon kirjoitteneella ei ole ollut koskaan kissaa tai koiraa, jolla on ollut pentuja.

Kyllä ne vaan voivat hylätä melko pienet pennut. Kissaemo voi lähteä pyytöreissulle (ja pahimmassa tapauksessa jäädä sille tielleen) ja koiran olen nähnyt suunnattoman helpottuneena huokaisevan, kun on päässyt kiipeämään pois pentujen luota.

Meillä ovat niin omat kuin vieraat lapset nukkuneet samalla tavalla: iltasatu ja peiton alle. Viereisessä sängyssä on oltu, jos on aikuisillakin ollut jo nukkuma-aika.

Kuitenkin on pysytelty siinä viereisessä huoneessa, ja lapsi on tottunut nukkumaan itsekseen kuullessaan tavallisia elämisen ääniä ja on tiennyt, että kyllä ne siinä ihan lähellä ovat.

lol :) juuri toi varmaan on taustalla. Ja tätäkin palstaa kun lukee, niin monille äideille tuntuu olevan tooodella tärkeää miehen miellyttäminen, niin paljon täällä on puhetta "kireistä pilluista" sun muista.

Eihän se vauva ilkeyttään huuda vaan sillä on oikea hätä. Vauva pelkää emon jättäneen, mikä on vauvan tunnetasolla kuolemantuomio.

Meillä neljä lasta, ja näin on menty. En aio kuopustakaan sen kummemmin opettaa yksin nukahtamaan ennen kuin itse on siihen kypsä. Ja kaikki lapsemme ovat esim. alakouluiässä ollleet aivan erityisen reippaita, eli ei ole kasvatuksen tällainen lempeys tehnyt heistä hankalia tai pelkureita. Kuri meillä on aina ollut myös.

Kahta ensimmäistä nukuteltiin aina ja yöt ja illat olivat yhtä kaaosta yhteensä kolme vuotta.

Kolmas oppi yllättäin heti vaivana siihrn, ettei tarvitse tissiä/pulloa/äitiä/isää/nukutusta, vaan nukahtaa itse omaan sänkyynsä kun on väsynyt ja kaikki on tästä johtuen sata kertaa helpompaa kun kahden vanhemman kanssa oli. Lapsi on myös nukkunut kokonaisia yöunia 4kk iästä lähtien, vaikka oli silloin vielä täysimetyksellä. Poikkeuksetta.



Mä toivon, että olisin tajunnut tehdä samoin noiden kahden ensimmäisen kanssa, olisi säästynyt niin monelta hajanaiselta yöltä, hermoja kiristävältä illaltta ja lapset olisivat itsekin voineet paremmin.



Siksi.

Siis HETI VAUVANA SIIHEN. ;)

Amerikassa on tietysti näitä tabuja paljon enemmän kuin meillä, mutta on silti aika naiivia soveltaa noita 70-luvun juttuja tähän päivään. Sama kuin lukisit jotakin Summerhillia kirjaimellisesti tämän päivän yhteiskunnan pulmien ratkaisijana. Ne ongelmat, joita kirjoissa kuvattiin ja ratkottiin sota-aikana tai 70-luvulla ovat jo poistuneet. Kasvatus ja hoito on muuttunut erittäin (jopa liiankin) lapsentahtiseksi ja lapset todella pyörittävät koko perheen arkea mielensä mukaan yhä useammassa kodissa.

Tämä ei kuitenkaan ole lisännyt lasten hyvinvointia, vaikka näin voisi luulla. Aikuisena oleminen kun on muuttunut tosi hankalaksi, ja jos ei perheessä ole tasapainoisia aikuisia joilla on selkeät arvot ja rajat, miten lapsillakaan voisi olla hyvä olla. Mutta tämä nyt meni sivuun aiheesta. En vain hirveästi arvosta noiden iänikuisten feministiteemojen nostamista tämän päivän diskurssiin.

Sitä paitsi: isät ovat tänä päivänä pehmompia kuin koskaan ja hoitavat lapsiaan tutkimusten mukaan enemmän kuin koskaan (se siitä äidin tarpeesta miellyttää vain miestään lasten hyvinvoinnin kustannuksella), ja vaikka siitä on seurannut paljon hyvää, erojen määrä pikkulapsiperheissä on silti kasvussa.

paremmin kuin minä, voisi varmasti kertoa mikä tämän yksin nukahtamisen ja yksin nukkumisen ihanteen taustalla on. Käsittääkseni tämä kasvatusihanne on tullut Yhdysvalloistam joissa pidetään tärkeänä sitä, että lapset eivät nuku samassa huoneessa vanhempien kanssa, ettei vanhempien seksielämä (=miehen seksielämä) häiriinny. Ainakin näin suorin sanoin tuota perusteltiin 70-luvun lastenkasvatusoppaassa, jonka löysin vanhempieni varastosta. (Paitsi että toi miehen elämän häiriintyminen on mun oma tulkinta :) Siinä sanottiin myös, että yksin nukahtamisen tärkein pointti on kertoa vauvalle, että hän ei määrää tässä perheessä; siksi esimerkiksi yöllä huoneeseen ei saa tulla valoa, tai lapsi assosioi oman huutonsa siihen että huone tulee valoisaksi, ja luulee näin olevansa kaikkivoipa ja perheen yläpuolella. Koska minulla ei ole mitään koulutusta asiaan eikä muuta taustaa (satuinpahan vaan lukemaan tuon kirjan) niin ihan mielenkiinnosta kysyn, että voiko tämän kasvatussuunnan pohajana olla ihan niin yksinkertainen asia kuin se, että naisen on osoitettava miehelleen, että valintatilanteessa valitsee aina miehen, eikä lapsen? Että mieluummin huudattaa lasta kuin ottaa lapsen parisänkyyn? Eli siis sen sijaan, että auttaisi miestään kasvamaan isäksi, hän tekee kaikkensa että miehen elämä muuttuisi mahdollisimman vähän lapsen myötä, ja että hän, nainen, on miehen saatavilla aina kuten ennenkin, niin ettei miehen tarvitse olla mustasukkainen?

vastaus ap:n kysymykseen:

Siksi, että länsimainen elämäntyyli on itsekäs ja lapsen "tarvitsevuus" ei sovi siihen.

Mitä nopeammin lapsi tai VAUVA saadaan oppimaan olemaan yksin, sitä nopeammin äiti ja isi saa aikaa itselleen :/

Mulle neuvolassa morkotettiin juuri tuollatavalla kun sanoin että vauva nukahtaa aina itsestään. "pitääkö sitä olla niin itsekäs."

Itse en ole ikinä joutunut lasta nukuttamaan mitenkään. On ihan aina ollut sellainen että ei ole tarvinnut silitellä ja nukutella.

JA olen muuten äärimmäisen tyytyväinen siihen.

No, mulla nyt tuo ilta aika on ollut aina tärkeä, koska se on ollut ainoa hetki hengähtää. Mies kuoli ennenkuin lapsi syntyi, joten olen ollut ja olen edelleen yksin lapsen kanssa.

Eikä tuo nukahtamaan opettelu mielestäni ole mitään vauvan yksin jättämistä. En nyt puhu mistään huudatusunikoulusta, mikä on mielestäni väärin, mutta jos lapsi on rauhallinen kun hän jää sänkyynsä makaamaan, niin mikä on ongelma?

Oikeasti tuo syyllistäminen on aika perseestä. Te jotka sitä harrastatte, ette voi tietää millaista sillä perheellä on ollut, jotka ovat lapset aikaiseen opettaneet nukahtamaan yksin.

Mulla esimerkiksi ei ole _mitään_ apua arjessa tai juhlassa. Omat vanhempani ovat kuolleet ja miesvainajan vanhemmat eivät halua nähdä minua tai lasta. Rahaa ei ole hoitajaan, enkä pääse vielä hetkeen töihin, olen työkyvytön erinäisistä syistä ja olen nyt kuntoutuksessa. Toki en varmaan päällepäin näytä sairaalta, mutta sellaista se on.

Monella kotiäidilläkään ei ole muita tilaisuuksia kuin ilta tehdä kotitöitä jne. ja heille suotakoon tuo että he opettavat lapsen nukahtamaan itsestään.

En oikeasti käsitä miksi pitää syyllistää tuostakin asiasta!

Äideillä ja no naisilla ylipäätään on älytön tapa syyllistää muita naisia silloin ne muut toimivat toisin kuin he itse. KUKAAN ei ole täydellinen. Ei vaikka itse niin luulee.

Jos oikein ymmärsin, hän oli vain sitä vastaan, että lapsi opettamalla opetetaan nukahtamaan itsekseen eli toimitaan vastoin lapsen luontaista taipumusta.



Jos vauva on luonteeltaan sellainen, että on alusta asti nukahtanut itsekseen ilman suurempia opetteluja niin mikäs siinä, lapsen on silloin hyvä olla.

Eihän se vauva ilkeyttään huuda vaan sillä on oikea hätä. Vauva pelkää emon jättäneen, mikä on vauvan tunnetasolla kuolemantuomio.

Tassuttelu eli pehmeä unikoulu on kaukana kidutuksesta. Itkeehän se lapsi, mutta vanhempi on vieressä ja lohduttaa. Mikä siitä tekee kidutusta?

Kyllä mun mielestä on tosi ihanaa, että luemme lapsen kanssa kirjaa yhdessä isossa sängyssä, juttelemme ja silittelemme. Noin 10-15 minuutin kuluttua lapsi, nyt 1 v 10 kk pyytää päästä omaan sänkyynsä nukkumaan. Jää sinne hyvillä mielin itsekseen vielä juttelemaan. Vilkuttaa vaan hyväntuulisesti heihei kun lähden huoneesta. Nukkuu useimmiten aamuun asti.

Lapsi nukkuu vielä pari kuukautta kanssamme samassa huoneessa.

Olenko ap:n mielestä hyvä vai huono äiti? Onkohan lapsellani joku ongelma kun jää itsekseen tyytyväisenä nukkumaan?

minä en ymmärrä tätä kiihkeää ja jatkuvaa läheisyydestä paasaamista. Kaveripiirissäni on äitejä, joiden lapsi on AINA kiinni äidissä, päivät kantoliinassa ja yöt kainalossa. Äidit kuvailevat noita lapsia "suuritarpeisiksi" ja aivan varmasti näin onkin, en kyseenalaista. Mutta joskus pienessä mielessäni mietin, että voiko lapsi olla levoton ja kitistä jatkuvasti senkin vuoski, että haluaa olla edes joskus IHAN RAUHASSA ilman jatkuvaa vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Ehkä lapsikin voi ylirasittua jatkuvasta hiplailusta ja häpläilystä.



Joistakin kasvatuartikkeleista saa sen käsityksen, että äidin ja vauvan symbioosin pitäisi jatkua ilman säröjä myös kohdun ulkopuolella, ja äiti joka ei ole niin kaikkivoipainen että pystyy tähän (=eli jonka lapsi ei hetkeäkään tunne epämukavuutta) on epäonnistunut ja tunnekylmä äiti. Tämä lataa ihan kohtuuttomia paineita vanhemmille. Vauvakin kätinä voi olla ihan vaan kommunikointia, ei aina merkki siitä että asiat on huonosti ja äidin täytyy rientää viihdyttämään.

minä en ymmärrä tätä kiihkeää ja jatkuvaa läheisyydestä paasaamista. Kaveripiirissäni on äitejä, joiden lapsi on AINA kiinni äidissä, päivät kantoliinassa ja yöt kainalossa. Äidit kuvailevat noita lapsia "suuritarpeisiksi" ja aivan varmasti näin onkin, en kyseenalaista. Mutta joskus pienessä mielessäni mietin, että voiko lapsi olla levoton ja kitistä jatkuvasti senkin vuoski, että haluaa olla edes joskus IHAN RAUHASSA ilman jatkuvaa vuorovaikutusta ja läheisyyttä. Ehkä lapsikin voi ylirasittua jatkuvasta hiplailusta ja häpläilystä.

Joistakin kasvatuartikkeleista saa sen käsityksen, että äidin ja vauvan symbioosin pitäisi jatkua ilman säröjä myös kohdun ulkopuolella, ja äiti joka ei ole niin kaikkivoipainen että pystyy tähän (=eli jonka lapsi ei hetkeäkään tunne epämukavuutta) on epäonnistunut ja tunnekylmä äiti. Tämä lataa ihan kohtuuttomia paineita vanhemmille. Vauvakin kätinä voi olla ihan vaan kommunikointia, ei aina merkki siitä että asiat on huonosti ja äidin täytyy rientää viihdyttämään.

ja kun vauva kasvaa niin miksi ihmeessä heti pienenkin risahduksen kuuluttua pitäisi alkaa "vianetsintäralli"? Vauva/lapsi voi känistä ihan ilman mitään, jospa antaisi häelle hetken tunnistella omiakin tarpeitaan ja tunteitaan...? Ja nyt en puhu vastasyntyneestä....