Miten nämä päivät voi olla näin rankkoja?

ei voi olla noin vaikeeta.

vain lasten ehdoilla?



Tuossa vaiheessa on toki normaaliakin olla aika väsynyt, kun lapset niin pieniä, mutta että ihan puhki? Vaikuttaa siltä, että jotain jeesiä tartteisitte jossain, tai ehkä pitäis kokeilla uusia tapoja olla, elää ja toimia.

No kyllä me aikalailla vaan lapsiin panostetaan, tuntuu että ihan kaikki muu jää...

Vinkkejä, neuvoja?

Meillä oli aikoinaan 1- ja 2-vuotiaat tarhalaiset ja molemmilla vanhemmilla haastava työ. Kyllä se oli rankkaa aikaa!

ei ole turvaverkkoja, ja aika lailla lasten ympärillä elämä pyörii, koska eipä siinä hirveästi vaihtoehtoja ole. Sitä "muuta elämää" kun ei kovin paljoa voi olla jos joku ei katso lapsia sillä aikaa. Me tietenkin vuorotellaan niin, että molemmat pääsee aina yksinkin jonnekin, mutta ei mielellään niin, että toisen on hoidettava yksin iltahommat (koiran lenkitykset ja kolmevuotiaan ja vauvan iltatoimet) koska sellainen ilta on aika työläs.



Ennen lapsia ajattelin aina, että mikäs siinä, sen kun palkkaa lapsenvahdin että pääsee menemään! Nyt tuntuu tosi isolta jutulta palkata joku täysin tuntematon ihminen, jonka pitäisi handlata sekä nämä kaksi pientä että vielä koirakin siihen päälle. Helpompaa on, että vietetään tiiviisti perhekeskeistä elämää.



En koe vielä olevani kovin väsynyt, sillä kuopus on yleensä hyväuninen vauva ja minä mennen usein nukkumaan vanhemman lapsen kanssa yhtä aikaa jos edellinen yö on ollut huono. Ekat pari kuukautta oli aivan hirveää aikaa, mutta kun rytmi löytyi ja vauva lopetti huutamisen niin ihan ok ollaan pärjätty. Meillä on kuitenkin iso helpottava tekijä se, että mies tekee lyhyttä päivää. Jos mieheni tekisi täysiä työpäiviä olisin varmaan aika puhki. On kuitenkin ihan päivänselvää, että kovin isoja kriisejä ei tähän perheeseen voi tulla tai ollaan nopeasti hyvin väsyneitä. Jos kuopus olisi yhtä huonosti nukkuva kuin mitä esikoinen oli, olisin varmaan jo pimahtamispisteessä.



Minulla ei siis ole mitään vinkkejä antaa. Päivä kerrallaan, joka päivä lapset on vähän vanhempia ja omatoimisempia.

joskin pääasiallinen "syypää" siihen on esikoiseni. 5 vuotta jatkuvia yöherätyksiä, ensimmäinen vuosi pelkkää huutoa ja karjumista ja sitten kauhukohtaukset, unissapuhuminen ja kävely, unihumalat... ja päälle se päivän jääräpäisyys ja aina vaan jatkuva "MINÄ ITE" -asenne. Ympärillä kaikki hokee, että kyllä se loppuu aikanaan, mutta suoraan sanottuna mun usko on jo mennyt. Viisi vuotta, eikä edes vihjettä siihen suuntaan, että loppuisi.



Lapsella on diagnoosi, joka selittää unihäiriöt, ja tiedän, ettei hän niitä tahallaan aiheuta. Silti en voi sille mitään, että joskus, kun olen pohjattoman väsynyt, olen todella kyllästynyt ja valmis laittamaan lapsen postipakettina Siperiaan, jotta saisin edes nukkua rauhassa. Minäkin olen vain ihminen, hyvin rajallinen sellainen, eikä meilläkään ole tukiverkkoja. Lapsi ei ole koskaan ollut missään esim. yökylässä, koska puolet isovanhemmista on poissa perheemme elämästä, yksi neljäsosa asuu niin kaukana ja on terveydeltään siinä jamassa, ettei hänelle voisikaan pikkulasta antaa hoitoon, ja se ainoa, joka olisi oikeasti kunnossa ja varmasti selviäisi yhden tai kaksi yötä vuodessa yövalvomisilla, vinkuu miten hänellä on muutenkin rankkaa ja ettei hän jaksa enää lasten kanssa valvoa. Haloo, vähän reilu nelikymppinen ihminen, ei voi olla niin raihnainen, mutta ei sitten. En ala pakottamaan.



Perheessä on toinenkin lapsi, ja varsinkin raskaus- ja imetysaikoina oli todella tarpeen, että mies otti, työssäkäynnistään huolimatta, vastuulleen isomman heräilyt. Minä kun olin jo raskauden/imetyksen vuoksi niin uupunut, että hädin tuskin jaksoin päivät hoitaa. Ja sama tilanne taitaa olla vastassa taas, kun kolmas lapsi on hiljattain ilmoittanut tulostaan. Onneksi nämä pienemmät sentään kasvavat nopeasti ja lakkaavat aikanaan herättelemästä, ja raskaus ja imetyskin ovat vain ohimeneviä vaiheita.

ihan pian yksivuotias ja toinen täyttää muutaman kuukauden päästä kolme. Olen kotona, enkä haluaisi missään tapauksessa laittaa heitä hoitoon vielä. Tai siis nuorempaa ainakaan, joten siksi vanhempikin on kotona. Itse koen raskaaksi ainoastaan vanhemman lapsen uhmaiän, joka on joinain päivinä melkoisen hurjaa. Koko ajan saa olla kieltämässä tai laittamassa jäähylle. Onneksi näitä päiviä ei ole aina...



Itse olen havainnut sellaisen seikan, että kun pitää huolen, että rutiineissa on riittävästi ulkoilua, niin kaikilla on helpompaa. Ulkoleikeissä esikoinen ei kiukuttele, itselle tulee parempi mieli ja virkistyy kummasti, vauvakin ulkoilee ja opettelee jo vähän hiekkalaatikkotouhuja ja puutarhakin on paremmassa kunnossa kuin aikoihin. Plussana vielä vaunulenkkejä, joiden ansioista oma paino on pudonnut ja koirakin saa riittävästi liikuntaa.



Miehen kanssa päästiin tänä kesänä yhden kerran yhdessä konserttiinkin, kun alkoi sen verran myöhään, että saatiin lapset nukkumaan ja mummon tarvitsi vain olla läsnä. Kuopus kun vierastaa mummoaankin :(



Riitoja tulee kyllä miehen kanssa välillä aika pienistäkin, varmaan lähinnä sen vuoksi, että koen, ettei hän ymmärrä yhtään mitä arjen pyörittäminen yksin vaatii hänen töissä ollessaan. Toki auttaa iltaisin ja hoitaa mielellään viikonloppuisin jos käyn jossain, mutta ei sitä toinen silti saa samaa "tuntumaa", että ihan ymmärtäisi, miksi toinen on väsynyt ja kärtty vähän väliä.



En kyllä silti vielä vaihtaisi töissäoloon tätä elämää :)

Meillä lapsilla 1v 7kk ikäeroa ja olihan se rankkaa, kun molemmat oli ihan pieniä. Kuopus oli ekaa kertaa pari tuntia hoidossa n. 8 kk ikäisenä ja sen jälkeen joskus satunnaisesti 2-3 tuntia kerrallaan. En silti kokenut mitään totaalista uupumista, kroonista levon ja oman ajan puutetta vaan.



Nyt lapset on jo isompia ja arki on varsin mukavaa ja helppoa. En ehkä osaa antaa mitään neuvoja, kuin että päivä kerrallaan, lapset kasvaa ja elämä helpottuu. Kotitöihin kannattaa tietysti suhtautua rennosti eikä käyttää aikaansa loputtomaan siivoamiseen. Tai jos sittenkin hankkisitte joskus MLL:n hoitajan kotiin? Voisiko 3-vuotiaan viedä kerhoon tai joskus hoitoon vaikka äitikaverille? Sekin helpottaa kummasti, kun on vähän aikaa vain yksi hoidettava.



Olen ylpeä siitä, että jaksoin hoitaa molemmat lapset kotona enkä vienyt isompaa päiväkotiin (niinkuin nykyään on usein tapana). Ole sinäkin!

Ihan oikeasti. Itselläni on kolme jo kouluikäistä lasta, ja jokaisen kohdalla elämässä on auennut hieman helpompi jakso silloin, kun pienin on täyttänyt 2 vuotta. Niin parisuhde kuin oma elämäni on saanut ihan uutta tilaa ja onnellisuutta.

kehottaisin teitä kuitenkin palkkaamaan hotiajan edes silloin tällöin ja järkkäämään kahdenkeskistä aikaa. Se on oikeasti todella tärkeää, voitte huomaamattanne lipua toisistanne liian kauas. Näin meille kävi.

onhan se paljon omistakin valinnoista kiinni. Itsellä suunnilleen samanikäiset pojat ja mies vielä 2 vkoa matkatöissä/kk. Ei ne illat/aamut/päivät mitään ihmetekoja vaadi. Välillä voi lapset vain olla, katsoa dvd:tä tai tonkia keittiön kaappeja ym, ku itse touhuaa jotan tai vain LÖSÖÄÄ sohvalla. Mitä sitten? Ei elämä mitään suorittamista ole.



Ja kun mieheni tulee kotiin ollaan siitä kahdesta viikosta vähintään 2 vrk ihan kahdestaan. Ja näin sopii meille hyvin. Tosi koiraa ei haluta...

Meillä siis kolme lasta kolmessa vuodessa, joista nuorin on vielä vauva. Hoidan kaikki lapseni itse ja mieheni on välillä pitkiäkin pätkiä työmatkoilla(esim. kaksi viikkoa).



Meillä nukutaan kaikkien lasten kanssa yhdessä, koska sillä tavalla voin puolinukuksissa hoitaa heräilyt, syötöt yms.



Lapset viedään joka aamupv ulos ja hiekkalaatikon reunalla voin ajatella ehkä hetken leikkien lomassa omia asioita. Ruoka tehdään pakasteeseen ja arkisin lounas otetaan sieltä ja sen jälkeen päiväuniaika ja niille, jotka eivät nuku on lepohetki esim. dvd tai muuta rauhallista. SIlloin voin itsekin maata esim. vauvan vieressä lattialla ja levätä.



Koti on tehty sellaiseksi, että lapset ovat turvassa eivätkä voi kiivetä tai ottaa asioita=hieman helpottaa.



Ulos lähdetään taas iltasella.



Käyn lasten kanssa ulkona, heidän harrastuksissa, retkillä, kylässä yms. keksin kaikkea kivaa.



Silloin kun mies on kotona, nukumme vuoronperään aamulla myöhempään.



Mihikään ei oikein pääse pikkulapsiaikana ja se kannattaa ehkä hyväksyä, kyllä sitä pääsee sitten joskus. Meillä on vuorotellen omaa aikaa esim. lenkkeilyyn tai muuhun pieneen taukoon. Iltaisin yritäme kuitenkin aina olla yhdessä laittamassa lapset nukkumaan.



Lapset kasvavat nopeasti, joten yritä nauttia tästä ohimenevästä vaiheesta. TSemppiä

se lapsiperheen arki, meillä tuossa välissä vielä yksi 2-vuotias ja on korvatulehduskierrettä, koliikkia yms ja 1-vuotias huutaa edelleen yönsä.

- kun lapset olet koulussa voit viimeistän huokaista

- ps tilaa mll lastenhoitoapua- 8,40 e tuntim niin pääset yksin edes kirjastoon ti kahvlle

nyt huomaa, että jotenkin on kuin herännyt olo, vähän kuin olisi nukkunut pari vuotta. Meille eräs sairaanhoitaja sanoi lasten syntyessä, että ensimmäiset kaksi vuotta menee kuin unessa, tai sumussa, ja kuinka oikeassa hän olikaan. Jospa teilläkin helpottaisi kun nuorempiki tulee kaksivuotiaaksi.



Lisäksi omaa olemista on helpottanut ihmeesti viimeisen viikon sisään vain eräs lause, jonka luin jostain lehdestä. Siinä joku äiti sanoi jotenkin niin, että lasten kanssa ollaan ja tehdään, eikä suoriteta. Ensi lukemalta tuo ei kuulosta miltään, mutta kun sitä oikein miettii ja maistelee, niin siinä on todellinen viisaus. Tajusin tuon luettuani, että monet päivät menee suorittaen, sitten yhtäkkiä vaan osasin jollain asteella relata, toivottavasti tuosta oli apua sinullekin ap!