Mäpä kuvailen teille, mitä on masennus.

kilpirauhasen toimintahäiriötä?



Siinä on nimittäin aika lailla samantapaiset oireet kuin masennuksessa.



Tietysti kilpirauhasen toimintahäiriöstä kärsivällekin voisi sanoa, että ryhdistäydy ja lopeta laiskottelu. Siinäkin näet oireena on se, ettei oikein jaksa eikä mikään suju ja edessä on kuin harmaa verho.



Mutta erotuksena on, että siihen auttaa kilpirauhasten toimintaa säätelevä lääkitys.

Juuri niiden hoidossa masennuslääkitys on ollut minulla hyvä.



Muuten itken tosi herkästi, jos vaikka kuljen metrossa ja siellä on joku itkevä lapsi tai vauva. Se sattuu syvälle sisimpääni niin kovasti. Tulee ikävä omaa lastani, kun hän oli pieni, ja sitten ajattelen kaikkia nälkäänäkeviä ja sairaita pieniä lapsia. Tai oikeastaan en ajattele aktiivisesti, vaan kuva heistä vyöryy päälleni enkä voi sille paljon mitään. Joskus olen joutunut tuossa tilanteessa jäämään metrosta kesken pois, koska en kehtaa parkua siellä muiden keskellä.



Elämä on oikeasti niin surullista. Kaikille meille käy lopussa huonosti, me kaikki kuolemme, harvojen teot muistetaan jälkeenpäin millään tavalla. Elämässä on ihania hetkiä ja ihania päiviä, mutta ne ovat ohimeneviä ja lopulta jäljelle ei jää meistä mitään. Kaikki tämä vaiva on turhaa.



Onneksi on lääkitys. Se pitää pahan olon pois.

Mutta käyn lenkillä, uurastan puutarhassa ja teen kotitöitä, hoidan lapsia ja puhun paljon elämäni hajoittaneesta asiasta, kirjoitan siitä ja ajattelen paljon eri näkökulmista asiaa.

Teen paljon töitä suruni ja masennukseni eteen. En syö lääkkeitä vaikka niitä kaapissa on.

Mutta voi miten kamalempaa sun elämäsi onkaan!

Sitäkö sinusta elämä on? Vertailua kenellä kamalinta ja kenellä ihaninta?

Nyt vaan menet lenkille, masentunutkin pystyy siihen. Se on jopa hyväksi sinulle!

Sun masennus on korkeintaan lievää tai keskivaikeaa kun jaksat noin paljon tehdä ja vielä kehotat lähtemään lenkille. Sinulla ei ole selvästi hajuakaan siitä mitä on olla VAIKEASTI masentunut. Silloin ei todellakaan pysty lähtemään lenkille!!!!

lukea koko ketjua, kun joka toinen sanoo, tee sitä, tee tätä.. Itse olen sairastanut keskivaikean masennuksen vaikeilla pahenemiskausilla. Inhoan sitä, kun joku sanoo: " Ota itseäsi niskasta kiinni!" "Kyllä se auttaa.." Haluan sanoa vain sinulle ja teille muille masentuneille: Olet arvokas, et yhtään huonompi kuin muut!



"Kultapieni ,mä tahtoisin, ottaa sinut taas syliin ja pyyhkiä pahan pois, että kaikki taas hyvin ois. Kultapieni jos olisit jaksanut odottaa, niin olisit nähnyt sen, kuinka valo voittaa lopulta pimeyden." -Johanna Kurkela

Minä kärsin vuosia masennuksista, vuosia halusin vain kuolla. Koko sen ajan harrastin liikuntaa, mutta sillä oli vain vähän vaikutusta mielialaan. Sitten sain terapialla ja vuosien työllä solmut aukenemaan ja rupesin nauttimaan elämästä. Myös liikunnasta. Nyt taas tätä kirjoittessani tajuan miten hirveää se elämä oikein olikaan ja miten iso ero on entiseen. Lenkillä just en päässyt tuskaa mihinkään pakoon, kilometri toisensa jälkeen vellovaa ahdistusta. Luojan kiitos ei sitä enää ikinä.

Mä tiedän tasan tarkkaan mistä ap puhuu..se on tota ja vielä niin paljon muutakin!Mä oon ollu pariinkin otteeseen masentunu,tällä hetkellä melko oireeton,Luojalle kiitos siitä!Se on jotain niin järkyttävän ahdistavaa aikaa,että ei aina edes mielellään muistele sitä.Mutta muuhun en nyt ota kantaa,kun tohon liikkumis asiaan..mä kans kuulin sitä paljon että pitäis ulkoilla ja lähtee lenkille,niin varmaan,hyväähän se olis tehny,mutta mitä sitte kun lähdet sinne lenkille,mutta oot niin ahdistunu,että sun lenkin tekos on sitä että sä koko ajan vaan PELKÄÄT hyppääväs auton alle,kattelet jokaista autoa ja varsinkin rekkaa sillä silmällä et tonko etten hyppäis vai ton..Se on niin suuri ja musta helvetti toi masennus ja ahdistus, että sitä ei tiiä kukaan muu,kun se kuka sen on itse kokenut pohjamutia kautta..