Lue keskustelun säännöt.
Tulen hulluksi tuon tyttäreni kanssa!!!!
22.08.2011 |
Tyttärelläni on ikää 6 vuotta, eli uunituore esikoululainen siis.
Tytön luonne saa mut menettämään mielenterveyteni. :(
(Meillä on myös 4- ja 2-vuotiaat pojat.)
Viimeiset 2 vuotta tyttö on ollut todella, siis todella ilkeä. En löydä hänestä lainkaan omaatuntoa, joka kolkuttaisi edes vähän kun on tehnyt pahojaan, en myötätuntoa, en lempeyttä, en hyvyyttä, en empatiakykyä, en mitään... Ainoastaan ilkeyttä, kokee mielihyvää kun on loukannut/satuttanut toista, nauraa vain ivallisesti päälle, kun vahingoittaa toista (niin henkisesti taikka fyysisesti, tai rikkoo toisen omaa), komentaessa ja jäähyllä ollessaan nauraa vain omahyväisesti ja ivallisesti, sekä yleensä hokaa hiljaa ”voi kuule ei haittaa, ei tunnu missään...”
Ei kunnioita tai noudata mitään perheemme ja kotimme sääntöjä, vaan rikkoo niitä aivan koko ajan, se sama omahyväinen ja ilkeä ilme kasvoillaan. Ja koska me emme hyväksy sääntöjen rikkomista, vaan pakotamme noudattamaan niitä (jo lopulta ihan kädestä pitäen), niin ”suorittaa” sen pakotettuna samalla ivallisesti nauraen.
Hänellä joudutaan pitämään aivan äärettömän tiukkaa kuria (itseä välillä ihan surettaa, miten tiukkaa sen kurin pitää olla), kaikki asiat pitää esittää hänelle kuin armeijassa alokkaalle. Ääni pitää olla aina korotettu, tyttö pitää pysäyttää fyysisesti (esim. illalla kun menemme hammaspesulle, niin jotta tyttö edes vähän rekisteröisi, mitä hänelle sanotaan, häntä pitää ottaa hartiosta kiinni, luoda lähikatsekontakti ja sanoa todella selkeällä ja kuuluvalla äänellä ”NYT MENEMME HAMMASPESULLE!” ja 99% kerroista hänet pitää taluttaa sinne hammaspesulle. Samalla vain hymyilee ivallisesti. Jos hänelle vain sanoo normaaliin äänen sävyyn ”Nyt hammaspesulle!”, niin hän ei kuuntele, vaan jatkaa leikkejään. Kun asiaa toistaa kymmenen kertaa ihan vieressä, tyttö alkaa vain nauramaa ivallisesti ja aloittaa esim. lelujensa heittelyn ympäri kotia täysin ilkeyttään, eikä tee elettäkään että tottelee. Tästä käytöksestä kun antaa ensin varoituksen, että joutuu jäähylle, jatkaa edelleen vain ivallista nauruaan ja alkaa heittelemään entistä enemmän tavaroita, ja kun sitten käsketään jäähylle, ei mene, vaan hänet kannetaan sinne, sillä vetää siinä vaiheessa itsensä veltoksi. Jäähyllä istuessa vain hymyilee ivallisesti, ja yleensä huutelee jotain törkeyksiä, ja mumisee itsekseen ”ei kuule haittaa yhtään...”, ja saattaa lopulta istua siellä 20min, jonka jälkeen talutetaan hammaspesulle, nauraa vain ivallisesti samalla). Ja tämä esimerkki oli nyt ihan lievimmästä päästä.
Tyttö saattaa (tai siis tekeekin hyvin usein) ihan vain ohimennen lyödä, tönäistä tai potkasta pikkuveljiään, ja hymyilee vain ivallisesti päälle. Ja vaikka asiaan puututaan joka ikinen kerta, eli meillä noudatetaan nollatoleranssia väkivallan suhteen, niin vaikka tytölle pitäisi miten rankan puhuttelun, lopulta jo karjuu itseltään kurku kipeäksi, laittaa jäähylle jopa tunniksi, ja tietenkin joka kerta asiaa pitää pyytää anteeksi, niin silti tyttö vain hymyilee ivallisesti ja saattaa toistaa tekonsa hetken päästä uudelleen. Pelkästään pikkuveljien satuttamisesta saattaa istua päivän aikana 15 kertaa jäähyllä, ja kaikki minun energiani menee siihen, eli tytön ”kurittamiseen”.
Kun tytön kanssa keskustelee asioista, niin hän on kyllä hyvin älykäs. Tietää ja osaa perustella hyvin, miksi toista ei saa satuttaa (ei fyysisesti eikä henkisesti), ja osaa kuvailla hyvin, mitä sellainen aihuttaa, ja itsekin kokee luonnollisesti mielipahaa, jos häntä satutetaan ja kaipaa asian käsittelyä, ja että tulee kuulluksi. Ja tietenkin myös hänellä on oikeus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, silloin kun hän on kokenut vääryyttä, ja olemme auttaneet, kuunnelleet ja neuvoneet yms.
Pikkuveljet ovat taas aivan toista maata. Äärimmäisen empaattisia ja hyväsydämisia lapsia. Omatunto heillä kolkuttaa heti, kun huomaavat tehneensä jotain väärin, ja haluavat selvittää asian. Pyytävät aina aidosti ja oma-aloitteisesti anteeksi, ovat todella helliä ja ymmärtäväisiä. Onneksi poikamaiset luonteenpiirteet heillä ovat hyvin vahvat, eli vaikka en hyväksi väkivaltaa missään muodossa, niin kun sisko tulee ja tempaisee vain ohimennen, niin kyllä he saman tien puolensa pitävät, ja tönäisevät siskon pois. Ja kyllä he takaisin lyövät, ja lujaa (poikina kun ovat siskoaan niin paljon vahvempia vaikka ovatkin nuorempia). Ristiriitaiset tunteet vanhempana, sillä en voi hyväksyä toisen satuttamista, mutta toisaalta on myös omalla tavalla tyytyväinen että nuoremmat heti puolustavat itseään, eikä jää siskonsa jalkoihin... Mutta poikien kanssa siis jatkuvasti työstetään tätä asiaa, eli kyllä ihmisen täytyy osata puolensa pitää, mutta toista ei saa satuttaa. Mutta se siis asia erikseen (ja kyllä pojatkin laitetaan istumaan yhtä lailla jäähylle lyömisestä tms.).
Tytön käytös on muutenkin vain esim. puhekielessä pelkkää kiristytsä, uhkailua, tai sitten kiukuttelua ja vikisemistä. Mitään asiaa ei pysty puhumaan normaalisti, tai edes ruumiinkieli ei voi olla normaalia, rauhallista, rentoa, ystävällistä. Pieninkin asia, esim. huomatessaan että vessasta on loppunut vessapaperi, niin marssii kuuluvasti luokseni kädet puuskassa ja karjuu asian todella röyhkeään tyyliin ”kiva, kiva, no nyt mä en voi mennä pissalle kun ei ole edes vessapaperia!!!”
Ja mikä ihme siinä on, pojille riittää kun puhuu ja sanoo kaikki asiat lempeästi, niin he kuuntelevat heti, ja tottelevat heti. Koskaan eivät sano vastaan. Ja tytölle saa sanoa kauniisti tuhat kertaa, eikä silti ikinä kuuntele, saati sitten tottele, vaan lopulta asia pitää jo karjua ja ohjata samalla kädestä pitäen.
Eli ei meillä missään nimessä koko ajan karjuta, huudeta, komenneta, vaan ne keinot joudutaan ottamaan päivittäin ja moneen kertaan käyttöönn, kun ei kaunis sanomisen mene perille. Aina ensin siis puhutaan normaaliin, kauniiseen äänensävyyn.
Ehka kerran päivässä, max. 15Min ajan tyttö on oma ihana itsensä ilman tuota sairasta roolia. Tällöin hän puhuu kauniisti, ruumiinkieli on lempeä ja aito, kuuntelee, tottelee yms. Mutta sitä rauhaa kestää vain sen max.15min päivässä. :( Muuten hän on täynnä vain tyhjyyttä, ilkeyttä, julmuutta, ivaa yms.
Tämä kaikki aiheuttaa sen, että minulla on jäljellä enää vain vihaa tuota tyttöä kohtaan. :( Tunnen inhoa omaa lastani kohtaan, enkä enää jaksa häntä. Kolme vuotta olen nyt yrittänyt ja yrittänyt (mieheni kanssa siis yhdessä tietenkin).
Mutta täydellinen voimattomuus ja ristiriita syntyy siitä, kun päiväkodissa, kylässä, mummiloissa yms. vieraissa paikoissa tyttö on todella kiltti, hyväkäytöksinen, reilu, empaattinen, tottelevainen ja kuuliainen, reipas, oma-aloitteinen, ja sitä kaikkea hyvää, mitä vain hyväkäytöksiseltä lapselta voi odottaa. Päiväkodista saamme vain pelkkää positiivista palautetta, eikä siellä ole koskaan ilmennyt mitään sen kaltaista käytöstä, mitä se kotona on. Olemma nämä vuodet puhuneet asioista avoimesti päiväkodissa, erityislastentarhanopettajan kanssa, neuvolassa, lastenlääkärillä. Mutta kun mikään näistä kotona ilmenneistä luonteenpiirteistä ei ilmene missään muualla, kenenkään muun silmissä, niin apua on ollut äärimmäisen vaikea saada. Itse asiassa mahdotonta. He kaikki kun näkevät vain sen kiltin, reippaan, älykkään ja todella empaattisen tyttölapsen.
Olemme kokeilleet mieheni kanssa kaikki meille annetut kasvatusneuvot ja vinkit, mutta mikään ei auta, eikä tee tyttöön lainkaan muutosta.
Ainoat pelastukset tähän perhehelvettiin on ne hetket, kun tyttö on joko yksin tai veljiensä kanssa hetken mummiloissa hoidossa, jotta saamme vanhempina hetken huilata lapseltamme. Hänen ilkeytensä on niin käsittämätönsä, että alan jo kohta täysin ateistina uskomaan pahuuden olemassa oloon, ja että tyttäreni on paha. Onneksi heidät voi hyvillä mielin antaa hoitoon, sillä hoidossa tytärkin on äärimmäisen hyväkäytöksinen ja kiltti. Siellä ei siis tapahdu edes ns. silmänpalvontaa, vaan hän aidosti on kiltti, ei satuta toisia, ei tee kiusaa tms.
On siis kauheaa, että nautin suunnattomasti käydä töissä vain sen takia, että saan olla edes sen 8h päivässä erossa tyttärestäni.
Miksi, miksi hän on kotona nii julma ja ilkeä. Niin tunteeton ja suoraan sanottuna paha? Miksi hän ei millään asteella kykene kunnioittamaan vanhempiaan, eikä arvostamaan mitään, mitä hänellä on? Hänellä on hyvä koti, ihana perhe, hyvät vanhemmat, tasapainoinen ja rauhallinen elämä yms. Mutta mistään hän ei ole kiitollinen, vaan yrittää tuhota sen kaiken.
En enää keksi mitä tekisin hänen kanssaan.
Kun hän esim. kaatuu pyörällään ja satuttaa itsensä, ja alkaa itkemään, minun on äärimmäisen vaikea lohduttaa häntä, enkä tunne enää mitään myötätuntoa häntä kohtaan. :( Se on vain teennäistä lohdutusta.
Nyt on vasta puolipäivä, ja olen valmis viemään tytön lastenkotiin ja luovuttaa huoltajuuteni viranomaisille. Meillä on siis esikoinen ja keskimmäinen nyt kuumeessa, ja siksi olen lasten kanssa tässä kotona ainakin pari päivää. Siis kauhea sanoa, mutta joudun olemaan tyttäreni kanssa kotona, ilman toisen aikuisen tukea (viikonlopun vielä kesti joten kuten, kun pääsimme miehen kanssa vuorotellen edes pihalle hetkeksi rauhoittumaan ja eroon tyttären luota).
Itse olen käynyt jo 1,5 vuotta terapiassa asian tiimoilta, sillä aloin jo pelkäämään omaa käytöstäni, etten joku päivä pysty hillitsemään itseäni tyttäreni suhteen. Raivo sisälläni kun on vain kasvanut ja kasvanut, ja viha häntä kohtaan. Sairastuin jo kaskivaikeaan masennukseen tämän vaikean vanhemmuuden vuoksi. Lääkitys (välillä vahvakin) on tuonut helpotusta omaan olotilaan, masennukseen ja pahimpaan raivoon lastani kohtaan, mutta ei se helpota tätä itse tilannetta.
Kaikki asiantuntijat neuvovat vain ymmärtämään, asettumaan lapsen asemaan yms. yms. Ja vakuuttavat kaiken tämän olevan normaalia käytöstä.
Tänään tyttö on jo ehtinyt saada tämän huushollin aivan sekaisin; on kiusannut ja löynyt veljiään, rikkonut heidän leikit moneen kertaan, istunut jäähyllä 5 kertaa, haistatellut minulle, haukkanut mnut tyhmäksi, rumaksi, vihaavansa minua, heitellyt tavaroita ympäriinsä, ärsyttänyt meitä muita vain seuraamalla koko ajan perässä ja matkimalla kaikkia puheita perässä ivalliseen äänensävyyn, ja kaikki aamutoimet on tapahtunut kädestä pitäen (yöpuvun riisuminen, hammaspesu, aamupalalle tulo yms. ja esim. ruokapöydässä näyttää vain muille kieltä ja irvailee, ja kun on passitettu ruokapöydästä jäähylle, naureskellut vain ivallisesti perään...)
Huoh... edes vähän helpotti purkaa tätä asiaa edes tänne. :(
Kohta loppuu aamulla tallennetty Pikkukakkonen, ja paluu arkeen (helvettiin) on edessä.
Kommentit (141)
puolustautuakseen... että onko hän omaksunut tuon roolin kyetäkseen kestämään sen, että pojat ovat vanhemmille rakkaampia kuin hän ja nyt on syntynyt kierre jota hän ei pysty katkaisemaan. Hän hakee noin huomiota ja ilmeisesti onnistuu sen myös saamaan.
Mä en moiti teitä, vaan esitän vain näkökulman.
Miten olisi jos kokeilisitte kohdella tyttöä korostetun rakastavasti aina kun siihen tulee pienikin tilaisuus? Vietättekö hänen kanssaan koskaan aikaa niin, että veljet eivät ole läsnä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta meillä tyttö on 12-vuotias, käyttäytynyt noin kaksi vuotta tuolla tavalla KOTONA, kun taas kodin ulkopuolella ei puhu mitään, kärsii valikoivasta mutismista. Koulu sujuu, mutta mikään muu kotona ei... vakiosanastoa on vammanen, vittupää, kusipää, kiusaa sisaruksiaan ja koiraa aamusta iltaan jne. ON lastenpsykiatrian asiakas, mutta ei sieltä suunnalta mitään apua ole tullut. Pitäisin uhmakkuushäiriönä näin kotipsykologin asiantuntemuksella ja olen jo ottanut linjaksi vähän läpi sormien katsomisen noita pienempiä rikkeitä, muuten menee hermo kun kersa tarvitsisi 24 tuntia päivässä personal trainerin
en usko että sellaiset ajatukset ja tunteet mitä sinulla on nyt tytärtäsi kohtaan, eivät vaikuttaisi mitenkään lapseen. Te molemmat tarvitsette nyt apua, sinä sitä jo saatkin terapian muodossa, mutta ehdottomasti myös lapsesi tarvitsee apua. Voisitteko miehenne kanssa ottaa vielä yhteyttä päiväkotiin tai neuvolaan ja vaaditte apua. Tai sitten pyydätte ulkopuolista tekemään lastensuojeluilmoituksen, niin pääsette avun piiriin.
en usko että sellaiset ajatukset ja tunteet mitä sinulla on nyt tytärtäsi kohtaan, eivät vaikuttaisi mitenkään lapseen.
Tässä on nyt kuvio, jossa tyttö paha, pojat hyviä ja äiti vailla herkkyyttä kohdata tytär ja millään tavalla nähdä ongelmien taakse niiden oikeisiin syihin.
Luin aloitusviestin läpi nyt kolmatta kertaa. Lasten vastakkainasettelu vaikuttaa koko ajan mustavalkoisemmalta ja hyvin omituiselta.
Uskon, että tytön ongelmien takana on se vyyhti, miksi ap ihan oikeasti on terapiassa eikä niin päin, että tytön viat ovat ajaneet ap:n sinne.
Haluaisin todella tietää, miksi ap preferoi oman terapiatarpeensa tytön tarpeen edelle. En näe siihen muuta syytä kuin sen, että ap todella uskoo perimmäisen syyn kaikkeen kokemaansa pahaan löytyvät omasta lapsestaan.
Minäkin suosittelen peiliinkatsomista, kummalekin ap:n perheen aikuiselle.
en usko että sellaiset ajatukset ja tunteet mitä sinulla on nyt tytärtäsi kohtaan, eivät vaikuttaisi mitenkään lapseen.
Tässä on nyt kuvio, jossa tyttö paha, pojat hyviä ja äiti vailla herkkyyttä kohdata tytär ja millään tavalla nähdä ongelmien taakse niiden oikeisiin syihin.
Luin aloitusviestin läpi nyt kolmatta kertaa. Lasten vastakkainasettelu vaikuttaa koko ajan mustavalkoisemmalta ja hyvin omituiselta.
Uskon, että tytön ongelmien takana on se vyyhti, miksi ap ihan oikeasti on terapiassa eikä niin päin, että tytön viat ovat ajaneet ap:n sinne.
Haluaisin todella tietää, miksi ap preferoi oman terapiatarpeensa tytön tarpeen edelle. En näe siihen muuta syytä kuin sen, että ap todella uskoo perimmäisen syyn kaikkeen kokemaansa pahaan löytyvät omasta lapsestaan.
Minäkin suosittelen peiliinkatsomista, kummalekin ap:n perheen aikuiselle.
Minusta sinun viestisi oli kovin mustavalkoinen. Ap paha, lapsi hyvä.
Väittäisin, että tässä on moni asia vaikuttanut toisiinsa ja tehnyt lopulta perhesuhteet vaikeiksi tietyiltä osin. Tytön herkkyys ja älykkyys saavat hänet varmasti vaistoamaan yhä herkemmin näitä äidin ja isän tuntemuksia ja noidankehä on valmis. Ap:llä on varmasti sitä omaakin taakkaa esim. tuo mahdollinen synnytyksen jälkeinen masennus ja tämä nykyinen masennus. Eikö jo masennus itsessään saata muuttaa tunteita lapsia/lasta kohtaan?
Minä pidän kyllä ensiarvoisen tärkeänä ja hienona asiana sitä, että vanhemmat ovat sinnikkäästi hakeneet apua tilanteeseensa ja muistaneet myös peilata tilannetta oman itsensä kautta. Ap on terapiassa, jotta voisi olla parempi äiti. Voiko sen parempaa lahjaa lapsilleen antaa?
On vain sääli, että ammattiauttajat ovat noin haluttomia todella tarttumaan ongelmiin laajemmin ja pysäyttämään tuon noidankehän, jota perhe omin voimin ei varmasti saa ratkotuksi.
Tytön herkkyyden takia minusta olisi myös ensiarvoisen tärkeää, että hänkin pääsisi psykologille. On aika kamalaa, jos lapsi kokee, että vanhemmat vihaavat häntä, mutta toisaalta se taas avaisi solmuja näissä perhesuhteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta sinun viestisi oli kovin mustavalkoinen. Ap paha, lapsi hyvä.
Ja syynä on se, että ap on aikuinen ja tytär on 6 v.
Jos noista vain toinen pääsee hoitoon, sen tulisi ehdottomasti olla tyttö. Silloin hänellä olisi joku kanava, jossa voisi eritellä tunteita ja tilanteita turvallisesti ja yhdessä häntä kunnioittavan aikuisen kanssa. Ja terapautti voisi sitten vähän vinkata ap:lle missä mennään.
Se voisi olla avain tilanteen tervehtymiseen, sillä pelkäänpä että ap vain vaahtoaa oman elämänäsä kauheudesta, hakee omalle tyylilleen oikeutusta eikä terapautti edes tajua lapseen liittyvää kokonaiskuviota.
että ei äidissä ja perheessä mitään vikaa ole, täysin sekopäisistä juoppohulluperheistäkin loppujen lopuksi suurin osa lapsista kasvaa ihan suht normaaleiksi aikuisiksi.Ja tämä äiti nyt ainakin kaikin puolin vaikuttaa kaikkensa tehneeltä.Mun mielestä ihan hullua lähteä sieltä vikaa etsimään. JOtkut lapset nyt vaan on hankalia, osa onneksi ohimenevästi.Tarkoitus ei ole vähätellä, meidän perheessä asia on omakohtainen ja olen samassa asemassa aloittajan kanssa. Siksipä harmittaakin kaikki tämmöinen loputon itsetutkiskelu ja tarkkailu mihin joka paikassa kannustetaan kun ei se johda mihinkään, tulee vain turhaa itsesyyttelyä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sydämestäni, että rohkenisit katsoa peiliin: syy tyttäresi käytöksestä löytyy ihan sieltä. Sinun ja hänen vuorovaikutussuhteesta, mistä sinä aikuisena ja äitiä olet vastuussa.
Voit miettiä ensin, missä asemassa tyttäresi on perheessäsi ja millainen on suhde poikiisi.
ja lue myös viesti numero 5
siinä ne jo tulivatkin, oleellisimmat
kun olin 2,5v äitini piti minua, ja pitää edelleen, niin pahana, että päätti opetuksena viiltää mattoveitsellä kädenselkään kaksi syvää viiltoa. Edelleen on arvet siinä, nytkin 30 vuotta myöhemmin. Äiti ei koe edelleenkään tehneensä mitään väärää... Meillä asetelma oli identtinen ap:n kertomuksen kanssa. Äkkiä ap haet itsellesi kunnnon apua, ennekuin teet peruuttamatonta pahaa lapsellesi vihapäissäsi. Lapsesi oireilee vaan ääretöntä pahaa oloaan, koska tuntee jääneensä ulkopuoliseksi ja vihatuksi perheessänne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä annettiin luunappia tai kannettiin tukasta jäähylle. Kaikki jauhaa nykyään sitä samaa paskaa, että lasta ei saa kurittaa ruumiillisesti. En minäkään tosin hakkaamista hyväksy, mutta tukistus ei tapa. Lapsi ei ymmärrä tehneensä väärin, kun vanhempi vain voivottaa "sinä teit nyt tosi tosi tyhmästi, meneppä nyt nurkkaan miettimään mitä tuli tehtyä". Tarkoitan nyt sitä, että kun puhe ei mene perille, niin siinä vaiheessa saa näyttää kumpi näyttää kaapin paikan, lapsi vai aikuinen.
Ja sinulle, joka kirjoitit, että ole kaveri lapsellesi -> vanhemman tulee olla vanhempi eikä kaveri.
et ole täysin hajonnut näihin viesteihin. Olen varma että olet hyvä äiti ja tehnyt parhaasi. Tehän toimitte kuin täysin oppikirjasta kun tyttö saa yksilöllistä huomiota ja positiivista palautettakin. On täysin ymmärrettävää, että et tunne tällä hetkellä hellyyttä tyttöä kohtaan.
Kuitenkin, minullekin tuli tunne, että perhedynamiikassa on mennyt jotain tytön kannalta ei-optimaaliselle tolalle hyvästä yrityksestänne huolimatta. Tämä EI siis ole sinun tai miehesi "syytä" vaan luultavasti yhdistelmä tytön synnynnäisiä taipumuksia (nekään EIVÄT siis "pahoja") ja perheenne elämänkulkua. Olen psykologi (en terapeutti tms., joten en varsinaisesta asiasta osaa valitettavasti sanoa asiantuntevasti mitään) ja kliinisen työn kursseilta muistan, että suhtauduin aina epäilevästi perheterapeuttiseen lähestymistapaan ja ryhmädynamiikkasuuntaukseen, mutta teidän tilanne vaikuttaisi kyllä ihan malliesimerkiltä ryhmädynamiikan ongelmista. Just tuo, että poikanne käyttäytyvät niin hyvin yhdistettynä siihen, että tyttö oli ennen "normaali".
Kannustaisin teitä todella hakeutumaan perheneuvolaan tai vaikka yksityiselle lastenpsykiatrille, jossa "pakotat" ammattilaiset ottamaan teidät todesta. Ole myös valmis kestämään se, jos "syytä" langetetaan sinulle (edelleenkin, uskon, että olet toiminut parhaalla mahdollisella tavalla tilanteissa, joihin olet joutunut, mutta lasten ongelmien syiden purkaminen tuntuu yleensä vanhemmista syyllistävältä.
Jos ei ole syystä tai toisesta mahdollista hakeutua ammattiavun piiriin niin minusta edellä oli hyvä idea ainakin se, että ryhdytte systemaattisesti rikkomaan rutiineja millä tahansa tavalla, esim. just tuo, että 2 vanhinta yhdessä jonnekin.
Hirveästi voimia!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla itsellänikin onn "hankala" tytär. Ei silti noin hankala kuin ap:llä. Sylihetki ja silittely on auttanut, samoin muutama kiinnipitoraivari, periksi antamatta. Ilmeistä näki että raivarista huolimatta tyttö oli onnellinen siitä, että sai sylissä raivota loppuun asti.
Välillä menee hyvin, välillä huonosti. Yhtä hyvä äiti en usko olevani kuin ap, ainakaan yhtä kärsivällinen. AP:n purkauksessa minua häiritsi "ivallista"-sanan jatkuva toistaminen, sekä tytöt- ja pojat -erottelu. Mistä ne sitten viestinevätkään.
Onnea jatkoon, ap. Jospa se vielä hyväksi muuttuisi.
ps. Voisi kai kokeilla sellaistakin, että kaikki etuudet häviäisivät jos käyttäyminen ja toisten huomioiminen ei parane. Siis tylysti ihan että syliin ei ole asiaa jos on tänään lyönyt tai lällätellyt. Itse ottaisin hartioista kiinni jos jäähypenkiltä kuuluisi lällättelyä, ja sanoisin erittäin vihaisesti että minulle, äidille, ei puhuta tuolla tavoin.
Meillä sama juttu 6vuotiaanm kanssa. Nyt käymme terapiassa 1krt viikossa 3kk ajan.. Pikku hiljaa parempaan suuntaan. Itse olen yh ja pienempi lapsi on poika 3v. Olen työssäkäyvä ja yhteisen ajan järjestäminen on kortilla. Saadaan tukiperhe jossa lapset saa jakamattoman huomion ja tukihenkilö ottaa poikaa 2tuntia viikossa jotta saan olla kaksin tytön kanssa. Suositelen! T äiti25
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te kaikki ansaitsette parempaa elämää. Neuvolan piiriin kuulunette vielä, joten sinne yhteydenotto. Tai suoraan lääkärille jotta lähete tarkempiin tutkimuksiin.
Ei ole normaalia tuollainen käytös. Eikä ole mahdollista että tuollaisen "luonteen" omaava lapsi voisi joskus olla hyvinvoiva tasapainoinen aikuinen jolla on ystäviä.
Ap, oletko lukenut Sinkkosen kirjan, jossa hän kuvailee pieniä potilaitaan (keksityillä nimillä ja muutetuilla yksityiskohdilla)? Yksi näistä keksityistä potilaista on nimeltään Adalmiina, pieni tyttö joka on tietyssä seurassa äärimmäisen viehättävä ja empaattiinen, ja toisessa seurassa täysin vastakohtainen, pelottava ja tuhoava? Sinä kuvailet pientä tyttöäsi aika lailla samalla tavoin kuin mitä tätä tyttöä kuvailtiin.
Yritin etsiä tuota kirjaa jotta voisin lainata sulle siitä tekstiä, mutta en löydä sitä, on ilmeisesti palautettu jo kirjastoon. En muista kirjan nimeä, on mutta on näitä uusimpia painoksia. Luulen, että sinulle voisi olla apua tuon kirjan lukemisesta - jos tuollainen esimerkki on kirjaan laitettu, ette voi olla ainoa perhe jolla on tällaisia ongelmia.
Kaikkea hyvää!
Tyttärelläsi taitaa olla ihan äärettömän paha olla :(. Ja tuntuu ettei hän pääse itse irti siitä huonon käytöksen roolistaan. Hakeutukaa perheneuvolaan tai johonkin psykologille saamaan hoitoa; ei pelkästään tytär vaan koko perhe. Voimia!
Katselkaa yhdessä tyttösi kanssa kuvia kun hän on ollut vauva ja pieni ja niiiin ihana. Äitinä muistelet näitä aikoja niin se voi auttaa siinä että tulee edes hetkellisiä oikeita hellyydentuntemuksia tytärtäsi kohtaan ja voit jopa rutistaa häntä. Lapsi vaistoaa jos vanhempien hellyydenosoitukset ovat teeskenneltyjä.
Lueskelin ketjua ja huomasin että toistellaan paljon samaa: "tyttö tekee jotain ja pojat tekevät jotain".
Tarkoitan tällä sitä että voisiko tyttö tuntea olevansa ulkopuolinen poikien jutuista.
Olisiko mahdollista koettaa keksiä jotain hauskaa tekemistä esim. hoplop, uimahalli, retkeily tms. jossa vaikka kaksi vanhempaa lasta saisivat olla mukana. Näin tyttö ja vanhempi poika voisivat olla yhdessä ja tyttökin tuntisi olevansa yhtä jonku kanssa. Toinen vaihtoehto voisi olla kahdelle vanhemmalle yhteinen harrastus. Jos tämän saisi toimimaan voisi tytölle ja nuoremmalle pojallekkin keksiä oman jutun. Voisitteko käydä vaikka kävelyllä niin että tyttö työntäisi nuorinta rattaissa tai vetäisi pulkassa?
Jokatapauksessa paljon voimia AP:n perheelle!
Tuntuu kuin tytär olisi rakentanut ympärilleen jonkin muurin, eräänlainen roolin, jonka läpi hän ei pääse itse. Esim. joissakin pahoissa raivonpuuskissa lasten isä on lopulta ottanut tytön syliin, ja pitänyt vain väkisin tiukasti sylissään, ja tyttö on raivonnut ja karjunut jopa 45min putkeen siinä, kunnes raivo on lauennut, ja tyttö onkin alkanut itkemään oikeasti. Ja kun se oikea itku on tullut, niin tyttö on myös rentoutunut välittömästä (ja usein nukahtanut isänsä syliin). Eli tuntuu kuin niillä hetkillä se rooli olisi murtunut. Ja tämän jälkeen, viimeistään herätessä esiin on kömpinyt se oikea tyttö. Itse en ole tätä vielä kertaakaan kokeillut, itselläni ei ole vielä ollut yksinkertaisesti voimia (henkisesti) tähän ryhtyä. Olen joutunut taistelemaan niin paljon oman raivoni kanssa. Tämä on tosin mahdollistanut hyvin sen, että olen myös itse saanut aikaa rauhoittua ja ajatella asioita järkevästi.*
[/quote]
Luitko sen Hesarissa olleen ja paljon keskustelua herättäneen saksalaisen kasvatusalan jonkun gurun kirjoituksen? Minä oivalsin sitä lukiessani jotain. Siinä sanottiin, että vanhempi ei tajua, että lapsi on hänestä erillinen olento. Hän rinnastaa lapsen omaan käsivarteensa. Hän suuttuu, kun lapsi ei toimi oikein, samalla tavalla kuin jos esim. oma käsivarsi ei toimisi kunnolla. Kun oivalsin tuon asian, on ollut paljon helpompi suhtautua oman haastavan lapseni hillittömiin raivonpuuskiin. Olen onnistunut etäännyttämään lapsen raivon itsestäni. En hermostu enää niin helposti hänen raivostaan, se raivo ei enää poraudu minun aivoihini ja saa minuakin raivostumaan. Seuraan vaan vierestä, kun hän raivoaa. Tilanne meillä kotona on nyt helpottunut hieman sen tajuttuani.
Toivottavasti saat ap apua ja yhteys lapseen vahvistuu!
mutta mulle tulee ekana mieleen, että tyttö hakee huomiota.
Eli mitä tapahtuu (oletteko kokeilleet?), jos huonon käytöksen jättää kokonaan huomioimatta? Siis totaalisesti!
Eli jos tyttö lyö veljeään, et sano tytölle yhtään mitään. Korkeintaan lohduttelet veljeä.
Ja jos tyttö tekee jotain kivaa, niin siihen reagoit heti positiivisesti