Mäpä kuvailen teille, mitä on masennus.

on pahasti masentunut niin ilmeisesti se liikunta ei vain toimi samalla tavalla kuin lievemmin masentuneella, että vaikka ne endorfiinit erittyy niin se ei silti korjaa aivokemiaa tarpeeksi jotta voisi kokea hyvää oloa. Onhan se liikkuminen tietysti parempi vaihtoehto kuin liikkumattomuus noin fyysisesti mutta ei sillä aina ole mielialaan mitään vaikutusta.

Ap:n alkuperäinen kuvaus kuulostaa aivan kilpirauhasen vajaatoiminnan oireilta. Minulla on sitä ja se on helposti hoidettavissa tyroksiini-tableteilla. Se on yleistä, jopa muutamalla prosentilla nuorista naisista on sitä, usein tietämättään.



Kilpirauhasarvot selviävät todella helpolla rutiiniverikokeella esim. terveyskeskuksessa ja lääkitys on yksinkertainen. Arvot kannattaa ehdottomasti tarkistuttaa,jos niin ei ole jo tehty!



Tiedän miehen, joka ei tehnyt muuta kuin makasi päivät masentuneena sohvalla ja vaimo jo suunnitteli avioeroa. Psykologit ja masennuslääkkeet oli kokeiltu tuloksetta. Lopulta selvisi, että kyseessä olikin kilpirauhasen vajaatoiminta. Miehestä tuli kuin uusi kun hän sai lääkityksen, hän virkistyi ja masennus häipyi. Hänestä tuli jopa niin energinen, että perusti menestyvän yrityksen.

En minä sano että hakee jotain sääliä tai ei saa puhua. Masentuneen nimenomaan pitäisi puhua. Pitää tehdä töitä itsensä eteen että jaksaa.



En ole työkuntoinen. Olen kotona lapsien kanssa ja vaan ja ainoastaan kykenen elämään hetken kerrallaan. Yhdestä hetkestä toiseen ja ihmettelen miten aika vaan kuluu eteenpäin.

Ei se silti estä minua menemästä ulos viemään lapsia puistoon tai nauramasta lapsien jutuille.



En tiedä miten voisin olla tämän masentumeenpi. Joskus olin alakuloinen, tulevaisuus peloitti kun olin valmistumassa. Nykysin tiedän että joskus tulee se että elämä kääntyy, niin on minulle sanottu että niin käy.



Onneksi minulla on pieniä lapsia joiden kanssa saan olla kotona päivästä toiseen eikä tartte pohtia sairaslomia. Jos olisin töissä niin en pystyisi pitkäaikaseen työhön. Kotona ollessa parasta on että voin vaikka nyt tehdä huomisen ruokia tai ostaa valmista ABC.ltä.



Kumma miten itse olen toimintakykyinen, istun tässä ja kirjoitan kun elämä on kääntynyt alamäkeen ja katselen vierestä.



Saan unen sillä että menen ulos, sekä se on lapsille hyväksi ja heillekin mielekästä! Minulle se on aika se ja sama soittaako heinäsirkka, silti olen huomannut että istun lapsien kanssa pihamaalla katselemassa pitkiä aikoja muurahaisten työtä.



En saa lenkistä hyvää voimaa. Poraan puolet matkasta elämää. Mutta sen rasituksena saan nukuttua ja olen taas saanut hoitaa itseäni minusta hyvällä näkemälläni tavalla.



Se on minusta tärkeää vaikka olisi masentunut. Sori jos viestini oli sinusta vittuilua, tarkoitus oli pureutua tukemiseesi, ei siihen että makaisit kotona vaan napsimassa pillereitä, ei se riitä.



25

Makaan lattialla ja katson maassa lojuvia tavaroita. Katse osuu vaikkapa nyt käytettyyn nenäliinaan. Katselen nenäliinaa ja mietin, että pitäisi viedä tuo roskiin, varmaankin, kohta ehkä vien sen, ihan justiinsa. Kun seuraavaksi katson kelloa, huomaan, että kaksi tuntia on vierähtänyt.

Älkää tulko siis ikinä mulle paasaamaan, että positiivisella ajattelulla ja kunnon juoksulenkillä saan korjattua masennukseni.

Vaikka tuo nyt oli vielä aika laimea kuvaus, mulla siihen ainakin liittyi vielä uskomaton ahdistus ja alemmuudentunto, kun en PYSTYNYT noinkaan helppoon hommaan. Lisäksi koko ajan piti olla jokin ulkoinen äänilähde päällä, koska en kestänyt ollenkaan omien ajatusteni ääntä.

Mutta ap. jostain se on aloitettava se paraneminenkin. Mulla se tarkoitti totaalista minäkuvan rikkomista ja oman minän rakentamista alusta asti uudelleen. Kaikkien elämäntotuuksieni kyseenalaistamista. Rankkaa oli, mutta kyllä kannatti.

Ja yksi osa masennuksen hoitoa, tai sieltä nousemista on myös sellaisten ei-rakentavien toimintojen pikkuhiljainen karsiminen. Esim. sisällä nyhjöttäminen-kävelyllä käyminen, viinan juonti ja suklaan syönti- terveellinen ruokavalio... ei ne yksistään paranna, mutta ovat kuitenkin toipumisen tukena. Ei niistä hetkessä mitään euforiaa tule, eikä ne poista niitä masennuksen syitä syviä, mutta ei niistä haittaakaan ole.

se on nykyisin sitä, että olen koko ajan niin huolissani jostain, etten pysty keskittymään esim. ihmisten kanssa puhumiseen saati mihinkään muuhunkaan. Aina kaikki sanovat, että eihän sitä voi koko ajan huolehtia siitä tai tästä tai tulee hulluksi, mutta kyllä näköjään voi. Huolenaihe vain vaihtuu mutta koko ajan on sellainen olo, kuin on ehkä ihmisellä joka odottaa tietoa siitä, onko läheinen selvinnyt leikkauksesta vai ei, ei pysty ajattelemaan mitään muuta vaikka pitäisi.

pakkoajatusten vuoristorataa, ja tavallaan myös kieroutunut selviytymiskeino. Kun kannat maailman murheita ( joille et voi yhtään mitään), sinun ei tarvitse perehtyä oman onnettoman olosi alkulähteisiin.

KÄytkö terapiassa? Kannattaa hakeutua, ja kannattaa myös tietoisesti alkaa muuttaa noita ajatusmalleja. Siis ajatella yksi asia kerrallaan loppuun, kirjoittaa vaikka paperille se huolenaihe alusta loppuun ja pohtia voiko sille oikeasti itse tehdä mitään vai ei.

Mulle tärkeä osa toipumistani oli sen ymmärtäminen, että se, että minä murehdin toisten asioita ja yritän kantaa niitä, ei auta yhtään ketään. Ei ketään. Mulla taustalla oli se, että äitini kaatoi koko ajan omaa masennustaan ja pahaa oloaan mun niskaani. Mun oli pakko sanoutua siitä irti, koska muuten en olisi jaksanut ollenkaan. Mutta vaikeaa se oli.

että ei vaan välitä eikä usko. Ei usko, että nenäliinan nostamisella lattialta tai oven avaamisella, lenkillä tai millään muullakaan on mitään väliä. Joku mainitsi mustan maailmankuvan,ja se on nimenomaan minusta asian ydin.



On totta, että masentunut on itsekeskeinen ja velloo mustuudessaan - mutta se on masentuneen maailmankuva. Maailmassa ei ole mitään hyvää, mitään joka olisi minkään arvoista. Kun masentuneena tapasin ystäviäni, saatoin vaikuttaa ihan normaalilta - kovin moni läheinenkään ei huomannut tilaani. Mutta ystävienkin kanssa vietetty aika kulutti, siitä ei saanut mielihyvää ja sosiaaliset tilanteet kääntyivät negatiivisiksi. Millään ei ollut väliä eikä mikään nostanut tyhjyydestä. Varasin psykologinkin, mutta en mennyt koska sinä aamuna tuntui, ettei siitä olisi mitään hyötyä.



On myös totta, ettei masennuksesta nosta mikään muu kuin oma tahto parantua. Tahtoa vain on vaikea löytää, jos aidosti uskoo siihen että maailma on musta eikä elämä ole elämisen arvoista.



Minä nostin itseni tuosta tilasta itse, ja olen siitä hemmetin ylpeä. Päätin uskotella itselleni että olen onnellinen ja koulutin itseäni pikku hiljaa pois negatiivisista ajatusmalleista. Kehitin kymmeniä strategioita, joilla huijata mieltäni ja vähitellen aloin uskoa niihin. Minut pelasti se, että ymmärsin tilan olevan itseään ruokkiva kehä joka päättyisi kuolemaan, ja että en voisi tehdä niin läheisille ihmisille. En kuitenkaan ihmettele, ettei monikaan pysty löytämään motivaatiota ja voimia itsensä nostamiseen. Mikään lenkille lähtö ei auta, pitää löytää halu parempaan elämään.



On muuten tutkittu, että masentuneen maailmankuva on realistisempi kuin terveen. Maailma on siis oikeasti musta, mutta jostain pitää löytää halu ja kyky valehdella itselleen. Nyt kymmenen vuotta toipumiseni jälkeen uskallan jo olla realisti ja välillä velloakin, kurjatkin tunteet kun kuuluvat elämään. En pelkää niitä, vaan sitä että menetän mielihyvän kokemuksen. Masentunut nauraa kolkosti.

Ei sillä lenkille lähdöllä ja muutoksella toimia ole eroja.

Joku lukee kirjaa ja joku kuuntelee musiikkia. Ei kaikkien tartte käydä lenkillä.

Mutta lenkillä oleminen ainakin minua rasittaa fyysisesti ja väsyneenä on helpompi nukkua.



Itse olen kohdannut ihan sen kuoleman ja tämän kautta tuli masennus. Osa minusta meni siinä läheisen mukana.

En näe että itse kuolisin. Kuolen ihan aidon kuoleman joskus niinkuin muutkin. Minulla on lapset joiden takia elää mutta kuolema ei enää pelota koska sielä odottaa rakas.



Olen aina elämyt tunteilla. En pelkää huonoja tunteita ja tätäkin oloa joka syö vaan katselen. Työstän sitä niin paljon kuin vaan pystyn.



Elämä jatkuu kunnes se loppuu, mutta nyt annan itselleni luvan vaan olla kipeä.



Minusta maailma ei ole musta. Oma maailma oli puolivuotta sitten taivas maanpäällä ja se muuttui osalta maanpääliseksi helvetiksi. Nauran lapsien jutuille välillä niin että se sattuu, välillä tunnen tuskaa siitä että nauru on samaa raikuvaa. Silloin nauru on kumeaa kun en seuraa, nauraa vaan mukana. Hymähtää ja hymyilee.

En itse pysty itkemään ja huutamaan 24/7.



25

Olen pahoillani menetyksestäsi. Minusta tuntuu, että masennus on erilaista tapauksessa, jossa sen taustalla on suuri menetys ja tapauksessa, jossa se johtuu siitä että elämässä ei ole päämäärää. Sinulla on tietyllä tapaa syy siihen, miksi olet sairas, mutta kaikilla ei ole selkeää syytä. Silloin työstäminen on aika vaikeaa - mille huutaa ja mitä itkeä, kun kaikki on harmaata etkä tiedä miksi?



55

Olen pahoillani menetyksestäsi. Minusta tuntuu, että masennus on erilaista tapauksessa, jossa sen taustalla on suuri menetys ja tapauksessa, jossa se johtuu siitä että elämässä ei ole päämäärää. Sinulla on tietyllä tapaa syy siihen, miksi olet sairas, mutta kaikilla ei ole selkeää syytä. Silloin työstäminen on aika vaikeaa - mille huutaa ja mitä itkeä, kun kaikki on harmaata etkä tiedä miksi?

55

Minun masennukseni aaltoili oireineen. Yhdessä välissä makasin pimeässä huoneessa tekemättä mitään. Kävin välillä vessassa ja juomassa vettä. Sitten palasin sänkyyn, makaamaan. Päivät katosivat pimennetyssä huoneessa. Välillä joku kävi ovella valon tulviessa sisään.



Sitten nousin ylös ja toimin kuin robotti. Asunto oli kaaoksessa, mikään ei toiminut, vaikka mies yritti pitää taloutta ja lapsia kasassa.



Öisin en nukkunut, lenkkeilin, välillä 10 kilometriä, välillä 20 kilometriä. Nukkuminen oli järkyttäviä painajaisia. Lenkillä kävin läpi pakko-oireisesti painajaisia. Elin niitä päivisinkin uudestaan. Sairastin tietämättäni post-traumaattista stressiä, flashbackit muine oireineen, kaikki sopi kuvaan.



Sitten aloitin viiltelemään ahdistusta pois. Mietin itsemurhaa, liikuin ja vaeltelin, makasin, itkin ja tein käsitöitä. Söin välillä jotain. Tunsin ahdistusta, syyllisyyttä ja samalla olin tunnoton kaikelle, mikä olisi antanut elämälle voimaa jatkua.



Vuoden verran sitä jaksoin, sitten yritin itsemurhaa. Siinä selvästi onnistumatta. Tässä ollaan. Siivosin ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen asunnon lattiasta kattoon.



Olen usein sanonutkin, että masennus on vaihtoehdottomuutta. Tuntuu, ettei ole vaihtoehtoja mistä valita, tai kaikki ovat yhtä huonoja. Ei pysty tekemään päätöksiä. Masennus on toivottomuutta, ei ole toivoa, eikä sitä näe sumuisuuden läpi. Masennus on aloitekyvyttömyyttä, kaikki kaatuu ahdistukseen, väsymykseen, tunnottomuuteen ja syyllisyyteen. Sitä minun masennukseni oli.

eikä masennuksesta. Eri asia on jos suunnittelisit itsemurhaa siinä sen 2 tuntia tai miettisit jotain menneisyyden mokia ja häpeilisit niitä ja ruoskisit itseäsi siinä lattialla.

tuo kuulostaa juuri vakavalta masennukselta. Lievä masennus voi hoituakin sillä juoksulenkillä ja positiivisella ajattelulla.

olisi kamalan tärkeä muistaa juuri se masennusten kirjo. Jokainen sairastaan yksilöllisesti! Masennuksen asteet ovat myös erilaisia, ne vaihtelevat lievästä vaikeaan. Niitä on pitkäaikaista ja lyhytkestoista. On psykoottista masennusta jne. Vaikka omista kokemuksista kertominen on tärkeää, se ei tarkoita, että toinen on kokenut masennuksen samalla tavalla. Oman kokemuksen vertaaminen ja sitä kautta kertominen mikä on oikeaa masennusta ja mikä ei, noh, sitä ei vain voi tehdä! Luulisi juuri masennusta sairastaneiden tajuavan sen. Enkä puhu hyvistä neuvoista! Oma todellisuus on vain oman subjektiivisen kokemuksen kautta kerättyä informaatiota. Sitä et voi ylettää pätemään suoraan toiseen.

up

Minulla diagnosoitiin jokunen vuosi sitten vaikean tason masennus ja pahat ahdistushäiriöt traumaattisten tapahtumien jälkeen.



Juurikin noin se menee, kuten ap esimerkkinä kuvaili. Masentunut saattaa hyvinkin havaita ympäristöstään asioita, mitä pitäisi tehdä mutta aloitekyky on pakkasen puolella. Sitä on henkisesti halvaantunut toimimaan millään tasolla.



Pienikin asia vaatii ihan suunnattoman ponnistuksen ja jos sen asian onnistuu tekemään, väsymys on käsittämätön sen jälkeen. Terve ihminen voi vain yrittää ymmärtää sitä tunnetta.



Aluksi kävin psykiatrilla 2-3 kertaa viikossa, useita tunteja kerrallaan. Ne olivat uuvuttavia käyntejä mutta olin niistä kiitollinen myös siksi, että ne pakottivat käymään pesulla ja vaihtamaan vaatteet. Muutoin olisi mennyt kevyesti viikkokin samoissa vaatteissa yötäpäivää, käymättä suihkussa kertaakaan.



Liikunnasta psykiatrini sanoi seuraavaa: keskity ihan vaan ottamaan askel ja toinen, ja vielä seuraava ja vielä, ajattele vaan niitä askelten ottamisia sellaisenaan. Jos se tuntuu liialta, niin voisinko ainakin istua jossain pihatuolissa vähintään puolisen tuntia joka päivä. Ulkoilma (vai oliko se auringonvalo?) on tärkeää aivojen tietyn välittäjäaineen erittämisen kannalta mutta vähempi kuin 30min kerrallaan ei riitä. Lääkärini ei siis patistanut minua mihinkään lenkille. Sairauteni oli sitä luokkaa, että minut piti ensin saada edes talosta ulos omin voimineni.



Tervehtymiseni oli onnekseni nopeaa, kun pääsin alkuun. Työkykyni palautui, aloin hitaasti jälleen pitämään yhteyttä muihin ihmisiin, opin myös konkreettisesti sanonnan "Hädässä ystävä tunnetaan - A friend in need, is a friend indeed" merkityksen.



Tänään katson tulevaisuuteen iloisen uteliaasti, lääkitystä ei ole ollut enää aikoihin. Lenkillä en käy edelleenkään, hyötyliikuntaa harrastan kyllä ja muunlaista ulkona ja puutarhassa puuhailua. Ja jos nyt jää tiskikone täyttämättä, niin tänään se menee laiskuuden piikkiin.. ;) Valinta on nyt yksin minun, teenkö vai en - aiemmin masennus valitsi puolestani.

Selvä juttu, tuossa ole mitään masennusta vain laiskuutta, hopi hopi hommiin siitä vätystelemästä.

Mitä lapsesi ajattelevat nähdessään sinut lattialla, miten olet puhunut heille masennuksesta? Miten saat arkesi hoidettua?



Minun mielestäni masennus on ihan oikea sairaus. Toivottavasti se helpottaa jossain vaiheessa. Voimia ja jaksamista sinulle!

mä makaan 4 päivää syömättä. Kaapit ovat totaalisen tyhjät, ketsuppi ja sinappikin on tullut jo syötyä, jotta sais suolaa hiukan. Mustaa kahvia ehkä on.

Pitäis lähteä kauppaan, muttei jaksa.

5:ntenä syömättömänä päivänä sitten raahaudun, huippaa ja joskus tarvii käydä hakemassa vaikka mehu, ja juoda ennen muiden ostosten tekemistä.

Ostan kasan roiskeläppiä, ja niitä sitten säännöstelen yksi per päivä, jottei taas tarvitsisi käydä heti.

Ja silti sama 4-5 päivää syömättä toistuu, kun ne ovat loppuneet.

Juu, en halua kuulla "ota itseäsi niskasta kiinni" ja että olen lusmu kun olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Tai että syön varmasti jotakin huomaamattani, koska en laihdu.

eikä masennuksesta. Eri asia on jos suunnittelisit itsemurhaa siinä sen 2 tuntia tai miettisit jotain menneisyyden mokia ja häpeilisit niitä ja ruoskisit itseäsi siinä lattialla.

että aikasi menee kuin siivillä.



Tuo ei kerro paljoakaan siitä, mitä tunnet ja mitä ajattelet.

Eli aloitekyvyttömyyden. Ajattelin, että josko se olisi helppo käsittää. Luuletko tosiaan, etten ole hautonut itsemurhaa koskaan? Lattialla, tai muuallakin?





ap