En jaksa masentunutta ystävääni - onko kukaan irrottautunut pitkäaikaismasentuneesta ystävästään?

ja siksi irtaantuvat itse ystävistään vähitellen. Valitettavasti.

Eipähän tarvii kenenkään miettiä haluaako olla minun kanssa, kun olen masentunut.

Kannattaisi hieman miettiä, KUKA ne ystävät on karkottanut...

Kannattaisi hieman miettiä, KUKA ne ystävät on karkottanut...

En ole ketään karkottanut. Ei minulla ole koskaan oikeita ystäviä ollut. Kavereita ja tuttuja kyllä on ollut senkin edestä. Miksi olla ihmisten kanssa, joiden kanssa ei olla vastavuoroisia.

voivoi

Mitäs sitten, kun sinulla itselläsi menee huonommin? Lemppaisiko ystäväsi sinut silloin? 

Minut jätti kaikki, kun en enää jaksanut hyvin. Äiti, sisko ja kaksi ainokaista ystävääni. Heidän murheensa kuuntelin ja autoin parhaani mukaan. Keskellä yötä kuuntelin itkut puhelimitse, hain, vein ja rahaakin annoin. Työttömäksi jäätyä romahdin. Eikä kukaan jaksanut mun surujani kuunnella. Ei enää tarvitsekaan, yksin olen pärjännyt ja pärjään edelleen. 

[quote author="Vierailija" time="21.11.2011 klo 12:47"]Tuntuu kurjalta kun et pidä yhteyttä.

Mitähän tuohonkin vastaisi.

[/quote]

Ehdota tapaamista sen aktiivisen tekemisen merkeissä...? Ei tarvi olla niin ihmeellistä tekemistä, vaikka joku kahvila sun kaverin kämpän lähellä, jos ei muualle jaksa. Julkisella paikalla ei voi niin avautua.

Voimia. Aseta omat rajat mutta älä hylkää..

Olette tosi julmia ihmisiä. Ystävä saa mennä kun ei enää tyydytä ap:n tarpeita.

Tapailin yli puoli vuotta tyttöä, jolla oli masennus. Oli yrittänyt tappaakin itsensä joskus. Kun tavattiin kaikki oli ok, mutta kun en edennyt heti yhteenmuuttamisasteelle ja alkuun oli muitakin säätöjä, kilahti koko eukko. Ei nukkunut, näytti räjähtäneeltä, tuli outoja fyysisiä kipuja ja saikkuili. Jutut oli masentavia myös. Jätin sitten tämän ongelmavyyhdin, kun löytyi uus panopuu, mutta jouduin oleen joku terapeutti vielä puoli vuotta suhteen jälkeenki. Mutta sain yleensä seksiä palkaksi ja tais saada moni muukin sälli. Onko masentuneet naisset vähän tavallista horompia?

Ota etäisyyttä mut älä hylkää kokonaan. Sanot vaikka et on nyt sellainen tilanne että tarvit omaa aikaa enemmän.

[quote author="Vierailija" time="29.05.2014 klo 10:03"]

Olette tosi julmia ihmisiä. Ystävä saa mennä kun ei enää tyydytä ap:n tarpeita.

[/quote]

Höpö höpö. Minä otin etäisyyttä masentuneeseen kaveriin, koska en vain jaksanut. Minulla on muutakin elämää ja en jaksanut sitä, että hän suuttui ja loukkaantui joka asiasta, jos en ymmärtänyt oikein tai jos en ehtinyt tapaamaan häntä. Minun olisi pitänyt jättää retket lasten kanssa ja jopa olla pois töistä, kun hänellä oli paha mieli. Kun tuli kylään, istui 5 tuntia vain huokaillen, ei saanut sanaa oikein suustaan. Kun sitten puhui, kaikki oli muiden syytä ja hänellä oli niin vaikeaa.

En vain jaksanut. En ole kuullut naisesta 10 vuoteen. Joskus on toki käynyt mielessä, tappoikohan itsensä. Mutta perheemme elämä helpottui huomattavasti, kun otin todella paljon etäisyyttä häneen.

Skitsofreniaa sairastava omaiseeni minun on pakko katkaista välit kun on paha kausi, siihen sotkuun en halua. Kun hän on suostunut syömään lääkkeensä ja on tolpillaan on mukava ihminen.

Itselläni ei ole voimia ja kykyjä olla hoitaja.

Itselläni kun oli vaikea elämäntilanne oikeasti niin eihän sitä kukaan kestänyt. Osa ihmisistä ruokkii sitä, että toinen alkaa valittamaan. Eli jos on hirveän vaikeaa ja haluaisi vain unohtaa asian niin silloin alkaa tämä toinen jaella jotain typeriä elämänohjeita. Jos on uskova alkaa vakuutella, että kun rukoilet niin sitten sitä sun tätä. Jos omassa elämässä on kokemus, että tuollaiset eivät toimi niin pakkohan siinä on "valittaa". Sitten ollaankin ihan nyrpeinä kun toinen vie positiivisuuden mennessään.

En nyt puhu ap:sta, mutta monella on sellainen ärsyttävä omien asenne. Jos ihmisellä on vaikeaa eikä jaksa kuulla siitä niin paras on keskittyä yhdessä tekemään jotain mielekästä. Jos itse alkaa jotain positiivari juttua vääntämään masentuneelle tai surulliselle niin kaivaa verta nenästään. Se on hiukksen sellaista henkistä väkivaltaa, että antaa ymmärtää, että kunhan sitä sun tätä niin kyllä sitten...oma syysi suomeksi. Se oikein kutsuu toista puolustautumaan.

Pitää vain ottaa se linja, että ei oleta toisen olevan jokun hangon keksi, mutta ei ala jutuillaan ruokkimaan sellaista keskustelua.

Toki on näitä jotka käyttävät toisia surutta likasankoina.

Vierailija kirjoitti:

[quote author="Vierailija" time="15.03.2015 klo 17:54"]

Eiks se oo niin että masentunu tarvii paljon ystävän tukea ja te jotka ette sairasta masennusta niin teillä ei ole aavistustakaan mitä masennus oikeasti on ja miltä tuntuu. Jos masentuneen jättää niin eikö se vaan pahenna masennusta ja voi johtaa itsemurhaan

Mitä sitten sen ystävän pitäisi tehdä? MAsentua itsekin? Hylätä perheensä ystävänsä tähden? Mihin kaikkeen se ystävyys velvoittaa?

Minäkin olen jättänyt mielenterveysongelmiin sairastuneen ystäväni. En tosin heti vaan reilu 10 vuotta myöhemmin kun alkoi käydä liian raskaaksi. Myös tämä ystävä koki olevansa todella hyvä  ystävä, uhrautuvainen, empaattinen ja kiltti. Ongelmana oli vain se, että kaikki oli valhetta. Hän keksi meistä muista asioita, joita emme olleet sanoneet tai tehneet, huokaili, miten ei kanna kaunaa ja miten ihana ihminen hän onkaan tämän takia. Haukkui kotini, mieheni ja lapseni joka kerta, kun tavattiin. Ei millään tavallisella tyylillä vaan oikeasti ilkeällä tavalla tyyliin "onneksi lapsesi on juuri sinun koska moni äiti ei osaisi suhtautua hyvin tuollaiseen nenään". Tuollaista kun kuuntelee vuosikausia, niin alkaa itsekin uskoa kaikkeen ilkeään ja inhottavaan puhumattakaan, mitä se teki muille kaverisuhteille, kun ei voinut yhtään luottaa, että mitään mitä suustaan päästi oli totta.

Lopulta päätin, että oma mielenterveyteni on tärkeämpi kuin ystävyyssuhteemme ja että lapsillani on oikeus olla kuulematta arvostelua ystävien taholta. Luulen että ystäväni edelleen uskoo että hän oli aivan upea ystävä ja kaikki vika on minussa.

Jep. Näitä löytyy. Kaikista pahimpia on ne, jotka tilittää aina omista voinneistaan, mutta sitten kun sanot, että itselläsi on sairaudet a) ja b), niin vastauksena on, että mun toisella kaverilla onkin sairaudet a), b) ja c). Että ole hiljaa vaan. JA sitten kuuntelet taas kerran samoja tilityksiä jostain 15 vuotta sitten tapahtuneista hommista. Mä olen vakaasti päättänyt, että olen mielummin yksin, kuin kuuntelen nälvintää, piiloilkeilyä ja perusteetonta syyttelyä.

Ja mitä tuleee masennukseen, skitsoaffektiiviseen häiriöön, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ahdistuneisuushäiriöön tai siihen maailman pyhimpään synnytyksen jälkeiseen masennukseen, niin ihan sama mulle, mutta saatte itse opetella pakkaamaan muuttolaatikkonne, siivoamaan kotinne, pesemään pyykkinne ja maksamaan laskunne. Ei ole mun vastuullani. Vaikka kuinka itkisitte ja marisisitte. Ja jos teillä on lapset, jotka ei opi ajamaan pyörällä eikä pukeutumaan itse, niin olisitte sitten hakeutuneet kunnon hoitoon ajoissa, jotta oppisitte laittamaan rajat itsellenne ja lapsellenne. Joillain teistä sentään on viitseliäämpi puoliso, mutta silti voitte kitistä kaiken aikaa joka ikisestä ongelmastanne.

Älä ainakaan sano masentuneelle, että et jaksa häntä.

Se on pahinta mitä voit tehdä.

Jos on pakko hylätä, niin hylkää, mutta älä sano tuota.

Tiedätkö miksi?

Hän tietää varsin hyvin ettei ole hauskaa seuraa. Sanasi saavat hänet ehkä vetäytymään täysin yksin.

Hyvä ystävä tapaisi masentunuttta harvoun ja lyhyesti. Raahaisi vaikka väkisin ulos. Puhuisi vaikka mistä.

Mutta ei ikinä sanoisi, ryhdistäydy, olet raskasta seuraa.

Jos masentuneella ystävälläsin on tapana manipuloida sinut tuntemaan olosi kurjaksi etkä enää saa ystävyydestä mitään positiivista irti, on aika ottaa etäisyyttä. Olin itse vuosia vakavasti masentunut ja myös tunsin paljon muita masentuneita. Muutamalla oli paha tapa ripustautua minuun, vuodattaa kaikki paha olonsa harteilleni ja sitten vielä perään syyllistää jos en jaksanutkaan olla aina terapeuttina paikalla. Masentuneen ystävän tukeminen on hienoa, mutta ensisijaisesti jokaisen on pidettävä huolta itsestään ja omasta jaksamisestaan. Masennus ei ole syy kohdella toisia huonosti.

Mä ainakin vetäydyn masentuneena kontakteista, koska väsyttää ja oma tila hävettää.

Mutta on kyllä ihmisiä, jotka on ilmoittaneet ettei jaksa yhtään. Yhdelle soitin tosi harvakseen, just etten rasittaisi. Kerran kahdessa kk.ssa. Se puhui 10 min. sit lopetti puhelun jollain tekosyyllä. Kerran purskahdin itkuun. Se kehotti mua soittamaan spr.n ystäväpalveluun tai johonkin.

Mulle riitti. Poistin hänet fb.kavereista ja mielestäni. Kun asiaa ajattelin, huomasin, että olin aina tuntenut itseni arvottomaksi puhuttuani tän hlön kanssa. Ei syytä pitää yhteyttä, ja pyydellä anteeksi itseään.

Vierailija kirjoitti:

Jos masentuneella ystävälläsin on tapana manipuloida sinut tuntemaan olosi kurjaksi etkä enää saa ystävyydestä mitään positiivista irti, on aika ottaa etäisyyttä.i.

Masentunut ei jaksa manipuloida.

Olen tuntenut erästä poikaa jo yli 4 vuotta. Hän on masentunut ja häntä ahdistaa tosi usein. Kun häntä ahdistaa, hän on ärhäkkä, ja saattaa haukkua kaiken mistä tykännyt aiemmin - esim. musiikki tai leffat. Hän on kuitenkin tosi kiva nuori mies ja me ollaan ihastuneita, sillä minä olen myös nuori mies. Hän on niin suloinen ja ihana, että en kestä ilman häntä, kuitenkin hän osaa pilata hyvätkin hetket masennuksellaan.

Mä kuuntelen hänen ongelmia ja murheita, kyselen mitä hänelle kuuluu, ja ovatko ahdistusjaksot takana. Mä kysyn häneltä kaikkea, mutta hän ei koskaan kysy miten mulla menee. Usein jutellaan tekniikasta ja kaikesta mitä miehiä nyt kiinnostaa. Me harrastettiin myös seksiä, suudeltiin ja halattiin useita kertoja kun nähdään. Kuukausi sitten käytiin Tanskassa ja koska hän on köyhä, joudun maksamaan lennot.

Hän ei edes osaa kiittää siitä, joskus saattaa tulla kiitos kivasta matkasta? Päivisin hän nukkuu ja sopimamme asiat kärsii tuosta. Sovittiin tapaamisen klo 11 ajaksi ja lento olisi iltapäivällä, hän sanoi "mitä helvettiä tehtäisiin näin aikaisin jossain lentokentällä". Sovittiin, että tulee kello 12 että saa nukuttua. Hän nukkuu väsymykseen tosi pitkään välillä ja senkin jälkeen saattaa olla väsynyt. Hän tuli ennen kahta...

No juuri ja juuri kentälle, eikä edes ehditty käymään suosikkiravintolassa, mistä olin hänelle koko edellisen viikon puhun. Voitte kuvitella, että matka oli "pilalla". Hän kertoi, että häntä ahdisti jokin asia, matkalla hän valitti melua lennolla, kun lapsi itki. Kohteessa hän ei jaksanut tehdä juuri mitään ja nukkui tosiaan pitkään 11 asti ja sitten käytiin lounastamassa aamiaisella viime tippaan. Kun oltaisiin voitu käydä jo kasilta ja nähdä Kööpöenhaminaa... Mä jaksan kuunnella sen murheita, mutta hän ei koskaan tiedustele omiani.

Välillä meillä oli riitaa, kun hän yhtäkkiä muuttui negatiiviseksi, ja ruvennut haukkumaan henkilöä jota rakastaa. Antanut ekan kerran jälkeen anteeksi kun parin kuukauden päästä taas juteltiin, mutta se välillä uudistuu esim. asioiden sopiminen aamutuimaan, kertoo mitä vittua tuohon aikaan tehtäisiin jossain hesan keskustassa. Tuntuu ettei pidä ihmisistä, vaan ne ovat "rasite". Sulkeutuu jopa kokonaan keskustassa omiin ajatuksiin. Kun istuttiin kahvilassa, ei ole puhunut mitään, vaan itse aloitin keskustelut. Joihin asioihin ei vastaa.

Esim. kysyn mitä olet tehnyt viime viikolla, saattaa sanoa, miten se kiinnostaa niin paljon. Kun kysyn koska voisit käydä luonani kasvotusten, saattaa vain nöykkiä. Ei koskaan puhu minusta nimellä. En tiedä kauanko kestän suhdetta, Tanskan matkalla ei antanut edes suudella tai halata, vaikka yleensä antanut ja rakastaa mua (näyttänyt teoilla). Harvemmin käyttää sanoissa sanoja kulta, rakas, hyvä ystävä minulle. Itse taas liikaakin.

Seksistä ei voinut edes haaveilla, kun edes suihkusta ei tullut hotellihuoneen vuoteelle alasti, kuten yleensä. Piilotteli paikkoja, kun itse tulin ilman vaatteita sieltä. Kun sanoin olen nähnyt kuitenkin, sanoi, että ahdistaa nyt ettei voi olla alasti kanssani. Ja kun hänen rahatilanne heikko, niin jouduin ostamaan ruokaa puoliksi hänen kanssa, sillä Tanskassa on kallista. Ravintolassa maksoin omasta pussista, ei edes kiittänyt ateriasta, ja ei antanut edes suudella kun kynttilä oli vieressä. Puheluihin ei vastaa useimmiten.

Perustelee sillä että nukkuu päivällä välillä, kun väsyttää ja ahdistaa, ja tekee noin muillekin. Ellei ole pakollinen soitto, kuten viranomainen tai lääkäri, kuulemma olisi halunnut hoitoon mennä kun diagnoosista jo yli 5 vuotta, ei kuulemma saa helposti terapiaa Suomessa mitä se tarvii. Hänellä on huono itsetunto, tuntee että on epäonnistunut kaikessa, eikä luota ihmisiin. Kertomansa mukaan luottaa kuitenkin minuun ja haluaa olla ystävä, mutta ei siltä aina näytä, kun välillä voi olla päiviäkin kun ei juttele jos en itse aloita keskusteluohjelmassa.

Tanskassa istuttiin kahvilassa odottamassa menobussia lentoasemalle paluuseen kotiin, ei puhunut juurikaan mitään, itse joutui puhumaan kunnes kyllästyin ja olin vain hiljaa... Kun oltaisi voitu kävellä ja tutkia kaupungista, oli kuulemma "väsynyt". Kun kerroin, että Helsinkiin päästiin, että laita viestiä kun olet kotona Kyläsaaressa, niin ei ole laittanut. Itse laitoin kun tulin takaisin Hämeenlinnaan, ei mitään kommenttia siitä vaikka varmasti luki. Normaalisti pitäisi vastata hyvä kuulla, että oot perillä. Tuntuu, että on väkisin "ystävänä".

Ymmärrän että hän on masentunut, mutta voisi kuitenkin kaverisuhde olla muutakin kuin yksipuolista keskustelua ja kehumista. Kun kysyin kasvotusten miksei se koskaan sano minua rakkaaksi ja ystäväksi, sanoi että välillä niin ahdistunut jo normaaleista viranomaisasioista esim. soitot kelaan, ettei jaksa enää mitään muuta miettiä kuten viesteihin vastaamista ja puhelimeen puhumista tai kysymystä miten muilla menee.

Mitä tässä pitäisi tehdä, en halua jättääkään häntä, koska hän oli aiemmin itsetuhoinen kun yksi toinen kaveri jätti hänet. Ja sitten oli itsetuhoinen kun oli mielisairaalassa kuukauden ja häntä kuulemma eristettiin elämästä siellä. Minulle on ollut välillä raskasta tämä suhteemme, koska en tiedä rakastaako hän minua oikeasti, kun ei anna aina edes halata! Silloin kun antaa, kertoo olevansa paremmalla mielellä. Jos sanoo, että olemmehan aiemmin halanneet, voi sanoa kovaa että "no se oli silloin". Asuu mielenterveyslaitoksen soluasunnossa, ei kuulemma halua nähdä siellä ketään, koska rasittava ilmapiiri siellä. Ei edes minua halunnut sinne.

Onko masentunut hyvä ystävä?